Helsingin Kaisaniemessä on tulppaaninäyttely ja olen nyt lukenut siitä niin paljon hehkutuksia että tuumasin, jotta minäpä tahdon sinne! Alustavasti olen suunnitellut että otan pikkuneidin mukaan ja teemme sellaisen tyttöjen reissun päiväseltään sinne junaillen. Tunnustan nolona että vaikka olen elämässäni paljon seikkaillut Helsingissä, en koskaan ole käynyt tuolla kasvitieteellisessä. Sillä kohtaa kaupunkia on aina ollut kiire konserttiin tai junalle. Myöhemmin lasten kanssa on aina ollut väärä hetki tai muuta ohjelmaa päivä täynnään.
Nyt menen sinne ihan vain varta vasten. Kevään kunniaksi! Vinkki muillekin :)
Aurinkoista viikonloppua. Minusta tuntuu ihan perjantailta jo, vaikka se on vasta edessäpäin. Niin ihanan raukea olo tänään.
torstai 31. maaliskuuta 2011
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
Saamaton
Meidän kirput, siis pikkuneiti, pikkuveli ja väliveli matkasivat tänään retkelle äitini kanssa. Eräänlainen syntymäpäivälahjaretki heille kaikille, kun ovat tässä alkuvuoden aikana täyttäneet vuosia. Junalla yökylään. Mitä sitä enää enempää voisi pieni ihminen toivoa? ( tiedän kyllä että siellä on extra-kivaa tiedossa, mutten paljastunut salaisuutta)
Minä otin pikkukoiran asemalle, oli hyvää sosiaalistamista sille. Vilkutimme laiturilla varpaat kohmeessa.
Käveltiin kohmeiset varpaat lämpimiksi aseman puistossa. Pikkukoiralle hyvä juttu, uusia hajuja ja ihmeteltävää kiireisessa kaupungissa. Ajettiin kotiin.
Söin lounaaksi salaatin, jonka nappasin valmiina kaupasta eilen. Pesin vanhuskoiran , pesin vessan, huokaisin olohuoneen, keittiön ja makuuhuoneen kohdalla. Istuin sängylle lataamaan kuvia ja tässä se päivä vierähti.
En siis tehnyt tänään mitään. Huono omatunto on suoraan sanottuna mutta muuten ei harmita.
Kai ne kaikki tekemättömät asiat odottavat minua huomennakin? Hermolepoa tämäkin?
Koirat ottivat ilon irti. Rehellisyyden nimissä, alin kuva on aiemmin kuvattu, vaikka voisi hyvin olla tänäänkin, mutta kun en tehnyt edes käsitöitä!
Minä otin pikkukoiran asemalle, oli hyvää sosiaalistamista sille. Vilkutimme laiturilla varpaat kohmeessa.
Käveltiin kohmeiset varpaat lämpimiksi aseman puistossa. Pikkukoiralle hyvä juttu, uusia hajuja ja ihmeteltävää kiireisessa kaupungissa. Ajettiin kotiin.
Söin lounaaksi salaatin, jonka nappasin valmiina kaupasta eilen. Pesin vanhuskoiran , pesin vessan, huokaisin olohuoneen, keittiön ja makuuhuoneen kohdalla. Istuin sängylle lataamaan kuvia ja tässä se päivä vierähti.
En siis tehnyt tänään mitään. Huono omatunto on suoraan sanottuna mutta muuten ei harmita.
Kai ne kaikki tekemättömät asiat odottavat minua huomennakin? Hermolepoa tämäkin?
Kevät(talvi)
Ensin tuntui keväältä, näytti tältä...
Seuraavana aamuna pyrytti rakeita ja lunta!
Kevät keikkuen tulevi. Niin sanoi vanha kansa.
Ikävä miten oikeassa ne olivat.
Toisaalta pikkukoiran tassut ja turkki pysyvät ihanan puhtaina. Kaikkialla on kaunista kun lumi on hohtavan valkeaa auringossa. Mieli vain odottaa kevättä kun lupaus siitä on jo annettu.
Eilen lauloi mustarastas iltalauluaan naapurin koivussa.
Ei tainnut sekään tajuta, että koko päivän jatkunut pyry siirtää kaikkea taas pitkälle eteenpäin.
Lumitöitä en enää suostu tekemään. Paitsi siirtelen vaikka kuvassa näkyvään kivikkoon lunta, etteivät ennen aikojaan auringon paljastamat kasviparat kuole yöpakkasiin tai kuivuuteen.
 |
| Olen wanha ja en viitsi hötkyillä...ai puhuuko ne herkuista, pitäiskö tästä nousta? |
 | ||||
| Toin kevään sisälle ja ostin rosmariinia, timjamia ja oreganoa keittiöön. |
torstai 24. maaliskuuta 2011
Myrsky ulvoo
Vaikka asummekin vanhaa rintamamiestaloa, harvoin meillä tuuli ulvoo nurkissa ihan kirjaimellisesti.
Nyt se ulvoo. Ryskuu ja vinkuu. Aurinko paistaa aina kun ohikiitävien pilvimassojen takaa kykenee.
Oikeasti aika hurjan näköistä kun tuntuu että naapurissa männyt heiluu, aivan kuin olisivat alhaalta vain jossain pomppuvieterissä kiinni! Mielessäni mittailin, että vaikak ne kaatua rojahtaisivat sieltä kalliolta, ne eivät yltäisi meidän talon päälle. Entä naapurin koivu siinä kasvihuoneen päällä? En mene olohuoneeseen katsomaan, ettei pelota.
Koko aamun on kuulunut jännä jyrinä. En ole nähnyt mitään ja ääni kuulostaa ison koneen möyrimiseltä. Mietin että kaivaako joku jossain lähettyvillä koko peruskalliota ylös kenties?
Nyt syylliset paljastuivat. Kaksi isoa ja vanhaa tiekarhua.
Halleluja! Tie onkin muistuttanut jotain rallisarjan erikoiskoerataa.
Lumi sulaa päivisin sohjoksi, osa tiestä ei ehdi sulaa, joten se on paksuina jääklöntteinä ja tekee urat, joihin auto uppoaa toistakymmentä senttiä.
Uskalias koittaa väistää vastaantulijaa kun tiessä on vain kolmelle renkaalle ura, josta ei pois pääse. Yöllä kaikki sohjokin jäätyy ja aamuisin autolla tuntuu kuin ei olisi rattia lainkaan. Pomppiva epämääräinen kappale vain, jonka kanssa voi toivoa pääsevänsä sinne minne itse ajatteli. Ja huomautan että automme on iso ja painava-että en edes kuvittele miltä tuntuu jonkun pienen kirppu auton kuskista.
Olen monena päivänä salaa toivonut että tiekarhut hoksaisivat tulla paikalle.
Nyt oikein kaksissa miehin. Voinen sanoa mies? Tiekarhu on minusta maskuliininen vehje ja olivat nuo kuskitkin miehiä.
Kaksi karhua ajoi tien päästä päähän jylisten ja muristen. Tuntuu että talokin lähtee mukana, se ääni ja jytinä oli niin hurja.
Hetken päästä peruuttivat hurjaa vauhtia takaisin. Kääntyivät risteyksessä.
Kuin olisi kaksi norsua koittanut tanssia tangoa lasikaupassa.
Peruuttivat tien päähän ja tulivat sitten sieltä taas auraten ja muristen takaisin.
Nyt kelpaa auringon sulatella viimeiset rippeet.
Lapset saavat fillarit esiin varmasti nopeammin kuin uskovat.
Minä en lapsena saanut koskaan keväällä pyöräillä ennen kuin jokainen lumihippunen oli sulanut.
Voi että olin katkera.
Itse pyöräilin nuorena aikuisena töihin kesät ja talvet, vakuutin arvosoittimeni niiksi vuosiksi ihan vain siksi, ettei sille vain satu mitään ulkoillessa.
Mies pyöräilee töihin pääsääntöisesti kesät talvet-tämä talvi vähän huonosti kun joululomalla jättivät tiet auraamatta, niin se tilanne ei sitten parantunutkaan hänen työmatkansa osalta kuin viime viikolla. Jolloin hän siis työpaikan pihalla pyörää kävellen taluttaessaan mursi kätensä.
