Sellainen perinteinen kaapin päällä kököttävä suuri.
Yksinkertaisen kaunis ja lyöntiäänikin on mukava.
Mieheni on sen perinyt isovanhemmiltaan ja se on rakas.
En koske siihen lainkaan etten rikkoisi.
Mies itse huolehtii siitä että kello käy ja lyö.
Kello näyttää aikaa vanhan myöskin perityn kaapin päällä olohuoneessa, juuri sellaisella paikalla kuin haluan sen olevan.
Kuljenpa talossa minne vain näen sen matkallani yhdellä silmäyksellä.
Erityisen hyvä juttu, sillä en käytä lainkaan rannekelloa.
Sisäinen kelloni on aika vahva.
Kellottomuus ja tuo vanha kello saavat aikaan kuitenkin sen että olen tapojeni orja.
Kun kotona tarvitaan kelloa-tuijotan tuota vanhaa kelloa orjallisesti.
Meillä oli vauhdikas ja ärsyttävä syksy. Aamuisin tehtiin lähtöä aina hurjalla hulinalla koska kello jostain syystä edisti pikkuhiljaa. Lopulta se oli aina melkein vartin edellä oikeaa aikaa. Vartti aamurumbassa on aika iso juttu. Ärsyttävää oli sitten seistä vartti liian aikaisin siellä minne ikinä olikin ollut muka kiire lähteä.
Meni todella kauan oppia muistamaan että miettii ja tarkastaa ajan toisestakin kellosta eikä usko vanhaa joka menee menojaan.
Nyttemmin kello on pysynyt paremmin ajassa.
Äsken lapset halusivat lähteä uudelleen ulos aurinkoiseen nuoskalumeen.
Tuumasin mielessäni että ihanaa kello on JO NELJÄ!
Olen tänään ahkeroinut ja tuntuu että alkaa tätä päivää piisata.
järkytykseni oli suuri kun katsottuani kelloon totesin sen olevan vasta varttia vaille kaksi!
Mitä tekee tapojensa orja?
Katsoo eteisen kelloon ja toteaa sen olevan neljä.
Eteisen kello toimii nykyaikaisesti pattereilla joten tottakai sen täytyy olla väärässä.
Minä irrotan kellon, rukkaan sen näyttämään kahta ja vielä kummasteleville lapsillekin selitän että kellon patteri taitaa olla lopuillaan kun se näin on väärässä ajassa, että huomaan kohta jos se ei enää kulje niin patteri pitää vaihtaa.
Voi pyhä yksinkertaisuus!
Lasten päästyä pihalle katson kelloa ihmeissäni että sehän on jo hiukan yli kaksi ja olohuoneen vanhus edelleen vain näyttää hiukan vaille kaksi.
*Älyväläys* Olohuoneen kello on pysähtynyt! En edes kuunnellut ettei se lyö. Lasten höpötykseltä en huomannut.
No rukkasin patterikellon siihen oikeaan aikaan vähän yli neljä ja totesin että pitäisi luottaa sisäiseen toimivaan kelloon eikä ajatella liikoja.
Olen ahkeroinut koko vaatehuoneen siistiksi. Neljä täyttä pyykkikasaa on viikattuna siellä missä kuuluukin. Kylpyhuoneessa odottaa vielä toinen mokoma. Odotan että armas tulee kotiin ja kantaa ne ylös. Osuutensa kullakin.
Pino pieneksi käyneitä vaatteita odottaa päätymistä serkkukummipojalle ja kummitytölle. Varastolaatikoista on kaivettu esiin edelliseltä pienentyneitä seuraavalle ja laitettu laatikkoon toiselle pieneksi käyneitä, jotka eivät vielä ole kellekaan toiselle sopivia.
Lapset ovat kasvaneet kaikissa mitoissa. Niin sisäisesti kuin ulkoisesti.
Vaatteet kutistuvat kaapissa. Ainakin se tuntuu siltä.
Shakkia pelataan vaatehuoneessa joka välissä.
Huomatkaa ompelukoneen lokeroiden hyötykäyttö :)
Enkä ole ollut auttamassa ideoinnissa.
Henkinen kasvu on ollut paljon ilahduttavampaa.
