Kuvahaaste: 4. kuva

Sain Anskukalta hauskan haasteen:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.

2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.

3. Selitä kuva.

4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama



Hain ulkoisen kiintolevyn. Olen jo viikon verran järjestellyt ja siivonnut kuvakansioita.
Neljäs kansio oli täynnä yksityiskohtaisia kuvia ihmisistä joten en niitä tänne voinut laittaa.
Kansio jonka vihdoin avasin, melkein neljäntenä sisälti iloisen kuvan pupukattauksesta.
Pari vuotta sitten vietettiin aivan pääsiäisen korvalla syntymäpäiviä ja siten pöytä sai koristeekseen pieniä suklaisia munia, höyheniä, ohranversoja ja hauskan pupukoristeen. Pupukoristeen lapset saivat miehen työkaverilta ja lapset sen myös pöytään asettivat.

En keksi kenet haastaisin. Monen olen nähnyt tähän jo osallistuneen mutta nappaa haaste matkaasi jos haluat ja kerro minulle :)

Päivän kysymys:

"Äiti millainen hattu tai päähine sillä presidentillä oikein on?"

Äiti: "Miten niin????" :-O "Öööö, hmmmm, siis ei niillä mitään hattua ole."

"No miksei ne käytä edes kruunua? Kun käyttäähän kuninkaat ja prinsessat ja kaikki- poliisikin."

Äiti: *päässä raksuttaa ja mietin sopivaa vastausta hiljaa itsekseni*

"Miksi kuninkailla, kuningattarilla, prinsessoilla,prinsseillä ja presidenteilläkin on hengenvartijat?"

:D

Miettikää näitä minä menen laittamaan lounasta kyselijöille...

YSTÄVÄNPÄIVÄ

Hyvät ystävät ovat kuin lyhtyjä tiellä
-ne eivät lyhennä matkaa,
mutta tekevät sen valoisammaksi kulkea.

- Marleena Ansio -


HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Liukasta laskiaista

Vietimme monta tuntia lasten kanssa ulkoillen.
Päiväkerho/srk järjesti laskiaisriehan.
Oli poniajelumahdollisuus ja napakelkka, pulkkailua sekä hiihtoa.
Ylitse kaiken riemun kohosi kuitenkin lumivuori.

Alueen lumet oli traktorin toimesta kasattu korkeaksi kasaksi.
Lapset saivat kiipeillä ja liukua ja touhuta kasan kimpussa mielin määrin.
Yksi lastenohjaaja ja vanhemmat halunsa mukaan auttoivat lapsia jotka halusivat rakentaa lumilinnan.
Lapset kaivoivat monta tuntia posket punaisina ja tekivät hienot muurit lumikokkareista, suuren luolan kasan sisään ja tunnelin jonka kautta pääsi kulkemaan.
Kotiin ei olisi malttanut kukaan lähteä mutta nälkä ajoi ja väsymys-jota lapset tietenkään itse eivät nähneet/tunteneet.
Toivotaan etteivät mitkään nuorisohuligaanit keksi hajottaa lasten upeaa lumilinnaa ja he voivat nauttia siitä niin kauan kuin lunta piisaa aina kerhoillessaan!

Kotona kattilallinen pinaatikeittoa ja kananmunia, sekä uunipellillinen herkullista pannukakkua (jonka esikoinen teki!) purkillinen itsetehtyä omenahilloa ja kermavaahtoa hiukan päälle.
Kaikki katosi nälkäisiin vatsoihin nopeammin kuin arvaattekaan.

Lapsissa ei näy muuta merkkiä kuin punaiset posket. Itse voisin vaikka kömpiä sänkyyn ja käydä nukkumaan. On niin raukea olo. (Tunnustan että osa raukeudesta on omaa syytä kun en saanut nukuttua viimeyönä tarpeeksi)

Jälleen sataa hiljalleen lunta. Jostain syystä enää ei nouse kauniita lauluja mieleen kun katselee lumisadetta. Ennemmin ajatukset ovat keväässä ja kauhulla mietin minne kaikki pienet taimeni sijoitan jos kasvihuonetta ei päästä lumikinoksien tilalle pian rakentamaan...

Uskomatonta

Olen aina ihmetellyt miksi lasten ei anneta kasvaa ja aikanaan itsenäistyä vaan (yleensä) äidit roikkuvat lapsissaan.
Edelleen vaikka olen itse äiti en ymmärrä sitä. Ehkä syynä on malli jonka olen saanut.
Minuun on luotettu ja uskottu. Minua on kannustettu tekemään omat ratkaisuni ja valitsemaan oma polkuni elämässä.
Olen siitä kiitollinen.
On kuitenkin asia joka tuntuu aina yhtä käsittämättömältä: Ajan katoavaisuus.