Siihen loppui hiihtokausi kuin seinään (kyllä olikin murheinen mies) ja ei vielä pyöräkausi päässytkään alkamaan.
No tätä menoa kipsi saadaan pois ja silloin onkin jo tiellä ihan kesäkeli-ellei takatalvi yllätä.
Lapset eivät meillä pyöräile talvella, kun ei apupyörillä tai pikkufillarilla tuolla hangessa minnekään pääsisi.
Esikoinen kyllä pyöräilee ympäri vuoden kouluun ja harrastuksiin. Vain kovat pakkaset saivat hänetkin jättämään pyörän hetkeksi talliin tänä vuonna.
Nyt taas jo viuhahtaa koulumatka pyörällä.
Josta toki alkoi pientenkin kinuaminen "koska pyöräillään?" Minä lapsuudentraumani vuoksi, tyydyn toteamaan vain että kun tie on sula, sitten. Muista lumista viis!
Potkukelkkailu jäi tänä talvena harmittavan vähiin.
Pakkaslumessa kun ei kelkka kulje kun jalakset uppoaa asfalttiin siellä alla.
Kun keli sulatti ja jääti pinnan hyväksi-kiersi traktori kovaa vauhtia ja hiekoitti ihan millilleen koko tien leveydeltä.
Kun Lopulta tuli nämä kevättalven kelit, jolloin yleensä pääsee hienosti liukuen kelkalla. Aurinko sulatti huimalla vauhdilla tiehen sellaisia pälvipaikkoja ettei lasten kanssa matkanteosta tullut mitään. Kun ei kelkkaa voi tienposkeen jättää huonossa kohdassa-joku vielä varastaisi sen :(
No pitää roudata kelkat varastoon. Turhaan kököttivät ulkona talven säiden armoilla.
Tosin ne harvatkin kerrat se kelkkailu on vain ihan sairaan kivaa!
Voi kun täälläkin voisi päättäjät sopia kuten tiedän pohjoisemmassa tehdyn. Pyörätielle puolet hiekatonta ja aurattua, johan kelkka liukuu!
Kaikkea ei voi saada.
Jäin oikein miettimään vielä sitä, mikä sai minut lopulta ihan kokonaan hajoamaan tuossa taannoin. Alamäki muuttui syöksyksi jo edellisviikonloppuna kulminoituen tähän alkuviikkoon. Siis viimeviikkokin meni jo sillai sumussa.
Vanhat sanonnat eivät todellakaan ole huonoja. On puhuttu siitä miten se viimeinen pieni korsi katkaisee kamelin selän jne.
Kaikki kasautuu aina kasautumistaan ja sitten vain *naks* ei enää pysty.
Nyt kaikkien niiden oikeiden huolien ja murheiden päälle tosiaan lapset päivä toisensa jälkeen olivat riiviöitä. Minun pienet enkelikullanmuruset!?
Koirat saivat vatsansa sekaisin mystisistä syistä, joka aiheutti löysiä kakkoja sisälle. Ylimääräistä pyykkiä ja siivoamista.
Pentu pikkuruinen keksi pissata useita kertoja yhteen koirien nukkumapaikkaan.
Minä pesin sen, kuivasin sen ja toin koirille ja kun silmä vältti, pentu pissi siihen ja sama koppa lensi heti uudelleen pesuun, ilman että kukaan ehti käyttää sitä välillä sen nukkumistarkoitukseen.
Itku tuli niistäkin. Pieni pentunen, joka niiiiiiiiin kiltisti menee ulos hädälleen ja toimii kuin enkeli, osaa käydä paperilla kylässäkin, jos hätä yllättää eikä ulko-ovi aukene. Se pieni murunen pissii toistuvasti juuri pestyyn petiin.
Mitä minä tein väärin? Mikä pentua vaivaa? Ollaanko hulluja kaikki?
Se rikkoutunut astianpesukone.
5 vuotias, joka juhlii syntymäpäivää kakka housussa, koska häntä ei huvittanut mennä vessaan tai sanoa, että vahinko kävi.
Niitä pieniä risuja ja kun kuorma on liikaa se vain on liikaa.
Tulee niitä hetkiä kun ihan oikeasti miettii, missä kohtaa olisi pitänyt paeta johonkin hoitoon ettei olisi ottanut yhtään koiraa, hankkinut yhtään lasta tai edes miestä ja taloa. Olisiko sitä kuitenkin onnellinen asuessaan jossain ulkosaaristossa pienellä kallioluodolla yksin. (haavekuva, jonka ihan vakavasti olisin joskus ollut valmis toteuttamaan-tosin nykyisessä haavekuvassa kallioluoto saisi olla mieluummin puutarha-mutta kuitenkin)
Ei olisi tullut mieleenkään myydä lapsia tai koiria, olisin antanut heidät kelle vain, joka olisi huolinut!
Eilen ne lätäkön tyhjäyksessä kastuneet vaatteet jätettiin suoraan pesuun.
Kävin illalla esikon viemässä viimeisin hiihtotreeneihin tällä talvea ja kävin pikaisesti kaupassa. Unohdin koko toppavaatteet!
Illalla myöhään muistin ne ja ajattelin että ei hätää. Pienille on toiset ja väliveljenkin vanha haalar kelpaa hvyin tänään vaihturiksi eskariin.
Aamulla herätessä kuin salama löi aivoihin ajatus: "Se haalarikin on pesussa!
Laitoin sen pesuun odottamaan jotain muuta vastaavaa pyykkiä, kun ei sitä haalaria oikein enää käytetä kun on hiukan nafti, jää ensi talvelle pikkuveljelle...siellä se ihan hiljaa on pyykkikorissa. (tai no nyt jo pesukoneessa mutta aamulla oli pyykkikorissa)
No nyt kyllä vain nauratti. Väliveli pukeutui kerrosmeiningillä. Eskarissa kerroin, kuinka kävi etteivät ihmettele onko lapsi lähetetty ilman vaatteita eskariin.
Myrkyinen aamu sai meidät laukkomaan autosta takaisin sisälle pienten kanssa. He ovat viihtyneet puuhissaan.
MInä katsoin ensin aamu TV:n loppupätkän ja näin siellä hyvän kouluaikaisen ystäväni yllättäin. Tuntui hyvältä, vaikkei hän nähnytkään minua tv-ruudun läpi.
Katsoin _vihdoin_ puutarhaetsivät Rosemary & Thyme. (jokainen voi itse tehdä päätelmiä blogini nimeen).
Katsoin aikanaan kaikki jaksot ja nyt kyllä huomasin että ne taas tulevat televisiosta. Kun piti alkaa, tuli jotain tsunami-uutisia ja kaiken tämän muun myllerryksen keskellä ovat etsivät puuhastelleet televisiossa ja minä en ole ehtinyt enkä muistanut etsiä lähetysaikoja että olisin nauhalle saanut. Sekin harmitti ja nyt kun vihdoin vahingossa avasin television ja näin niin olipa hyvä mieli. Että sitten tykkään siitä sarjasta. Näyttelijät ovat meleeni, rakastan brittiläisiä maisemia ja dekkaritkin on mieleen. Oikea unelmien ja haaveiden täyttymys.
Pam Ferris on ihan yliveto näyttelijä. Olen nähnyt varmasti kaikki sarjat joissa hän on esiintynyt. Muutenkin brittiläisissä sarjoissa, näissä kunnon sarjoissa pyörii paljolti samat hyvät näyttelijät, se kai kiehtookin.
Parempi pyy (näyttelijä) pivossa (sarjassa) kuin kymmenen oksalla :D
Istuin siis sängyllä kaksi koiraa vierelläni, pentu sylissäni ja katsoin puutarhaetsiviä. Terapiaa parhaimmillaan. Aurinko lämmitti lasin läpi-hyytävä tuuli pysyi ulkona.
Nyt menen laittamaan meille ruokaa. Sitten haemme eskarilaisen ja ajamme tällä kertaa sileää ja ihanaa tietä.