Esikoinen on taas näyttänyt ihanan järkevän ja iloisen itsensä. Syyspimeillä alkoi esimurrosikäinen pilkistellä ja se on aika raskasta ja uuvuttavaa huomata isoimman taantuvan pienimmän tasolle. Mikään ei ollut hyvä. Kaikki oli väärin ja vähintäänkin tyhmät vanhemmat.
Nyt ihana, aurinkoinen, avulias ja reipas isoveli jälleen pilkistää kilpaa kevätauringon kanssa!
Arjessa se näkyy mm. näin: Saimme hiihtolomalla syödä joka päivä pannukakkua, jonka oli kokannut esikoinen AIVAN ITSE. Jouduin hänelle ihan etsimään oman reseptin kun eihän minulla mitään mittoja moiseen perusruokaan ollut. Saisimme syödä edelleenkin vaikka joka päivä pannukakkua mutta väitin ettei se ole kovin terveellinen tapa elää.
Esikoinen auttaa kattamisessa, siivoaa astoita tiskiin, ja laittaa ruokaa.
On ennenkin tykännyt mutta syyspimeät ja räyhä veivät senkin innon.
Eilen kuori koulusta tultuaan perunat ja teimme perunapurjososekeittoa. Se pääsi hänen lempiruokalistallaan paikalle 5. Ei huono!
Väliveli on reipastunut. Hän on aina ollut ujopiimä uusia ja vieraita asioita kohtaan. kotona kylläkin kaikkein äänekkäimmin puoliaan pitävä. Pukemisessa hän on koittanut kaikkia porsaanreikiä että voisi siltä välttyä nyt olemme saaneet "reippausvaihteen" päälle.
Hän pukee itse, etsii itse itselleen vaatteita, menee itse ulos ja puuhastelee muutenkin kuten kelpo 6-vuotiaan kuuluu.
Isoveljen ja väliveljen reippaus on ihanaa. He tekevät välillä itse iltapalaa, välipalaa, aamupalaa ja tarjoavat jalomielisesti sitä samalla myös muille.
Väliveli ja pikkuveli leikkivät dinosaurusta, ritaria ja rosvoa.
Ulkona on syntynyt lumilinna, jossa on salakäytäviä ja ovia.
Maailman syvin kuoppa jonka pohjalta löytyi IHAN OIKEAA HIEKKAA!
Kovettuneista lumihangen pintapaloista tuli eilen hieno torni lumikasan päälle.
Nyt pikkuväki sulattaa lunta rännistä valuvassa vesinorossa. Siihen kun sekoittaa maailman syvimmästä kuopasta esiin kaivetun auringonkukanjuurakkoa tulee kuravelliä-anteeksi- suklaata. Halvat on pienten huvit.
Kukaan ei tullut vinkumaan ovelle "äiti sitä ja äiti tätä" vaan he vilistivät pihavajaan ja kaivoivat hiekkaleluja esiin ja ryhtyivät hommiin.
Piha näyttää ehkä hiukan sotatantereelta. Kymmeniä lumikasoja ja tallattuja polkuja, risuja ja keppejä rakennelmissa ja lelut pitkin poikin siellä missä niitä viimeksi joku käytti.
Lumi on kuitenkin ihanan valkoista ja puhdasta ja siksi siitä ei saa edes valokuvaa- ainakaan että se näyttäisi miltään.
Minä kärräsin eilen lunta aurinkoon sulamaan. Pois talon seinustoilta.
Tänään etelälape vihdoin hulahti tyhjäksi. Hyvä uutinen: Koristeomenapuu ei ollut tulilinjalla-muutamasta millimetristä oli kiinni. Huonompi uutinen: Onnenpensas jäi putoavan lumen alle ihan täysin. Nyt vain toivon ettei se murjouotunut pahoin vaan lumen sulaessa paljastuu alta taipuneena mutta hengissä.
Tiedän. Minä tyhmä puutarhuri. Muiden pihassa kyllä ajattelen ettei ole putoavan lumen alla mikään kasvi. Omassa pihassa en ajatellut. Nämä kaksi kasvia itse istutin vain siihen missä kiva kohta sattui olemaan-kun eihän lunta ole vuosiin satanut kunnolla... Tyhmästä päästä kärsii tässä tapauksessa pihakasvit.
Aurinko hellii mieltä. Kyllä kelpaa odotella kevättä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti