Sää

Sää on suosinut meitä. Se on tänään näyttänyt kaikki temppunsa.
On paistanut aurinko. Satanut kaatamalla. Tuullut kovaa. Paistanut jälleen kirkkaalta siniseltä taivaalta ja satanut kaatamalla. Jottei elämä kävisi tylsäksi, tuli oikein kunnon raekuuro.
Sitten paistoi taas aurinko ja satoi kaatamalla. Tuuli ryskii nurkissa ja piipun kautta hakkaa uunien peltejä.

Se on syksy ihan tosissaan. Lehdet irtoavat myrskytuulessa vihdoin puista ja lentelevät ympäri pihaa.

Yöllä ajattelin että tukehdun. Kurkku tuntui turpoavan umpeen. Aivan kuin olisi vahingossa nielaissut koko neulatyynyt terävät päät edellä.
Keuhkoputkessa poltti ja jyskytti jos piti niellä.

Unissani mietin, mitä kannattaisi tehdä.
Jos koitan löytää unissani oikean homeopaattisen aineen, käy helposti niin että olo vain pahenee. Jotenkin yskän kohdalla sääntö "oire voi ensin pahentua ja sen jälkeen helpottaa" kuntuu pätevän ikävän täsmällisesti. En halunnut yskänkohtausta, sillä toistaiseksi olen saanut nukkua yöt yskimättä.
Hunajapurkki oli kaukana keittiössä-ajatuskin sen hakemisesta vilutti.
Vähimmän vaivan säänöllä keksin että Aloe Gelly- perheen pelastaja, on ihan lähellä kaapissa.
Hain pienen nokareen sitä ja nielaisin....helpotti heti. Tänään olen uusinut tuon konstin monta kertaa ja leikkinyt mykkää.

Koko viime viikon podin jo lievää kurkkukipua. Tällä viikolla se on päivä päivältä pahentunut.
Jos puhun, se villiintyy.
Kokeilpaa huviksenne luotsata neljää lasta ja kahta koiraa mykkänä.
Minäpä osaan-vaikka hieman raskasta se on.
Ensimmäinen aamu sujui loistavasti. Lapset varmaan silkasta hämmästyksestä tekivät mitä tuijottamalla ja elehtimällä pyysin.
Tänään aamu oli jo astetta haastavampi, yhtään ei voinut puhua, heti sai yskiä niin että tuntuu kuin pää räjähtäisi, keukot halkeaisivat ja kurkkua repeäisi.

Jos tällä "mykkäkoululla" kykenen huomenna vastaamaan pakollisiin kysymyksiin ja tervehdyksiin lentokentillä. Lentokoneessa sitten voinkin elehtiä lapsille ja saada hullun maineen ;)

Olen siivonnut vaatehuoneessa vaatteet paikoilleen, pakannut matkalaukkua ja puuhaa lapsille mukaan. Emme tosiaankaan tarvitse repullista puuhaa lyhyillä lennoilla, mutta kaipaamme sitä takuulla junamatkalla kotiin päin halki Ruotsin.

Lapset ovat leikkineet koulua. Välillä meno on riehumista mutta päätin noudattaa taktiikkaa-riehukaa nyt niin jaksatte huomenna istua- olen päättänyt että se toimii.

Myrsky yltyy jälleen. Nurkat paukkuvat ja puut huojuvat. Sade hakkaa kattoa.
Huomenna voisi olla kiva, kirkas ja tyyni sää. En kaipaa myrskyä, enkä muitakaan jännitysmomentteja matkalle.

Lumisade

Piti hieroa silmiä.
Syksy on ollut yllättävän leuto. Kaunis. Kunnollinen syksy.

Ilma oli eilen illalla jo tosi kylmä, satoi ja yöllä satoi rankastikin.
Aamulla oli hirmuisen kylmä verrattuna moniin aamuihin tätä ennen. Sellainen talvinen kylmyys. Ei pakkasta kuitenkaan.

Nyt sataa lunta.
Puissa on vielä lehdet. Nurmikko kasvaa ja viheriöi.
Ei tuo lumi täällä vielä maahan jää mutta iha oikeaa lunta se on.
Sellaista leijuvaa.

Löysin pikkuneidille kauniin punaisen toppatakin hamekäyttöön, siis sellainen "pyhä"takki. Puki sen onnellisena tänään päälleen kerhoon. "Tässä ei mennä kuraleikkeihin" sanoi.

Taivas on harmaa. Hiutaleet loppuivat. Alkusoitto kuitenkin.

Pikkuveli lepää. Eilinen kuume laski kyllä. Nyt on kuitenkin tultava kuntoon.

Nuohoojaa odotan. Pyykkivuori on pesty. Tuhkaa muistin tyhjentää pönttöuunista ja saunasta. Levitin sen Potager-laatikkoon, talvivalkosipulin itusilmut pitäisi vielä kaivaa maahan ennen lähtöä.

Aurinko paistaa -mutta

Nyt pitäis kai kirjoittaa että EI mennyt niin kuin Strömsössä...tai jotain sellaista ;)

Kyse ei vain ole kädentaidoista ja väkertämisestä.

Aamulla pikkuväki käyttäytyi kohtuullisesti ja mussutti aamupalansa, pesi hampaansa, jopa puki jotakuinkin näppärästi.
Esikoinen auttoi aamupalan laittamisessa MUTTA sai taas jonkun mielipuolikohtauksen ja oli ihan pakko hepuloida koiraa.
Inhoan ja vihaan sitä ja saan siitä helposti raivarin.

Kun koira muutenkin on ihan "jee mihin nyt mennään, ai saako ruokaa, eikö pääsekään ulos, jos olen oikein iloinen ja seuraan teitä tauotta, pääsenkö sittenkin mukaan?????"
Siinä muutenkin kaikki säntäilee ympäriinsä etsien tavaroitaan ja koittaen varoa astumasta kenenkään päälle. Koira on ihan tarpeeksi täpinöissään, sille ei tarvitse hokea älyttömiä ölinöitä ja lietsoa sitä polviin taputtamalla loikkimaan ympäri taloa.
Se on tyhmää, älytöntä, vaarallista ja koiralle epäreilua.
Sanoin esikoiselle asiasta. (Juu enkä tietenkään ikinä ennen hänen 10-vuotisen elämänsä aikana ole asiasta sanonut, en. Ihan puun takaa tuli koko asia!?!)
Korotin ääneni ja täsmensin sanomiseni. Vaadin pukemaan reippaasti ja menemään aikansa kuluksi vaikka ulos sen koiran kanssa (hän kun meni tuntia myöhemmin kuin muut).
Kun en (enää)ehdi kävellen pienten kanssa. Pyöräillä ei koira osaa (eikä sitä voisi edes vaatia jos mukana pyöräilee pari pikku-ukkoa eikä se siis osaa muutenkaan).

Mitä tapahtuu. Esikoinen katoaa keittiöstä ja jatkaa sähläämistä makuuhuoneessa-saamatta vaatteita päälleen.
Silloin kilahti. Karjuin pää punaisena että on se nyt kumma ettei tuon ikäinen osaa pukea päälleen kun pyydetään. Että mikä hitto vaivaa kun pitää asiat karjua?!?
(Tekee hyvää omalle jo viikon kipeänä olleelle kurkulle- ei muuta tautia vain kurkku jossa tuntuu olevan kärpänen tai pölypallo)

No jo alkoi tapahtua. Itselle tuli ihan sellainen paskamutsi fiilis. Että kivasti alkanut aamu pitää TAAS päättää näin.
Ilmoitin etten halua yhtään tällaista aamua enää (tälle viikolle) IKINÄ.

Juu, en usko itsekään siihen unelmaan.

Kippasin pienet autoon, veimme väliveljen esikouluun ja kurvasimme kotiin.
Esikoinen on jo fillarin selkään nousemassa ja selittää jälleen omana fiksuna itsenään: "Kävin koiran kanssa lenkillä ja laitoin niille puhtaan veden." Kiitin ja halasin ja toivotin hyvää koulupäivää ja pyysin anteeksi karjumista ja kysyin että oliko aiheetonta? Ei kuulemma ollut.

Mikä ihme lapsiin menee. Kiltti, fiksu, omatoiminen, älykäs ja huolellinen lapsi muuttuu aamuisin ihme piruksi, joka menee pitkin seiniä eikä saa mitään järjellistä tehtyä ilman että suutun. Jotta elämä ei kävisi tylsäksi, joka aamu se on eri lapsi. Joten ei voi ennakoida-voi vain pelätä pahinta.

Sivuhuomautus. Meillä ei yleensä ikinä joudu herättämään ketään. Jokainen saa siis nukkua juuri niin kauan kuin tarvitsee, leikkiä mitä huvittaa tai lukea jos haluaa.
Aamiaista on aina tarjolla. Siis päivän pitäisi alkaa loistavasti!

Tässä vaiheessa puhalsin pitkään (kello oli vasta hiukan yli 9 aamulla) ja tuumasin pienille iloisena että heillä on nyt leikkiaikaa ihan rauhassa ennen kuin heidän pitää mennä omaan menoonsa. (kyse ei ole harrastuksesta, vaan menosta jonne emme voi itse valita haluammeko tänään vai emme, mutta siitä ei enempää tässä)
Sain pyykkiä koneeseen. Söimme ja lähdimme puoleksi päiväksi sinne minne piti. Pienillä hyvä mieli. Kaikki hyvin.

Yhdeltä palasin kotikonnuille ja hain väliveljen esikoulusta.
Hänelle piti jäämän toista tuntia leikkiaikaa.

Sain taas pyykkiä koneeseen.
Juuri sillä sekuntilla kun istuin sohvalle ja otin välipalaa kinuavan väliveljen kainaloon. Soi puhelin.
Pikkuveljelle on noussut korkea kuume, sillä hetkellä jo yli 39.
Ilmoitin että hyppäämme autoon ja olemme hetken päästä siellä.

Kotona lääkettä ja kekäleen kuuma lapsi nukkumaan. Muille munkkia välipalaksi ja NYT MINÄ ISTUN TÄSSÄ.
*Puhelin soi*

Juoksin jo seinäkalenterille. Sairaalasta soitettiin: Korvien putkitusleikkausaikaa pikkuveljelle.
Olisi peruutusaika ensi viikolle (tottahan toki). Jouduin pahoittelemaan että olemme (toivottavasti) lomalla juuri silloin.
Aika heti lomalta palattua maanantaiaamuna. Hyvä niin, tarpeeseen tulee.
Mutta nyt sitten saan järjestää sille päivälle muiden hoidon, että päästään sairaalaan pikkuveljen kanssa.

Minä istun nyt tässä (hiljainen kuiskaus) ja soitan miehelle että saan tietää hänen työaikataulunsa leikkauspäivänä.

Ystävät kysyvät: "Mitä teille kuuluu?" Meille kuuluu hyvää. Elämä kulkee ja roikumme perässä. Tiukasti kun pitää kiinni niin pysyy mukana :)
Meillä ei oe mitään ohjelmaa-perus elämässä on yllin kyllin!

Laulu, jossa sanat on hyvät "Sisko herää jo, ulkona paistaa aurinko..."
Ulkona paistaa ihan oikeasti aurinko!

Minun pitäisi pestä niitä pyykkejä. (Koska tottakai koira astui pimeässä viikonloppuna johonkin kakkaan ja sotki koirien petin tyynyt ja peitot=pehmusteet joiden päällä voi nukkua) JOS emme olisi lähdössä reissuun, ei olisi ongelmaa,antaisin niiden olla. Pyykit eivät karkaa. Tiesittekö. No nyt tiedätte!
Tulevan loman vuoksi ne on nyt pestävä. En halua jättää niitä äitikullan ihmeteltäväksi kun hän tulee meille koira ja kotivahdiksi. Eikä nuo lapset ole alasti kulkeneet yhtenäkään päivänä, joten pyykkivuori ei lakkaa kohoamasta milloinkaan.
Enkä minä valita, itse nuo koirat olen halunnut ja lapsetkin.

Mutta miten se tasainen ja tylsä arki ei voinut olla tällä viikolla?
Oliko liikaa pyydetty?