Auringonsäteitä teille muillekin-ettei tämä risukasa leimahda liekkeihin :)
p.s. Lukaisin Wikipediaa ja en ihan ole nähnyt _kaikkia_ sarjoja joissa Pam Ferris näyttelee. Ei paljon puutu. Harry Potter on myös "ei huvita katsoa" listalla.
p.p.s. Se astianpesukonekin korjattiin eilen. Kiitos sen että sattuu takuuhuollon mies olemaan meidän tuttu ja soitti miehelle että edellinen keikka oli saatu kuntoon aiemmin kuin luuli etukäteen ja voisi kotimatkallaan ohiajaessa käydä meillä. No sehän sopii.
p.p.s. Ulkona sataa lunta! Ehkä kuvittelen vain ja ei se ainakaan enää lumimäärää lisää. Aurinko sulattaa sitä nopeammin. *NIH*
Nyt se ulvoo. Ryskuu ja vinkuu. Aurinko paistaa aina kun ohikiitävien pilvimassojen takaa kykenee.
Oikeasti aika hurjan näköistä kun tuntuu että naapurissa männyt heiluu, aivan kuin olisivat alhaalta vain jossain pomppuvieterissä kiinni! Mielessäni mittailin, että vaikak ne kaatua rojahtaisivat sieltä kalliolta, ne eivät yltäisi meidän talon päälle. Entä naapurin koivu siinä kasvihuoneen päällä? En mene olohuoneeseen katsomaan, ettei pelota.
Koko aamun on kuulunut jännä jyrinä. En ole nähnyt mitään ja ääni kuulostaa ison koneen möyrimiseltä. Mietin että kaivaako joku jossain lähettyvillä koko peruskalliota ylös kenties?
Nyt syylliset paljastuivat. Kaksi isoa ja vanhaa tiekarhua.
Halleluja! Tie onkin muistuttanut jotain rallisarjan erikoiskoerataa.
Lumi sulaa päivisin sohjoksi, osa tiestä ei ehdi sulaa, joten se on paksuina jääklöntteinä ja tekee urat, joihin auto uppoaa toistakymmentä senttiä.
Uskalias koittaa väistää vastaantulijaa kun tiessä on vain kolmelle renkaalle ura, josta ei pois pääse. Yöllä kaikki sohjokin jäätyy ja aamuisin autolla tuntuu kuin ei olisi rattia lainkaan. Pomppiva epämääräinen kappale vain, jonka kanssa voi toivoa pääsevänsä sinne minne itse ajatteli. Ja huomautan että automme on iso ja painava-että en edes kuvittele miltä tuntuu jonkun pienen kirppu auton kuskista.
Olen monena päivänä salaa toivonut että tiekarhut hoksaisivat tulla paikalle.
Nyt oikein kaksissa miehin. Voinen sanoa mies? Tiekarhu on minusta maskuliininen vehje ja olivat nuo kuskitkin miehiä.
Kaksi karhua ajoi tien päästä päähän jylisten ja muristen. Tuntuu että talokin lähtee mukana, se ääni ja jytinä oli niin hurja.
Hetken päästä peruuttivat hurjaa vauhtia takaisin. Kääntyivät risteyksessä.
Kuin olisi kaksi norsua koittanut tanssia tangoa lasikaupassa.
Peruuttivat tien päähän ja tulivat sitten sieltä taas auraten ja muristen takaisin.
Nyt kelpaa auringon sulatella viimeiset rippeet.
Lapset saavat fillarit esiin varmasti nopeammin kuin uskovat.
Minä en lapsena saanut koskaan keväällä pyöräillä ennen kuin jokainen lumihippunen oli sulanut.
Voi että olin katkera.
Itse pyöräilin nuorena aikuisena töihin kesät ja talvet, vakuutin arvosoittimeni niiksi vuosiksi ihan vain siksi, ettei sille vain satu mitään ulkoillessa.
Mies pyöräilee töihin pääsääntöisesti kesät talvet-tämä talvi vähän huonosti kun joululomalla jättivät tiet auraamatta, niin se tilanne ei sitten parantunutkaan hänen työmatkansa osalta kuin viime viikolla. Jolloin hän siis työpaikan pihalla pyörää kävellen taluttaessaan mursi kätensä.
Siihen loppui hiihtokausi kuin seinään (kyllä olikin murheinen mies) ja ei vielä pyöräkausi päässytkään alkamaan.
No tätä menoa kipsi saadaan pois ja silloin onkin jo tiellä ihan kesäkeli-ellei takatalvi yllätä.
Lapset eivät meillä pyöräile talvella, kun ei apupyörillä tai pikkufillarilla tuolla hangessa minnekään pääsisi.
Esikoinen kyllä pyöräilee ympäri vuoden kouluun ja harrastuksiin. Vain kovat pakkaset saivat hänetkin jättämään pyörän hetkeksi talliin tänä vuonna.
Nyt taas jo viuhahtaa koulumatka pyörällä.
Josta toki alkoi pientenkin kinuaminen "koska pyöräillään?" Minä lapsuudentraumani vuoksi, tyydyn toteamaan vain että kun tie on sula, sitten. Muista lumista viis!
Potkukelkkailu jäi tänä talvena harmittavan vähiin.
Pakkaslumessa kun ei kelkka kulje kun jalakset uppoaa asfalttiin siellä alla.
Kun keli sulatti ja jääti pinnan hyväksi-kiersi traktori kovaa vauhtia ja hiekoitti ihan millilleen koko tien leveydeltä.
Kun Lopulta tuli nämä kevättalven kelit, jolloin yleensä pääsee hienosti liukuen kelkalla. Aurinko sulatti huimalla vauhdilla tiehen sellaisia pälvipaikkoja ettei lasten kanssa matkanteosta tullut mitään. Kun ei kelkkaa voi tienposkeen jättää huonossa kohdassa-joku vielä varastaisi sen :(
No pitää roudata kelkat varastoon. Turhaan kököttivät ulkona talven säiden armoilla.
Tosin ne harvatkin kerrat se kelkkailu on vain ihan sairaan kivaa!
Voi kun täälläkin voisi päättäjät sopia kuten tiedän pohjoisemmassa tehdyn. Pyörätielle puolet hiekatonta ja aurattua, johan kelkka liukuu!
Kaikkea ei voi saada.
Jäin oikein miettimään vielä sitä, mikä sai minut lopulta ihan kokonaan hajoamaan tuossa taannoin. Alamäki muuttui syöksyksi jo edellisviikonloppuna kulminoituen tähän alkuviikkoon. Siis viimeviikkokin meni jo sillai sumussa.
Vanhat sanonnat eivät todellakaan ole huonoja. On puhuttu siitä miten se viimeinen pieni korsi katkaisee kamelin selän jne.
Kaikki kasautuu aina kasautumistaan ja sitten vain *naks* ei enää pysty.
Nyt kaikkien niiden oikeiden huolien ja murheiden päälle tosiaan lapset päivä toisensa jälkeen olivat riiviöitä. Minun pienet enkelikullanmuruset!?
Koirat saivat vatsansa sekaisin mystisistä syistä, joka aiheutti löysiä kakkoja sisälle. Ylimääräistä pyykkiä ja siivoamista.
Pentu pikkuruinen keksi pissata useita kertoja yhteen koirien nukkumapaikkaan.
Minä pesin sen, kuivasin sen ja toin koirille ja kun silmä vältti, pentu pissi siihen ja sama koppa lensi heti uudelleen pesuun, ilman että kukaan ehti käyttää sitä välillä sen nukkumistarkoitukseen.
Itku tuli niistäkin. Pieni pentunen, joka niiiiiiiiin kiltisti menee ulos hädälleen ja toimii kuin enkeli, osaa käydä paperilla kylässäkin, jos hätä yllättää eikä ulko-ovi aukene. Se pieni murunen pissii toistuvasti juuri pestyyn petiin.
Mitä minä tein väärin? Mikä pentua vaivaa? Ollaanko hulluja kaikki?
Se rikkoutunut astianpesukone.
5 vuotias, joka juhlii syntymäpäivää kakka housussa, koska häntä ei huvittanut mennä vessaan tai sanoa, että vahinko kävi.
Niitä pieniä risuja ja kun kuorma on liikaa se vain on liikaa.