Viikonloppumme oli rankka. Tarkoittaa että eilen tuli valvottua pakottavista syistä hirveän pitkään. Lapset pääsivät nukkumaan vasta ilta yhdeltätoista, jonka vuoksi laitoin pienimmät tänään päiväunille. Päiväunet eivät enää ole kuuluneet pikään aikaan säännölliseen päivärytmiin.

Vietin päiväuniaikaa nostalgisesti väliveljen kanssa sängyllä pötkötellen ja luimme Tatun ja Patun hassuja aakkosseikkailuja.
Höpötimme kaikkea. Lähinnä siis vastailin katkeamattomaan kysymystulvaan.
Tuli sitten puheeksi esikoulukin, joka hänellä syksyllä alkaa.
Sitten mietimme serkkuvauvaa joka juuri vasta sai nimen.
Seuraavaksi hauskuutin väliveljeä laskuilla. Hän mietti että kun serkkuvauva on kuusi niin kuinka iso hän itse on? Saimme vastaukseksi 12 vuotta. Hänestä oli hullunkurista ajatella että silloin hän itse on hiukan isompi kuin isoveli nyt ja pieni serkkuvauva on yhtä suuri kuin hän nyt.
Seuraavaksi hän laski kuinka vanha isoveli on silloin ja sitten puhuttiin miten hänkin on ollut sellainen pieni nyytti kuin serkkuvauva nyt ja isoveli ennen häntä.
Kertaakaan ei tullut sellainen olo "että minun vauvat on kasvaneet isoiksi", lähinnä vain epäuskoinen ajatus että miten aika voi kulua niin nopeasti.
Tuntuu nyt ajatellen hurjalta että 6 vuoden päästä jotain ja kun olemme siellä kuuden vuoden päässä, huomaa että kuluneet hetket ovat olleet ohikiitäviä.
Luin ystävältä saamaani viime syksyistä lehteä. Siinä oli kirjoitus äidin silmin tyttären lähdöstä vaihto-oppilaaksi. Yllätin itseni ajattelemasta että minneköhän oma esikoiseni haluaa vaihto-oppilaaksi. Itse olisin aikoinaan halunnut muttei olisi ollut varaa. Tyydyin viettämään usean vuoden kesät Au Pairina. Niitä kesiä en kadu vaikka niiden vuoksi uhrasin paljon. Edelleen sydämessäni on kaksi "kotimaata". Toivottavasti omat lapseni haluavat joskus nähdä avaraa maailmaa...

Juurikin viikonloppuna puhuimme siitä että joskus ei huomaa miten aika kuluu. Toisinaan pieni muutaman minuutin odotus on pitkä kuin nälkävuosi.
Jännä miten ihmismieli käsittelee aikaa ja sen kulumista.

Usein pysähdyn siihen ajatukseen että pitäisi muistaa tarttua hetkeen. "carpe diem"
Mielestäni olen oppinut siinä paremmaksi koko ajan. Ehkei ihminen voi olla kuitenkaan aina täysin hetkessä-pelkästään. Sillä ilman unelmia ei ole elämää.

Juuri nyt elän hetkessä. Nautin pienistä sirkkalehdistä ikkunalaudalla. Iduista jotka kohta ovat kelvollisia lautaselle.
Unelmoin keväästä ja puutarhan heräämisestä-tätä unelmaa ihan hiukan häiritsee se että koko päivän on satanut uutta lunta. Tähän asti talvi on ollut kivaa. Nyt olen sitä mieltä että riittää. Näin voisi nyt säilyä tämä olotila kuukauden ja sitten lumet sulaa hetkessä ja imeytyy maahan ja alkaa kohiseva kasvun kausi kevät. Ei mitään ankeaa sadekautta-kylmää-takatalvea peräkkäin-eihän?!? Tässä hetkessä puutarha uinuu vielä lumivaipan alla, minä teen suunnitelmia päässäni ja nautin lumen suomasta lököilyrauhasta.

Märkäturpainen lehmä

Ajattelette että "nyt se on tullut hulluksi". Ei kuitenkaan.
Tuo lausahdus on rakkaan mieheni ja minun keskinäinen ajatusleikki joka pistää hymyilemään.
Luin joku vuosi sitten artikkelin uhmaikäisen kanssa selviämisestä. Se tuli tarpeeseen kun perheessä on ollut nyt monta vuotta uhmaikäisiä-tai nykyään kai sanottaisiin tahtoikä?!
Siinä yhtenä konstina välttää se viimeinen eli vajoaminen uhmiksen kanssa samalle tasolle karjumaan pää punaisena kerrottiin mielikuvaharjoitus. "Kuvittele olevasi vaikka rauhallinen märkäturpainen lehmä" Se mielikuva vain yksinkertaisesti oli meidän mielestä niin hullunkurinen että jäi siis elämään arkeemme.
Kun jollain on kaikki huonosti ja koko perhe ihan tyhmiä niin virnistämme miehen kanssa keskenämme nurkan takana "nyt ollaan märkäturpaisia lehmiä-möööh" ja jaksaa taas keksiä jonkin konstin että saisi mutrunaaman oikenemaan. Ainakin silloin kun oma olo on niin hyvä että on 110% voimat tallella ja energiaa keksiä kasvattavia keinoja selvitä uhmakohtauksista.