Jälkikirjoitus:
Muistin viedä luistimet ja kypärän eskariin tänään. KAIKKI KUMARTUVAT JA KUNNIOITTAVAT TÄTÄ MAHTAVAA ÄITIÄ!
Lapsi ainakin pääsee huomenna luistelemaan. Muistan toivottavasti juomapullon huomenna-sen puutteeseen ei onneksi kuole.
Olen konsultoinut arboristia erään hankalahkon puun kaatamisesta-todetakseni että "mietimme" vielä. On sen verran suolainen hinta.
Siivosin taas koirankakat aitauksesta ettei nuohooja astu niihin ja katolle jää jänniä jalanjälkiä huomenna.
Tajusin (esikoinen vahvisti epäilykseni) että nuohoojan lapussa lukee 8-15. Siis koko päivän saa päivystää ja miettiä että koska se tulee. En muistanutkaan vuoden takaa että se oli näin. Aina yhtä ärsyttävää.
En ole koskaan tajunnut mitä tekevät työssä olevat omakotiasujat? Milloin se nuohooja tulee heille? Voiko töistä ottaa vapaata? Syy: Nuohooja tulee?
Leikkasin pensaan aitauksesta niin että sen ohi mahtuu normaalisti kävelemään.
Vajaa en jaksa siivota. Autotallikellarin jo järjestin niin että hän pääsee sieltä sisään romppeineen. On aina tullut sieltä eikä suostu tulemaan ulko-ovesta vaikka ensimmäisenä vuonna kehtasin moista ehdottaa. (alakerrassa on saunan pesä ja takka, joiden vuoksi siis menee ensin aina sinne-kaavoihin kangistunutta?)
Meillä kun autotallikellarissa on aika monta polkupyörää ja lukematon määrä rojua. Sinne on hieman haastavaa saada kunnon kulkureitti. Autotalli sen nimi on vain jäänteenä historiasta. Nykyautoilla ei moiseen talliin ole asiaa, ellei halua viikattua autoa. *vinkeä ajatus*
Voiko nuohoojalla vaatia olevan omat tikkaat? Niin aina elokuvissa. Nuohooja kävelee tikkaat ja suti olkapäällä.
Todellisuudessa yhteneväisyyttä on vain siinä että nuohooja on musta päästä varpaisiin.
Kaikki tapaamani nuohoojat ovat hirveän kilttejä, rauhallisia ja kohteliaita. Mutta mustanpuhuva, oudolle tuoksuva ulkomuoto saa lapset ja koirat hyppimään seinille!
Ehkä kiltti setä suostuu käyttämään leikkimökintikkaita? Osaanko näyttää uskottavalta ja tekaista "oho en muistanut sitä tikasjuttua kun se aitaus just siirrettiin..." selityksen. En.
Kannan tikkaat takapihalle illalla-viimeistään sitten aamulla kun totean ettei se nuohooja ihan oikeasti osaa lentää.

Pikkuveljen kuume laski ja lastenohjelmia ainakin jaksaa katsoa.
Onneksi kohta voi mennä jo yöpuulle.

En tykkää olla YH(tään)

Olen aikanaan "luopunut" urasta, joka olisi vienyt minua ympäri Suomea ja maailmaa.
Luopuminen lainausmerkeissä siksi, että tein sen ilman marttyyriutta ja luopumisen tuskaa.
Vaihdoin alaa, en vain olisi vaihtanut sitä ellen olisi tavannut miestäni.
Olisin varmasti jatkanut seinää päin juoksemista ja sisulla selvinnyt ja päässyt eteenpäin.Jossain vaiheessa jälleen nauttinut työstäni.
Mies ja uusi elämä oli hyvä syy kääntää ihan uusi ja puhdas lehti elämässä.
En ole katunut. Se oli hurja päätös mutta oikea.

Syy luopumiseen oli kuitenkin päivänselvä. Halusi(mme) perheen ja perhe-elämän.
Minulle se tarkoittaa yhdessäoloa. Minä tiesin haluavani olla kotiäiti.
Mieheni on paremmin palkattu, joten hän ei voinut taistella koti-isän asemasta.
Miehen työ oli/on päivätyö. Ei työmatkoja ties missä ja kuinka kauan. Töihin ja kotiin, siinä se.
Toki joskus on ollut reissuja, lasten ollessa pieni(ä) lähdin yleensä mukaan tapaamaan omia ystäviä ja viettämään mukavaa aikaa vaihteeksi muualla kuin kotikaupungissa.
Ne olivat aina mukavia reissuja.

Yhden kerran mies teki viikon työ/opintomatkan naapurimaahan. Esikoinen oli silloin ihan pieni. Ei olisi ollut rahaa lähteä viikosi asumaan hotelliin "huvin vuoksi".
Oli kesä. Viikko sujui helposti.
Toisen kerran mies teki opinto/työmatkan lähikaupunkiin. Tiesin että viikko on pelkkää opiskelua ja tenttejä emme tupanneet mukaan-rahaakan ei raaskinut tuhlata kun kyseinen kaupunki ei paikkana ollut mitenkään mieleinen.
Oli kesä ja viikko meni jättämättä traumoja.