Tulee niitä hetkiä kun ihan oikeasti miettii, missä kohtaa olisi pitänyt paeta johonkin hoitoon ettei olisi ottanut yhtään koiraa, hankkinut yhtään lasta tai edes miestä ja taloa. Olisiko sitä kuitenkin onnellinen asuessaan jossain ulkosaaristossa pienellä kallioluodolla yksin. (haavekuva, jonka ihan vakavasti olisin joskus ollut valmis toteuttamaan-tosin nykyisessä haavekuvassa kallioluoto saisi olla mieluummin puutarha-mutta kuitenkin)
Ei olisi tullut mieleenkään myydä lapsia tai koiria, olisin antanut heidät kelle vain, joka olisi huolinut!
Eilen ne lätäkön tyhjäyksessä kastuneet vaatteet jätettiin suoraan pesuun.
Kävin illalla esikon viemässä viimeisin hiihtotreeneihin tällä talvea ja kävin pikaisesti kaupassa. Unohdin koko toppavaatteet!
Illalla myöhään muistin ne ja ajattelin että ei hätää. Pienille on toiset ja väliveljenkin vanha haalar kelpaa hvyin tänään vaihturiksi eskariin.
Aamulla herätessä kuin salama löi aivoihin ajatus: "Se haalarikin on pesussa!
Laitoin sen pesuun odottamaan jotain muuta vastaavaa pyykkiä, kun ei sitä haalaria oikein enää käytetä kun on hiukan nafti, jää ensi talvelle pikkuveljelle...siellä se ihan hiljaa on pyykkikorissa. (tai no nyt jo pesukoneessa mutta aamulla oli pyykkikorissa)
No nyt kyllä vain nauratti. Väliveli pukeutui kerrosmeiningillä. Eskarissa kerroin, kuinka kävi etteivät ihmettele onko lapsi lähetetty ilman vaatteita eskariin.
Myrkyinen aamu sai meidät laukkomaan autosta takaisin sisälle pienten kanssa. He ovat viihtyneet puuhissaan.
MInä katsoin ensin aamu TV:n loppupätkän ja näin siellä hyvän kouluaikaisen ystäväni yllättäin. Tuntui hyvältä, vaikkei hän nähnytkään minua tv-ruudun läpi.
Katsoin _vihdoin_ puutarhaetsivät Rosemary & Thyme. (jokainen voi itse tehdä päätelmiä blogini nimeen).
Katsoin aikanaan kaikki jaksot ja nyt kyllä huomasin että ne taas tulevat televisiosta. Kun piti alkaa, tuli jotain tsunami-uutisia ja kaiken tämän muun myllerryksen keskellä ovat etsivät puuhastelleet televisiossa ja minä en ole ehtinyt enkä muistanut etsiä lähetysaikoja että olisin nauhalle saanut. Sekin harmitti ja nyt kun vihdoin vahingossa avasin television ja näin niin olipa hyvä mieli. Että sitten tykkään siitä sarjasta. Näyttelijät ovat meleeni, rakastan brittiläisiä maisemia ja dekkaritkin on mieleen. Oikea unelmien ja haaveiden täyttymys.
Pam Ferris on ihan yliveto näyttelijä. Olen nähnyt varmasti kaikki sarjat joissa hän on esiintynyt. Muutenkin brittiläisissä sarjoissa, näissä kunnon sarjoissa pyörii paljolti samat hyvät näyttelijät, se kai kiehtookin.
Parempi pyy (näyttelijä) pivossa (sarjassa) kuin kymmenen oksalla :D
Istuin siis sängyllä kaksi koiraa vierelläni, pentu sylissäni ja katsoin puutarhaetsiviä. Terapiaa parhaimmillaan. Aurinko lämmitti lasin läpi-hyytävä tuuli pysyi ulkona.
Nyt menen laittamaan meille ruokaa. Sitten haemme eskarilaisen ja ajamme tällä kertaa sileää ja ihanaa tietä.
Auringonsäteitä teille muillekin-ettei tämä risukasa leimahda liekkeihin :)
p.s. Lukaisin Wikipediaa ja en ihan ole nähnyt _kaikkia_ sarjoja joissa Pam Ferris näyttelee. Ei paljon puutu. Harry Potter on myös "ei huvita katsoa" listalla.
p.p.s. Se astianpesukonekin korjattiin eilen. Kiitos sen että sattuu takuuhuollon mies olemaan meidän tuttu ja soitti miehelle että edellinen keikka oli saatu kuntoon aiemmin kuin luuli etukäteen ja voisi kotimatkallaan ohiajaessa käydä meillä. No sehän sopii.
p.p.s. Ulkona sataa lunta! Ehkä kuvittelen vain ja ei se ainakaan enää lumimäärää lisää. Aurinko sulattaa sitä nopeammin. *NIH*
keskiviikko 23. maaliskuuta 2011
Aurinko paistaa ja vesi valuu
Vietimme iltapäivän lenkkeillen lähimetsässä.
Siellä menee ihana siisti, luminen polku. Tervetullut vaihtoehto kahdelle koiralle, joiden mielestä tiellä oleva vesi/floska on ällöttävää isolla Ä:llä. Kolmannelle pentuselle siksi, ettei aina tarvitse mennä suihkun kautta kotiin.-
Tänään aurinko kuitenkin oli ehtinyt sulattaa polun pehmeäksi. Muuten vielä ihan ok MUTTA jalka upposi joka toisella tai hämäyksen vuoksi joka kolmannella-koskaan et voinut tietää. Eikä se mitään jos hiukan hoipertelisi mutta kun kerralla hulahtaa koko nainen reittä myöten toisella jalalla, niin lenkki oli jokseenkin mielenkiintoinen. Lapsilla oli lystiä ja koiratkin ehkä nauttivat.
Ollapa lumikengät!
Mainittakoon että koska nyt on KEVÄT, minulla ei tietenkään ollut talvisaappaita jalassa, vain tavalliset kävelykengät. Nilkoissa hiukan kylmäsi sohjoinen jäämurska.
Hiukan pani ärsyttämään kun joku ison koiran omistaja jättää koiransa ruskeat tuotokset keräämättä. Mitä siitä, jos koira tekisi ne jonnekin pöpelikköön mutta kun metsäpolulla, niin se nostaa minun verenpaineeni.Kiva siinä hankeen humpsahtaessaan miettiä että eihän osunut !?!
Vihaan joka keväisiä koirankakkakeskusteluja, sillä olen samaa mieltä valittajien kanssa mutta harmistunut siitä että yleisesti viha kohdistuu koiriin ja niiden omistajiin, kun itse kerään joka ikisen läjän.
Pihalla riemuitsin kun parkkipaikan iso lammikko on kuivunut-kiitos öisen myrskytuulen.
Kellariin tulvii vettä. Tottakai kellarin edustan pieni kaivon tapainen ja siitä lähtevät salaojat ovat umpijäässä. Olen hakannut jäitä pois kellariin viettävästä mäestä mutta en ole yhtä nopea kuin aurinko. Lapsilla riitti lystiä jälleen.
Saivat ämpäreillä ja lapioilla tyhjätä veden ja juoksuttaa sen pihalle sellaiseen paikkaan, jossa se sulaa nurmikkoon/ojaan.
Vaatteet ovat mielenkiintoisen näköiset ja litimärät-toki. Pyykkikone saa laulaa!
Nyt kaivon tapaiseen mahtuu taas vettä-että voidaan sitten huomenna ämpäröidä. Pumppu olisi, mutta sen virittely on niin hankalaa että minuutin tyhjennyksen valmisteluihin menee 30 minuuttia, ei kannata.
Kellarin betonilattia on märkä paikoitellen, mies saa slaagin-tiedän ja tunnen.
Toisaalta tässä tämä tölli on seissyt puoli vuosisataa-että ei kai se tähän sorru.
Huomenna olen kaukaa viisas ja varustan lapset kuravaatteein.
Tänään pikku koiranen upposi siihen lammikkoon myös-voi surkeutta.
Se koitti tulla perässäni kellariin eikä tajunnut että märkä sen edessä yltää vatsaan asti ja on kylmää ja kastaa koko turkin.
Lämmin suihku ja nyt pieni karvapallo nukkuu sängyn alla.
Lapset lahjottu eilisillä piispanmunkeilla.
Nyt sinne pyykkivuorelle...