Märkäturpainen lehmä nousi heti mieleeni kun luin Susikairan akan hersyvän kirjoituksen aamuista ja AAMUista.

Mikä siinä lähtemisessä voi olla niin vaikeaa? En ymmärrä. Vaikka miten ennakoisia ja tekisi asiat valmiiksi niin se lähtöaamu menee katastrofiksi useammin kuin onnistuu suunnitelmien mukaan.

Meillä ei ole ongelmia aamuheräämisessä yleensä ikinä. Lapset heräävät klo. 06-07..
Aloittavat -kuinka ollakaan- Legoleikin. Tänään juuri näin.
Yleensä sovussa (koska nyt on sopuisa kausi menossa-kuiskaan aivan hiljaa).

Riippuen heräämisestä kömpivät alakertaan vaatimaan aamupalaa tai katsomaan lastenohjelmia. Nykyään legoleikit ovat yleensä vieneet kaiken huomion ja ainaostaan nälkä ajaa heidät keittiöön televisiota ei ole kaivannut kukaan. Hyvä niin.

Sitten puetaan ja jää usein aikaa leikkiin ennen lähtöä.
Puetaan ulkovaatteetkin ilman suuria mutinoita ja päästään autoon ja kaikki sujuu hienosti.

Tässä yhtälössä ihmeellistä on se että tänään kukaan ei ruttuillut. Sillä väliveli ja pikkusisko pääsivät mummin luo hoitoon kun me pikkuveljen kanssa lähdimme sairaalaan vuosikontrolleihin.

Selvisimme lumisen kaupungin halki ja onnistuimme vieläpä löytämään autolle sairaalassa parkkipaikan. Se pelotti minua etukäteen oikeasti, sillä alue on ongelmallinen hyvälläkin kelillä-saati nyt kun joka toisessa parkkiruudussa on lumivuori.

Jotta aamu ei olisi ollut liian täydellinen. Tajusin autosta kömpiessäni että olemme menossa ensimmäiseksi labraan-siis LABRAAN! Unohdin laittaa pikkuveikan käteen Emla-laastarit verikokeita varten. Mietin salamana miten asiasta selvitään. Hän antaa ottaa näytteet niin hienosti kun on tottunut ja tietää ettei se satu, etten sitä riskiä halua ottaa että napataan ne ilman puudutetta jonka jälkeen helppous loppuu ikuisiksi ajoiksi.
Keksin että voin pyytää laastarin osastolta, jonne muutenkin menemme, he varmasti auttavat pikkupotilasta ja näin kävi.

Kaikki sujui hienosti, kuljimme paikasta toiseen sairaalassa ja törmäsimme myös sairaalaklovneihin monta kertaa. Voi riemua!

Jokaiselle aamulle ei vain voi keksiä mitään hyvää syytä lähteä jonnekin ja pukea.

Yleensä tiistaiaamu on tällainen: 06.00 heräävät kiljuvat lapset. Heillä ei ole hätää. Legokaupungissa vain juuri tänään on sekä palohälytys, formula-ajot, kilparalli, poliisihyökkäys, ambulanssia tarvitaan ja kaikki ulvoo, huutaa ja piippaa samaan aikaan tottakai niin kovalla äänellä kuin lähtee. Lisäksi myös vauva itkee kotileikissä. Ikävä kyllä meidän lapsista ääntä totisesti irtoaa.

Sitten rymistään alas rappusia kuin lauma meteoriittia pakenevia dinosauruksia.
Aamupalalla ei löydy yhtään kaunista pöytätapaa. Kuulostaa lähinnä samalta kuin laulussa "Kuningas EI" : MÄ EN TAHDO SYÖDÄ MUUMILAUTASELTA; MÄ EN TAHDO SYÖDÄ MITÄÄN....MÄ EN TAHDO ISTUA RUOKAPÖYDÄSSÄ MÄ EN TAHDO TEHDÄ MITÄÄN!..."

Esikoinen villitsee koiraa ja se nappaa jonkun aamupalan kädestä-varoituksistani huolimatta.