Elämä on muuttunut aika paljon sen jälkeen, vuosia on kulunut.
Olen monet kerrat pohtinut ystäviä joiden miehet reissaavat jopa suurimman osan vuotta.
He ovat arjet yksinhuoltajina. Sellaista elämää en haluaisi mistään hinnasta.
Olemme oman tapamme elää valinneet. Ei ehkä kovin luksusta mutta yritämme haalia aikaa perheelle.
Tällä hetkellä se on hirveän vaikeaa. Tuntuu että viikot vilistävät ohi ja roikun perässä.
Olen koko syksyn tehnyt työtä sen eteen että elämä tuntuisi rauhalliselta, vaikka se on aika kaukana siitä oikeasti.

Mies lähti työmatkalle perjantaina. Lennämme lasten kanssa perässä ensi perjantaina, alkaa syysloma.
Perjantai meni melko normaalisti. Ainoa ero on se että meneepä kuka minne tahansa, kaikkien on mentävä mukana kun ei pieniä voi jättää yksin kotiin. Yleensä riittää että toinen hakee/vie ja toinen jää kotiin pienten kanssa. Heille edelleen tärkeintä maailmassa on se, että "saa vaan leikkiä!" Lievää vastarintaa siis. Etenkin kun juuri tällä viikolla on ollut tarpeen kuljettaa eiskoista paikkoihin joihin normaalisti ei tarvitse.

Perjantaiyönä sitten ensimmäisen kerran ajattelin että tätäkö tämä on koko tuleva viikko?!?
Olin juuri saanut unen päästä kiinni. Unessa kuulen karmivaa ujellusta. Näen tulipalon enkä löydä palovaroitinta ja tulta mistään. Paniikki kasvaa ja kuvittelen ulkona koirien tai susien tappelevan...kunnes havahdun ja ymmärrän että joku parkuu meillä sisällä!
Hetkeen en pimeässä tunnista itkua. Kunnes tajuan ja ponkaisen yläkertaan hiljentämään huutajan.
Korvatulehdus! Tietysti.
Pikkuveljellä on ollut nyt lukematon määrä korvatulehduksia kahden vuoden aikana.
Valtaosa täysin oireettomia.
Tietysti kun olen yksin. Esikoinenkin yökylässä. Juuri silloin pitää sattua ja tapahtua.
Onneksi oli kipulääkettä juuri pikkuveljelle määrättyä ja sain kivun haltuun.
Lapsi takaisin sänkyyn.
Itse ei tarvinnut kuvitellakaan nukkuvansa.
Makasin sängyssä ja mietin että tulen varmasti viikossa hulluksi.

Pari viikkoa olen nähnyt unia ja ollut uneton. Lapset saavat milloin vatsataudin, ripulin, tai korvat ja pää räjähtävät kivusta lentokoneessa. Vesirokko sentään tuli sairastettua syyskuussa ja sen osalta voi huokaista helpotuksesta.
Stressasin, miten pakkaan tavarat koko perheelle. Miehelle ensin yhdeksi viikoksi. Kaikille toiseksi. Suurin ongelma petivaatteet ja pyyheliinat koko sakille!
Kun emme tosiaankaan raaski asua hotellissa kun halvempi mahdollisuus on tarjolla.

Lentokoneessa huono kokemus juuri naapurimaan länsirannikolle mennessä kerran, matkatavarat eivät löytäneet perille ajallaan.
Olisi aika kurjaa pakata koko poppoon tavarat ja olla sitten ilman niitä lomalla.
Mies itse ehdotti että hän vie tavarat mukanaan ja riittää että otan akuutit tavarat ja lapset kun lennän perässä.
Mies kun laivaili ja körötteli junassa sinne päin niin ei tarvinnut miettiä tavaran perillepääsyä. Takaisin tullaan sitten yhdessä junalla ja laivalla ja on kantajia.

Lisää painajaisia. Olen lasten kanssa jossain huitsin tuutissa ja huomaan että passit ovat miehellä tai että matkaliput ovat hepreaa eivätkä kelpaa.
Olen lentänyt sen sata kertaa. Olen matkustanut lasten kanssa.
Mutta suurin MUTTA.
En ole koskaan _lentänyt lapsen_ kanssa. En ole koskaan lentänyt neljän lapsen kanssa, jotka eivät ole koskaan olleet lentokoneessa.
Itse en koskaan ole kärsinyt mistään ongelmista lentäessä.