Siellä menee ihana siisti, luminen polku. Tervetullut vaihtoehto kahdelle koiralle, joiden mielestä tiellä oleva vesi/floska on ällöttävää isolla Ä:llä. Kolmannelle pentuselle siksi, ettei aina tarvitse mennä suihkun kautta kotiin.-
Tänään aurinko kuitenkin oli ehtinyt sulattaa polun pehmeäksi. Muuten vielä ihan ok MUTTA jalka upposi joka toisella tai hämäyksen vuoksi joka kolmannella-koskaan et voinut tietää. Eikä se mitään jos hiukan hoipertelisi mutta kun kerralla hulahtaa koko nainen reittä myöten toisella jalalla, niin lenkki oli jokseenkin mielenkiintoinen. Lapsilla oli lystiä ja koiratkin ehkä nauttivat.
Ollapa lumikengät!
Mainittakoon että koska nyt on KEVÄT, minulla ei tietenkään ollut talvisaappaita jalassa, vain tavalliset kävelykengät. Nilkoissa hiukan kylmäsi sohjoinen jäämurska.
Hiukan pani ärsyttämään kun joku ison koiran omistaja jättää koiransa ruskeat tuotokset keräämättä. Mitä siitä, jos koira tekisi ne jonnekin pöpelikköön mutta kun metsäpolulla, niin se nostaa minun verenpaineeni.Kiva siinä hankeen humpsahtaessaan miettiä että eihän osunut !?!
Vihaan joka keväisiä koirankakkakeskusteluja, sillä olen samaa mieltä valittajien kanssa mutta harmistunut siitä että yleisesti viha kohdistuu koiriin ja niiden omistajiin, kun itse kerään joka ikisen läjän.
Pihalla riemuitsin kun parkkipaikan iso lammikko on kuivunut-kiitos öisen myrskytuulen.
Kellariin tulvii vettä. Tottakai kellarin edustan pieni kaivon tapainen ja siitä lähtevät salaojat ovat umpijäässä. Olen hakannut jäitä pois kellariin viettävästä mäestä mutta en ole yhtä nopea kuin aurinko. Lapsilla riitti lystiä jälleen.
Saivat ämpäreillä ja lapioilla tyhjätä veden ja juoksuttaa sen pihalle sellaiseen paikkaan, jossa se sulaa nurmikkoon/ojaan.
Vaatteet ovat mielenkiintoisen näköiset ja litimärät-toki. Pyykkikone saa laulaa!
Nyt kaivon tapaiseen mahtuu taas vettä-että voidaan sitten huomenna ämpäröidä. Pumppu olisi, mutta sen virittely on niin hankalaa että minuutin tyhjennyksen valmisteluihin menee 30 minuuttia, ei kannata.
Kellarin betonilattia on märkä paikoitellen, mies saa slaagin-tiedän ja tunnen.
Toisaalta tässä tämä tölli on seissyt puoli vuosisataa-että ei kai se tähän sorru.
Huomenna olen kaukaa viisas ja varustan lapset kuravaatteein.
Tänään pikku koiranen upposi siihen lammikkoon myös-voi surkeutta.
Se koitti tulla perässäni kellariin eikä tajunnut että märkä sen edessä yltää vatsaan asti ja on kylmää ja kastaa koko turkin.
Lämmin suihku ja nyt pieni karvapallo nukkuu sängyn alla.
Lapset lahjottu eilisillä piispanmunkeilla.
Nyt sinne pyykkivuorelle...
Rumasanarumasanarumasana!
Olo on aiemmin mainitsemistani syistä ollut erityisen kurja.
Jotenkin voimattomuus ja surkeus sen edessä, ettei voi auttaa kulminoitui taas alkuviikkoon. Olin siis suoraan sanoen aivan loppu -jos joku olisi sanonut jotain väärää olisin purskahtanut itkuun. Kaiken kukkuraksi, mies mursi kätensä viikko sitten ja on nyt kipsattuna 4 viikkoa. Tiskikone keksi sanoa työsopimuksensa irti maanantaina. Korjaaja pääsee loppuviikolla-ehkä. Malja vain läikkyi yli.
Autossa ajaessa itken. Se on paikka jossa ei aina ole kukaan näkemässä. Lapsia en halua huolestuttaa, he eivät tiedä eivätkä ymmärrä, miksi olen surullinen. Eihän meillä ole mitään hätää.
Sain alkuviikosta veripalvelusta sähköpostia ja muistin että juu, pitääkin marssia pikimiten vapaana hetkenä (siis että olen yksin) veripalveluun. Koko talvi on mennyt pienten taudinpoikasten kanssa, niin aina jää se verenluovutus.
Eilen sitten vielä tuo ystävä, jonka lapsi kipeästi verta tai siitä valmistettuja tuotteita tarvitsee mainitsi facebookissa että juuri nyt on esimerkiksi verihiutaleiden tilanne hälyyttävä, ei meinaa olla tarpeeseen saatavilla lainkaan.
Ajattelin heti että menen viivana illalla kun mies saapuu kotiin.
Ajoin veripalveluun ja marssin reippaana sisään. Täytin kaavakkeet ja menin vastaanottohuoneeseen tottuneesti.
Otettiin hemoglobiiniarvo ja sitten isku päin naamaa.
Sinun hb on kuule aika alhainen, että oletko juonut erityisen paljon tänään?
Minä HOOmOilasena että HÄH?!
Minun veriarvot alhaalla??
Näytin varmasti puusta pudonneelta ja samalla mietin että ei *rumasana* voi olla!
Hoitaja kysyi, voiko ottaa varuiksi toisesta sormesta testin myös, että jos näytteessä on kudosnestettä tms.
No tottakai!
Sama tulos-jopa pykälää alempi!
Yritin sitten sopertaa, että en oikein ymmärrä???
Hoitaja ystävällisesti selitti että stressi, väsymys, tietty aika kuukaudesta tms. voi toki vaikuttaa. Ihan kuin en tietäisi mikä voi aiheuttaa alhaisen hb:n!
Minä mietin vain että miten olen purskahtamatta itkuun.
Minä en saa luovuttaa verta!?!
Karuinta tässä on, että tuon *rumasana* hb näytteen vuoksi tulee sama karenssi kuin luovutuksenkin, eli minä en saa luovuttaa kolmeen kuukauteen!
Hoipertelin typertyneenä ulos veripalvelusta, vähääkään ei lohduttanut että tarjosivat "Mene ihmeessä kahville ja kiitos ajatuksesta-nähdään pian!" (mikä *rumasana* pian ?!? on kolme (3) kuukautta???!!!
Hississä purin huulta ja alaovella aloin itkeä. Siis itkeä, koska en saanut luovuttaa verta.
Varmaan ne olisi soittaneet sinne valkotakkisia jos olisin menettänyt itsehillintäni siellä vastaanotolla!
Minä, jolla nuorena hemoglobiini huiteli sellaisissa lukemissa, että hoitaja pyöritteli silmiään. Nauroi, että nämä luvuthan on kuin raavailla miehillä vaikka olet tuollainen sorja neito.
Hiihtojupakoiden aikoihin hoitajat virnuilivat ettei olisi sinullakaan asiaa niihin kisoihin.
Vuosia meni välissä etten voinut luovuttaa raskauden/imetyksen vuoksi, sille ei mitään voinut. Mutta NYT minä en voinut luovuttaa koska hemoglobiini oli 121!
Siis haloo 121. Juuri nyt kun tiedän että verta tarvitaan kipeästi. Veripisarat siellä veripalvelun sivulla itkee tyhjyyttä!!! Minä en saa luovuttaa. Luovutusraja on naisilla 125.
Tiedän, että se on ihan normirajoissa. Ei siis oikeasti syytä huoleen.
Naisilla hb voi olla jopa vain 117 ilman että se on oire mistään.
Mutta kun minun hb on 168 tai 175 tai edes 132 EI 121!
Viimeksi luovutuksessa se siis oli tuon 132 ja pistin sen vain kuuman kesähelteen piikkiin, että olin juonut paljon, niin kuin olinkin. Sehän oli siis hoitajien silmissä ihan ok arvo, itselleni vain jo silloin pöyristys.
Mieleeni ei vain todellakaan ole juolahtanut että se voisi laskea lisää.
Olen elämässäni kerran ollut kuulemma melko kalpea (äiti kertoi jälkeenpäin, ettei ole nähnytkään minua niin kalpeana eläissäni) kun toisen synnytyksen jälkeen leikkauksessa menetin liikaa verta ja hb romahti jonnekin alle 100. Oliko 90 tai jopa 70?