Etsin vaatteet valmiiksi ja pyydän pukemaan: "Mä en halua kerhoon, mä en halua ulos, mä en halua vaatteita, mä en halua vessaan, mä en halua mitään, mä en halua että hiukset harjataan" Tässä pitää huomauttaa että EN HALUA JA EN OSAA JA EN JAKSA kiukuttelua harrastavat siis väliveli ja pikkuneiti yhdessä ja erikseen. Pikkuveli pukee reippaasti kun sanotaan. Hän vain huonoina aamuina itkee: Kun pyydän pukemaan mutta en muista sanoa että laita ensin pikkukalsarit huomaan hänen jo saatuaan vaatteet päälle että ne kalsarit ovat sängyllä ja kun kysyn asiaa hän ei muista onko hänellä kalsarit. Tarkistamme asian ja tietysti riisuminen ja uudelleen pukeminen ei aina ole kovin mieltäylentävää. Siitä tulee itku. Sitten se itku tulee kaikesta sen jälkeen.

Esikoinen villitsee koiraa. Viheltelee tai ääntelee niin ettei intoa pursuava koirapolo voi olla riekkumatta muiden sekopäisessä joukossa.
Esikoinen ei löydä reppuaan, sukkiaan, luistimiaan, tai vannoo pyhästi niiden kaikkien olevan siellä missä pitää ja huomaa ovella etteivät olekaan. (sanottakoon että hän on hoitanut asiansa hyvin koulun suhteen mutta nyt juuri on joku vaihe että on unohtanut kahden viikon sisään enemmän asioita kuin koko kouluaikanaan tätä ennen!)

Kiristäen, lahjoen ja uhkaillen kaikki pääsevät ulos ovesta ja autoon: "mä en osaa laittaa turvavyötä, mä en halua kantaa mun reppua, ma en halua auttaa tota..."

Sitten minä saarnaan autossa siitä miten on kurja kun kaikille tulee paha mieli kun joutuu ihan perusasioissa kiukun kanssa kaiken tekemään....ihme että pääsemme kerhoon hengissä kun tuijotan enemmän peruutuspeiliin kuin tuulilasiin! Kaikki istuvat hiljaa kyydissä, tuijottavat minua siitä peilistä ja vannovat etteivät enää koskaan ikinä milloinkaan kinaa lähtiessä mistään. NÄKISIPÄ!

Kun tullaan kerhon pihaan. Yksi kipittää autosta reippaasti, yksi istuu siellä ja mököttää kun ei halua kerhoon edelleenkään. Yksi mököttää kunn ei halua viedä toisia sinne kerhoon.
Ilmoitan että viimeinen hetki tulla ulos autosta ja ovi menee kiinni!

Kaikki haluavat tulla. Kerhoon juostaan kilpaa ja se mököttäjä on ensimmäisenä ovella menossa sisään. Kerho on ihana paikka mutta sinne meneminen jostain syystä kauheaan vaikeaa.

Asiaa ei valitettavasti yhtään helpota jos rakas mies on kotona kun pitää lähteä. Meiltä puuttuu vain ne saamenkiliset uutiset :D Muuten se jumiutuminen on niin samanlaista ja tuttua.
Juuri kun pitäisi pukea ja olla jo menossa-niin on miehen mielestä aivan loistava aika tyhjentää IHAN RAUHASSA astianpesukonetta tai etsiä jotain kadonnutta tavaraa, joka on ollut hukassa jo kaksi viikkoa ja jota olisi ollut aikaa etsi milloin tahansa muulloin...

Miksiköhän tosiaan kotiädille karttuu herkkukiloja? Kun talo hiljenee. Se yksi mököttäjä on saatu roudattua kerholta kotiin kun hän ei jaksa kävellä 50 metrin matkaa kerholta autolle eikä ainakaan 10 metrin matkaa autolta kotiovelle.
Kun ne keskimmäiset ovat siellä kerhossa jumalaiset kolme tuntia ja esikoinen koulussa.
Istun totisesti sohvalle ja syön palan suklaata ja juon kupin kuumaa teetä tai kaakaota.
Luen sähköpostit ja vain olen. Mököttäjä leikkii onnellisena ihan yksin, keräten voimia uuteen kiukutteluun kun pitää lähteä hakemaan kerholaisia. *huoh* Kun aamu on ollut sellainen AAMU, se yksi pala suklaata ei riitä vaikka kuinka yrittäisi.

Ehkä olen vain luonteeltani heikko?!

AAMUistakin selviää jos itsellä on siis energiaa hassutella ja kääntää lasten kiukuttelu voimaksi tai olla provosoitumatta kiukuttelusta-jääräpäisesti vain mitään selittelemättä tehdä asiat tai jos muistaa ajoissa ajatella olevansa se märkäturpainen lehmä - MÖÖÖH!