Tämän pikkuveljen korvatulehduksen vuoksi tietysti ravitsin itseäni kauhukertomuksilla miten korvat sattuvat paineen vuoksi monilla aikuisillakin.
Entä jos lapset jännittävät ja voivat ihan vain siksi pahoin koko matkan? Tai korvat sattuvat koko viikon lomallakin vielä?

No yön kauhut saivat minut vihdoin jatkamaan uniani. herätäkseni siihen että koirilla oli hirveä pissahätä keskellä yötä.
Meillä edes vauva-aikana minä en ole ollut se joka _nousee_ sängystä yöllä. En saa unta uudelleen. En käy yöllä vessassakaan, jos ei ole äärimmäinen pakko.
Minä kyllä herään ja havahdun mutta mies toimii.
Vauva-aikana imetin nukkuessa ja nyt kun ei ole enää vauvaa, olen oppinut nukkumaan niin sikeästi että tosiaan kesti hetken havahtua siihen että joku itkee.
No päästin koirat ulos ja sisään ja kömmin entistä tuskastuneempana sänkyyn.

Lauantaiaamuna saimme kuin ihmeen kaupalla heti klo 10 päivystysajan ja pääsimme sinne myöskin kello 10.00. Eikä esimerkiksi neljän tunnin kuluttua, kuten kerran aikaisemmin.
Korvatulehdus ja lääkärin mielestä ei estettä lentämiselle. Kuuri antibioottia taas vaihteeksi ja ei tarvitse varata jälkitarkastusta kun putkitusleikkauksen pitäisi olla jo niihin aikoihin kuin olisi jälkitarkastusaikakin. Kävimme viikko takaperin korvapolilla ja siellä lääkäri kertoi että jono leikkaukseen on 4-5 viikkoa.

Apteekin kautta pikkuveli ja väliveli parturiin. Pikkuneiti keikkui mukana.
Onneksi esikoinen oli yökylässä ja omissa puuhissaan valvottuna koko päivän myöhäiseen iltaan saakka.

Parturin ja lääkärin jälkeen menimme läheiselle ABC-asemalle syömään.
Itse söin pariloitua lohta lisukkeilla ja lapset saivat Hesburger-roskaruokaa. kaikki olivat tyytyväisiä.
Kotona ulkoilimme metsässä koirien kanssa ja pihassa koko loppu päivän. Haravoitiin ja laitettiin pihaa hiukan syyskuntoon.

Tänään esikoinen vietiin uimaharjoituksiinsa. Hengenpelastuksen kisaharjoitteita vuorossa.
Tultiin kotiin välissä. Leikittiin, pelattiin ja mikä tärkeintä sovitettiin luistimia.
Esikoulu menee luistelemaan tiistaina. Väliveli odottaa sitä hurjasti. Kiva juttu.
Riittää että äiti muistaa viedä luistimet ja kypärän eskariin-mieluummin jo huomenna ettei unohdu H-hetkellä. Luistimet ovat naulakossa-ei niitä voi unohtaa eihän?!?

Perjantaina postilaatikossa oli keltainen lappu.
Nuohooja saapuu tiistai aamuna-tietysti, juuri tiistai aamuna. Ovelaa sattumaa. Ei missään nimessä muina aamuina vaan juuri tiistaina, kun pahin lähtörumba on päällä ja pitäisi muistaa ne luistimet.

Koira-aitaus siirrettiin, portti tehtiin. En vain ehtinyt saada siihen toimivaa salpaa ennen kuin mies poistui työmatkalle. Nyt sitä tarvittaisiin. Nuohoojan pitää kulkea siitä portista.
Noh, nuohooja on näppärä setä.
Seuraava ongelmani onkin se että tikkaat pitäisi saavuttaa lentämällä.
Ennen palotikkaille pääsi vanhalta mattotelineeltä. Nuohooja kiipesi sinne oikein näppärästi!
Nyt sitä mattotelinettä ei enää ole. Puhuttiin kyllä miehen kanssa asiasta. Että siihen tarvitsee sitten nostaa vajasta vaikka toiset tikkaat, että pääsee...mutta ei puhuttu asiaa loppuun ja ne tikkaat eivät nyt sitten oel siellä ja nyt se nuohooja tulee juuri ensi tiistaina. Kurkkasin eilen vajaan. Ne isot tikkaat saisi sieltä jos purkaa ensin koko vajan ja siivoaa sen. Missä välissä ja millä energialla???