Olisivat ehdottomasti halunneet tankata minuun verta mutta vakuutin, että en tarvitse enkä halua. Käyttäkööt ne sellaisille jotka ihan oikeasti niitä tarvitsevat. Että jahka saan syödä ja juoda normaalisti ja elää kuin ennenkin, hb korjaantuu nopeasti.
Lisärautaakin tyrkyttivät, mutta kieltäydyin itsepäisesti.
Neuvolassa ekoilla kerroilla, täti oli huolissaan. Kerroin, että en pyörtyile enkä koe heikotusta, joten ei hätää. Itseasiassa silloin sairaalassakaan ei pyörryttänyt-hoitajat sitä kyllä kyselivät. Väsytti mutta ketäpä ei synnytyksen jälkeen väsyttäisi? Ainoa oire oli se ettei naamani punastunut. (sen oireen voisin kernaasti pitää)
Ei mennyt montaakaan viikkoa kun testi jo näyttikin että hb kolkuttelee 140:ä.
Tällä taustalla siis minä aloin itkeä eilen keskellä kiireistä kaupunkia kun en saanut luovuttaa verta.
Otti päähän ihan rankasti-ottaa vieläkin. Nyt voin jo kirjoittaa sentään tästä.
Mietin että minne menen tai mitä teen, etten poksahda kiukusta ja harmista.
Menin kauppaan shoppailemaan.
Löysinkin lapsille yöpukuja tarjouksesta, itselleni hauskan tarjottimen kesää ajatellen. Aina sama miettiminen, miten kantaisi astiat pihalle ja takaisin.
Terapia ei oikein auttanut, aina kun mietin asiaa, alkoi uudestaan itkettää.
Ajattelin, että mahtavat ohikulkijat pitää minua outona.
Ostin eteerisiä öljyjä, kun moni on päässyt loppumaan. Ostin luonnonmukaista rautaa ja vitamiinivalmistetta. Olen aina ollut hyvin skeptinen purkkivitamiineihin mutta nyt päätin, että piru vie! Jos ei muusta niin sitten purkista.
Tunnustan syöneeni koko talven huonosti. Tunnustan että stressiä on aiemmin mainituista syistä johtuen. Murehdin liikaa-eli henkinen stressi.
Muuten elämäni pitäisi olla hyvin tasapainoista ja hyvää, nukun kuten kuuluu.
Olen ollut normaalia väsyneempi ja miettinyt salaa itsekseni että missä vika?
Nyt sen ymmärrän, hb alhaisuus voi aiheuttaa väsymystä. Se ei vain tunnu kovin konkreettisesti jos arvo pikkuhiljaa liukuu alaspäin.
Se oireilee vain jos arvo romahtaa esim. suuren onnettomuuden vuoksi.
Elimistö ikään kuin sopeutuu koko ajan alempaan hemoglobiiniarvoon.
Se selittää esimerkiksi sen että ihminen voi sairastua vaikka vakavaan syöpään, ja tulla sairaalaan ihmetellen "kun vain hiukan väsyttää" ja oikeasti veriarvot ovat sellaiset ettei pitäisi olla edes elossa.
Illalla tulin kotiin ja oletin lasten olevan nukkumassa.
Minua odotti melkoinen näky. Mies lapioi yhdellä kädellä lunta ja jäätä rappusilta kun se oli siihen katolta romahtanut. Motkotin että ois kipsikätisellä parempiakin keinoja parannella itseään, että olis nakittanut lapset apuun, ne ois tyhjentänyt lumet suit sait ja olleet iloisia kun saavat auttaa! Kyllä hän kuulemma ne saa ihan hyvin yhdellä kädellä.... Nostin kauppakassit sisälle.
Lapsilla oli täysi maailmansota päällä. Tyynyt lensivät ja mäiske kuului meidän makuuhuoneesta.
Minulta paloi pinna ihan täysin ja totaalisesti. (olimme nimittäin monena aamuna pitäneet keskustelua aika tiukkaan sävyyn siitä, etten tykkää kun meidän makuuhuoneeseen tuodaan miljoona leluja ja vaatetta ja jätetään lojumaan. Meidän makuuhuone on pedattu aj ahaluan nauttia siististä huoneesta. Huoneeseen näkee suoraan eikä ole kiva että sieltä vyöryy sekamelska vastaan AINA kun selkäni käännän!)
Karjuin pää punaisena että miten voitte unohtaa päivässä ettei tyynysotaa leikitä eikä meidän makuuhuonetta sotketa eikä taloa pistetä hyrskynmyrskyn heti kun minä poistun paikalta. Että miksei kukaan mennyt purkamaan energiaansa auttamalla iskää?!!!
HYVÄÄ YÖTÄ!
Oli ihan hitusesta itsekuria kiinni etten kääntynyt kannoillani ja marssinut autoon ja ajanut samantien niin pitkälle kuin bensaa piisaisi.
Sen sijaan teatraalisesti riisuin vaatteni, kävin pikaisella iltapesulla ja menin peiton alle mököttämään. Itkukurkussa.
Halasin pörröistä koiranpentua ja mietin että tulen hulluksi NYT.
Jätin ruokien jääkaappiin latomisen miehelle ja murisin vielä jotain siitä että olisi joskus kiva palata kotiin, niin että tulee hyvä mieli, eikä niin että juuri kun selviää kotiin, kaikki räjähtää ja tekee mieli paeta sinne mistä tuli.
Kävin nukkumaan. Mies herätti minut kuuntelemalla illalla myöhään vielä katastrofiuutisia Japanista ja sodasta ja minua otti aina vain rankemmin aivoon.
Nukuin toooooooosi huonosti, ja mietin että aau ei tule koskaan.
Aurinko nousi kuitenkin aikaisin ja heräsin hengissä.
Aamu sujui melko mallikkaasti lasten kanssa. Kertasimme sitä, että äidistäkään ei ole reilua eikä tunnu kivalta kun tehdään jotain toisin kuin on sovittu.
Kruunasin taas keskustelun esimerkeillä. Olisiko kivaa, jos äiti lupaisi lounaaksi pastaa ja Pestoa ja tekisikin kaurapuuroa? Olisiko kivaa, jos äiti lupaisi pitää karkkijuhlat ja tarjolla olisikin vain käpyjä ja kiviä?
Onko reilua, että äidin huone sotketaan kun oma on jo niin sekaisin ettei sekaan mahdu?
Eskarin aikana karautettiin pikkuisten ja pennun kanssa eläinkauppaan hakemaan murkinaa. Tultiin kotiin syömään ja sain tiskattuakin.
Tänään kaikki on ihan ok. Päätin etten anna murheiden viedä minun voimiani.
Voin kaataa ne vaikka tänne. Te voitte virtuaalisesti suodattaa ne. Lukea tai olla lukematta.
Aluksi ajattelin että haluan blgissani tavallaan uloskirjoittaa kaikki ilot ja onnen aiheet. Vähän samalla lailla kuin lapsia ja koiria kiitän kun tehdään hyvin.
Se tuntuu kuitenkin petolliselta.
Sillä vaikka elämä olisi miten hyvin, lapset kiukuttelevat, elämä potkii. pienet asiat kasaantuvat ja murtavat henkisen padon.
Minussa ei asu japanilaista zen-henkeä. Jos ottaa aivoon, niin ottaa aivoon. En voi vain tyynenä todeta että ei tässä mitään.
Joskus olen sanonut että haluaisin osata hymyillä tyynesti kuin Madonna.
Ehkä teen niin haudassa.
Nyt purettuani pahan olon, hengitän syvään, menen ulos aurinkoon ja haen kotiin eskarilaisen.
Ai niin jotain hyvääkin: Ensi vuodeksi eskarilainen menee ekalle juuri siihen kouluun kuin toivoimme, ja pikkuveli samaan eskariin kuin väliveli nyt. Arki on siis hallussa.
(tätäkin jo olen ehtinyt murehtia moneen kertaan mielessäni)
Pahin kauhuskenaario kun olisi ollut: pikkusiskon kerho, eskari, ekaluokka ja isoveli-kaikki eri paikoissa ja siitäpä riemu olisi revennyt.
Nyt koululaiset ja eskarilainen ovat samassa paikassa. Syvä helpotuksen huokaus.
*HUUUUUUOOOOOH*
Greipin tuoksu piristää, samoin Rosmariinin, Eucalyptuksen, Mandariinin ja Appelsiinin. Niitä tiputtelin maton kulmaan aamulla ja jos voisin lisäisin ne tähän virtuaalisesti.
Jotenkin voimattomuus ja surkeus sen edessä, ettei voi auttaa kulminoitui taas alkuviikkoon. Olin siis suoraan sanoen aivan loppu -jos joku olisi sanonut jotain väärää olisin purskahtanut itkuun. Kaiken kukkuraksi, mies mursi kätensä viikko sitten ja on nyt kipsattuna 4 viikkoa. Tiskikone keksi sanoa työsopimuksensa irti maanantaina. Korjaaja pääsee loppuviikolla-ehkä. Malja vain läikkyi yli.
Autossa ajaessa itken. Se on paikka jossa ei aina ole kukaan näkemässä. Lapsia en halua huolestuttaa, he eivät tiedä eivätkä ymmärrä, miksi olen surullinen. Eihän meillä ole mitään hätää.
Sain alkuviikosta veripalvelusta sähköpostia ja muistin että juu, pitääkin marssia pikimiten vapaana hetkenä (siis että olen yksin) veripalveluun. Koko talvi on mennyt pienten taudinpoikasten kanssa, niin aina jää se verenluovutus.
Eilen sitten vielä tuo ystävä, jonka lapsi kipeästi verta tai siitä valmistettuja tuotteita tarvitsee mainitsi facebookissa että juuri nyt on esimerkiksi verihiutaleiden tilanne hälyyttävä, ei meinaa olla tarpeeseen saatavilla lainkaan.
Ajattelin heti että menen viivana illalla kun mies saapuu kotiin.
Ajoin veripalveluun ja marssin reippaana sisään. Täytin kaavakkeet ja menin vastaanottohuoneeseen tottuneesti.
Otettiin hemoglobiiniarvo ja sitten isku päin naamaa.
Sinun hb on kuule aika alhainen, että oletko juonut erityisen paljon tänään?
Minä HOOmOilasena että HÄH?!
Minun veriarvot alhaalla??
Näytin varmasti puusta pudonneelta ja samalla mietin että ei *rumasana* voi olla!
Hoitaja kysyi, voiko ottaa varuiksi toisesta sormesta testin myös, että jos näytteessä on kudosnestettä tms.
No tottakai!
Sama tulos-jopa pykälää alempi!
Yritin sitten sopertaa, että en oikein ymmärrä???
Hoitaja ystävällisesti selitti että stressi, väsymys, tietty aika kuukaudesta tms. voi toki vaikuttaa. Ihan kuin en tietäisi mikä voi aiheuttaa alhaisen hb:n!
Minä mietin vain että miten olen purskahtamatta itkuun.
Minä en saa luovuttaa verta!?!
Karuinta tässä on, että tuon *rumasana* hb näytteen vuoksi tulee sama karenssi kuin luovutuksenkin, eli minä en saa luovuttaa kolmeen kuukauteen!
Hoipertelin typertyneenä ulos veripalvelusta, vähääkään ei lohduttanut että tarjosivat "Mene ihmeessä kahville ja kiitos ajatuksesta-nähdään pian!" (mikä *rumasana* pian ?!? on kolme (3) kuukautta???!!!
Hississä purin huulta ja alaovella aloin itkeä. Siis itkeä, koska en saanut luovuttaa verta.
Varmaan ne olisi soittaneet sinne valkotakkisia jos olisin menettänyt itsehillintäni siellä vastaanotolla!
Minä, jolla nuorena hemoglobiini huiteli sellaisissa lukemissa, että hoitaja pyöritteli silmiään. Nauroi, että nämä luvuthan on kuin raavailla miehillä vaikka olet tuollainen sorja neito.
Hiihtojupakoiden aikoihin hoitajat virnuilivat ettei olisi sinullakaan asiaa niihin kisoihin.
Vuosia meni välissä etten voinut luovuttaa raskauden/imetyksen vuoksi, sille ei mitään voinut. Mutta NYT minä en voinut luovuttaa koska hemoglobiini oli 121!
Siis haloo 121. Juuri nyt kun tiedän että verta tarvitaan kipeästi. Veripisarat siellä veripalvelun sivulla itkee tyhjyyttä!!! Minä en saa luovuttaa. Luovutusraja on naisilla 125.
Tiedän, että se on ihan normirajoissa. Ei siis oikeasti syytä huoleen.
Naisilla hb voi olla jopa vain 117 ilman että se on oire mistään.
Mutta kun minun hb on 168 tai 175 tai edes 132 EI 121!
Viimeksi luovutuksessa se siis oli tuon 132 ja pistin sen vain kuuman kesähelteen piikkiin, että olin juonut paljon, niin kuin olinkin. Sehän oli siis hoitajien silmissä ihan ok arvo, itselleni vain jo silloin pöyristys.
Mieleeni ei vain todellakaan ole juolahtanut että se voisi laskea lisää.
Olen elämässäni kerran ollut kuulemma melko kalpea (äiti kertoi jälkeenpäin, ettei ole nähnytkään minua niin kalpeana eläissäni) kun toisen synnytyksen jälkeen leikkauksessa menetin liikaa verta ja hb romahti jonnekin alle 100. Oliko 90 tai jopa 70?
Olisivat ehdottomasti halunneet tankata minuun verta mutta vakuutin, että en tarvitse enkä halua. Käyttäkööt ne sellaisille jotka ihan oikeasti niitä tarvitsevat. Että jahka saan syödä ja juoda normaalisti ja elää kuin ennenkin, hb korjaantuu nopeasti.
Lisärautaakin tyrkyttivät, mutta kieltäydyin itsepäisesti.
Neuvolassa ekoilla kerroilla, täti oli huolissaan. Kerroin, että en pyörtyile enkä koe heikotusta, joten ei hätää. Itseasiassa silloin sairaalassakaan ei pyörryttänyt-hoitajat sitä kyllä kyselivät. Väsytti mutta ketäpä ei synnytyksen jälkeen väsyttäisi? Ainoa oire oli se ettei naamani punastunut. (sen oireen voisin kernaasti pitää)
Ei mennyt montaakaan viikkoa kun testi jo näyttikin että hb kolkuttelee 140:ä.
Tällä taustalla siis minä aloin itkeä eilen keskellä kiireistä kaupunkia kun en saanut luovuttaa verta.
Otti päähän ihan rankasti-ottaa vieläkin. Nyt voin jo kirjoittaa sentään tästä.
Mietin että minne menen tai mitä teen, etten poksahda kiukusta ja harmista.
Menin kauppaan shoppailemaan.
Löysinkin lapsille yöpukuja tarjouksesta, itselleni hauskan tarjottimen kesää ajatellen. Aina sama miettiminen, miten kantaisi astiat pihalle ja takaisin.
Terapia ei oikein auttanut, aina kun mietin asiaa, alkoi uudestaan itkettää.
Ajattelin, että mahtavat ohikulkijat pitää minua outona.
Ostin eteerisiä öljyjä, kun moni on päässyt loppumaan. Ostin luonnonmukaista rautaa ja vitamiinivalmistetta. Olen aina ollut hyvin skeptinen purkkivitamiineihin mutta nyt päätin, että piru vie! Jos ei muusta niin sitten purkista.
Tunnustan syöneeni koko talven huonosti. Tunnustan että stressiä on aiemmin mainituista syistä johtuen. Murehdin liikaa-eli henkinen stressi.
Muuten elämäni pitäisi olla hyvin tasapainoista ja hyvää, nukun kuten kuuluu.
Olen ollut normaalia väsyneempi ja miettinyt salaa itsekseni että missä vika?
Nyt sen ymmärrän, hb alhaisuus voi aiheuttaa väsymystä. Se ei vain tunnu kovin konkreettisesti jos arvo pikkuhiljaa liukuu alaspäin.
Se oireilee vain jos arvo romahtaa esim. suuren onnettomuuden vuoksi.
Elimistö ikään kuin sopeutuu koko ajan alempaan hemoglobiiniarvoon.