Mitä muuta kivaa voisin keksiä? Putkirikko? Öljy loppuu tai kattila hajoaa?
Varaisinko lapsille varmuuden vuoksi pari neuvola tai hammaslääkäriaikaa?

Ei naurata. Ei naurata yhtään.

Löysin kirja-alesta aikaisemmin hauskan kirjan. "Kirjeitä lapsiperheestä" Suosittelen se on aika hersyvä.
Siinä yhdessä kirjeessä pähkäillään mm. avioeroa ja yksinhuoltajuutta.
Hyvä puoli yksinhuoltajuudessa olisi se, että kun itse tekee jotain ei toinen makaa sohvalla. Se vertailukohta puuttuu ja silloin ei ärsytä.
Kun joutuu tekemään kaiken yksin eikä ole sitä toista jakamassa arkea, ei oletakaan saavansa apua ja selviää.
Normaalissa kahden vanhemman arjessa odottaa saavansa apua ja tukea ja niinä hetkinä, kun niitä ei saa, tuntuu aina että maailma romahtaa ja suututtaa.
Sen ajatuksen allekirjoitan kyllä. En silti haluaisi olla yksinhuoltaja.

Nyt laitetaan uuniin ja syödään pakastepitsaa.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

Jälkikirjoitus: Niin olenhan minä aina arjet päivällä yksin ja vastuussa. Minä meillä säädän aikataulut ja organisoin sen että arki toimii. Mutta minä saan mennä kauppaan ihan yksin, rauhassa, jättäen lapset kotiin leikkimään ja pelamaan rakkaan miehen kanssa. Minun ei tarvitse aina tehdä kaikkea yksin ja jos ottaa päähän niin voin sanoa miehelle. Se on vähän sama juttu kuin se, että en tarvitse autoa. Voi kulua päivä ilman autoa. Mutta jos auto on huollossa, juuri silloin sitä tarvittaisiin ihan kaikkeen.
se että mahdollisuus puuttuu, se ahdistaa.

Ihanaa tiedossa. Keskiviikkona kummityttöni ja hyvä ystäväni vievät pikkuneidin kanssaan konserttiin. Tyttöjen juttu. :)
Tänään tein lapsille perunoista leimasimia ja he saivat maalata vesiväreillä sielunsa kyllyydestä. Kyllä minä siivoan.
Esikoinen sai mennä pelaamaan moneksi tunniksi sulkapalloa kaverinsa kanssa.
Kyllä me selvitään. Vaikka hiukan ahdistaakin noin periaatteesta.

Nyt menemme syömään sitä pizzaa.Nam.

Pehmeitä villoja

Väliveli on nyt syksyn ajan käynyt luontokerhoa.
Paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen aktiivi, herttainen nainen, pitää kerhoa.

Kerho on ollut joka kerta jymymenestys.
On seikkailtu metsässä, luuppailtu (siis tutkittu luupilla asioita), sidottu oljista seppele, jonka sai itse koristaa luonnosta löytämillään jutuilla, vierailtu kerhon vetäjän kotitilalla (jonka jälkeen äitikin sai oppitunnin kanoista), piirretty kalliomaaluaksia hiilillä jne.jne.
Syksyn huippu tuli tänään.

"Äiti kato, me saatiin karstata lampaiden villoja ihan ite!"
"Kato mulla on näytti!" (näyte) (ruskean Suomenlampaan villakikkara)
"Haista mun käsiä!"
"Koita kuinka pehmeää se on, siinä ei ole yhtään roskia kun karstasin sen niin hvyin-katottiin sitä sillä koneella mitä lääkäritkin käytttää...MIKROSKOOPILLA!!!...ei saa karstata liian isoa kerrallaan...voiko tähän laittaa ympyräisen kankaan päälle ja tehdä tyynyn???....."

Voi onnea ja äiti oli ihan vähän kade.
Rakastan huovuttamista ja unelmani on löytää vanhat, hyväkuntoiset karstat.
Kirpparilla on toistaiseksi tullut vastaan vain sellaisia versioita, joiden piikit irtoilevat pohjasta omia aikojaan.

Pitänee joulun alla antaa houkutuksille myöten ja hankkia villoja...voisin saada innokkaan apulaisen.