Se selittää esimerkiksi sen että ihminen voi sairastua vaikka vakavaan syöpään, ja tulla sairaalaan ihmetellen "kun vain hiukan väsyttää" ja oikeasti veriarvot ovat sellaiset ettei pitäisi olla edes elossa.
Illalla tulin kotiin ja oletin lasten olevan nukkumassa.
Minua odotti melkoinen näky. Mies lapioi yhdellä kädellä lunta ja jäätä rappusilta kun se oli siihen katolta romahtanut. Motkotin että ois kipsikätisellä parempiakin keinoja parannella itseään, että olis nakittanut lapset apuun, ne ois tyhjentänyt lumet suit sait ja olleet iloisia kun saavat auttaa! Kyllä hän kuulemma ne saa ihan hyvin yhdellä kädellä.... Nostin kauppakassit sisälle.
Lapsilla oli täysi maailmansota päällä. Tyynyt lensivät ja mäiske kuului meidän makuuhuoneesta.
Minulta paloi pinna ihan täysin ja totaalisesti. (olimme nimittäin monena aamuna pitäneet keskustelua aika tiukkaan sävyyn siitä, etten tykkää kun meidän makuuhuoneeseen tuodaan miljoona leluja ja vaatetta ja jätetään lojumaan. Meidän makuuhuone on pedattu aj ahaluan nauttia siististä huoneesta. Huoneeseen näkee suoraan eikä ole kiva että sieltä vyöryy sekamelska vastaan AINA kun selkäni käännän!)
Karjuin pää punaisena että miten voitte unohtaa päivässä ettei tyynysotaa leikitä eikä meidän makuuhuonetta sotketa eikä taloa pistetä hyrskynmyrskyn heti kun minä poistun paikalta. Että miksei kukaan mennyt purkamaan energiaansa auttamalla iskää?!!!
HYVÄÄ YÖTÄ!
Oli ihan hitusesta itsekuria kiinni etten kääntynyt kannoillani ja marssinut autoon ja ajanut samantien niin pitkälle kuin bensaa piisaisi.
Sen sijaan teatraalisesti riisuin vaatteni, kävin pikaisella iltapesulla ja menin peiton alle mököttämään. Itkukurkussa.
Halasin pörröistä koiranpentua ja mietin että tulen hulluksi NYT.
Jätin ruokien jääkaappiin latomisen miehelle ja murisin vielä jotain siitä että olisi joskus kiva palata kotiin, niin että tulee hyvä mieli, eikä niin että juuri kun selviää kotiin, kaikki räjähtää ja tekee mieli paeta sinne mistä tuli.
Kävin nukkumaan. Mies herätti minut kuuntelemalla illalla myöhään vielä katastrofiuutisia Japanista ja sodasta ja minua otti aina vain rankemmin aivoon.
Nukuin toooooooosi huonosti, ja mietin että aau ei tule koskaan.
Aurinko nousi kuitenkin aikaisin ja heräsin hengissä.
Aamu sujui melko mallikkaasti lasten kanssa. Kertasimme sitä, että äidistäkään ei ole reilua eikä tunnu kivalta kun tehdään jotain toisin kuin on sovittu.
Kruunasin taas keskustelun esimerkeillä. Olisiko kivaa, jos äiti lupaisi lounaaksi pastaa ja Pestoa ja tekisikin kaurapuuroa? Olisiko kivaa, jos äiti lupaisi pitää karkkijuhlat ja tarjolla olisikin vain käpyjä ja kiviä?
Onko reilua, että äidin huone sotketaan kun oma on jo niin sekaisin ettei sekaan mahdu?
Eskarin aikana karautettiin pikkuisten ja pennun kanssa eläinkauppaan hakemaan murkinaa. Tultiin kotiin syömään ja sain tiskattuakin.
Tänään kaikki on ihan ok. Päätin etten anna murheiden viedä minun voimiani.
Voin kaataa ne vaikka tänne. Te voitte virtuaalisesti suodattaa ne. Lukea tai olla lukematta.
Aluksi ajattelin että haluan blgissani tavallaan uloskirjoittaa kaikki ilot ja onnen aiheet. Vähän samalla lailla kuin lapsia ja koiria kiitän kun tehdään hyvin.
Se tuntuu kuitenkin petolliselta.
Sillä vaikka elämä olisi miten hyvin, lapset kiukuttelevat, elämä potkii. pienet asiat kasaantuvat ja murtavat henkisen padon.
Minussa ei asu japanilaista zen-henkeä. Jos ottaa aivoon, niin ottaa aivoon. En voi vain tyynenä todeta että ei tässä mitään.
Joskus olen sanonut että haluaisin osata hymyillä tyynesti kuin Madonna.
Ehkä teen niin haudassa.
Nyt purettuani pahan olon, hengitän syvään, menen ulos aurinkoon ja haen kotiin eskarilaisen.
Ai niin jotain hyvääkin: Ensi vuodeksi eskarilainen menee ekalle juuri siihen kouluun kuin toivoimme, ja pikkuveli samaan eskariin kuin väliveli nyt. Arki on siis hallussa.
(tätäkin jo olen ehtinyt murehtia moneen kertaan mielessäni)
Pahin kauhuskenaario kun olisi ollut: pikkusiskon kerho, eskari, ekaluokka ja isoveli-kaikki eri paikoissa ja siitäpä riemu olisi revennyt.
Nyt koululaiset ja eskarilainen ovat samassa paikassa. Syvä helpotuksen huokaus.
*HUUUUUUOOOOOH*
Greipin tuoksu piristää, samoin Rosmariinin, Eucalyptuksen, Mandariinin ja Appelsiinin. Niitä tiputtelin maton kulmaan aamulla ja jos voisin lisäisin ne tähän virtuaalisesti.
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Ystäväni, ajattelin sinua kun luin tämän runon
Todellisuus
"Kahdella lauseella
murskasin kuplan
ja todellisuus tunki väliimme.
Silmäsi revähtivät auki,
katsoin kun kylmyys valui sisimpääsi.
Tai polttava tuska.
En osaa elää
tekotodellisuudessa.
Mieleni vaatii aitoja timantteja.
Niiden valossa
tunteet välkkyvät
vapaina ilman verhoja.
Otan osaa- mutta
this is my way-
darling. "
~Anneli Lähteenmäki
Kirjasta: Unelmia ei voi aidata.
Muistatko kun annoit tämän kirjan minulle syntymäpäivälahjaksi?
"Kahdella lauseella
murskasin kuplan
ja todellisuus tunki väliimme.
Silmäsi revähtivät auki,
katsoin kun kylmyys valui sisimpääsi.
Tai polttava tuska.
En osaa elää
tekotodellisuudessa.
Mieleni vaatii aitoja timantteja.
Niiden valossa
tunteet välkkyvät
vapaina ilman verhoja.
Otan osaa- mutta
this is my way-
darling. "
~Anneli Lähteenmäki
Kirjasta: Unelmia ei voi aidata.
Muistatko kun annoit tämän kirjan minulle syntymäpäivälahjaksi?
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Tyhjäkäyntiä
Ajatukset ovat muualla. Mieli surkea muiden puolesta.
Monta juttua on tehnyt mieli kirjoittaa, muttei ole jaksanut.
Kuvia kamerassa vaikka kuinka.
Ystävän perheessä painitaan raskaan, lapsen sairauden kanssa. Sairaus ei ole uusi mutta käänteet koko ajan huonompia. Toivo alkaa olla kadonnut lääkäreiden arvioista.
Ajatus kuristaa. Esikoiseni on saman ikäinen.
Me kävimme sairaalassa vain kontrollissa kuulemassa että kaikki on pikkuveljellä hyvin. Tuntuu pahalta toisen puolesta, joka ei saa koskaan niitä hyviä uutisia.
Miten ihminen jaksaa kantaa aina uuden taakan kun vanhakaan ei helpota?
Kaikki hyvää tarkoittavat lauseet kaikuvat korvissa kuin kliseet: Parane pian! Kyllä pian kaikki kääntyy parempaan! Kyllä tämä varmasti auttaa! Toivoa on! Kukaan ei saa kantaakseen enemmän kuin kestää... Kaikki pelkkää puppua. Silkkaa huijausta. Irvokkaita lauseita.
Enää ei ole sanoja.
Itkettää.
Toinen ystävä kovilla. Halaus. Tiedän että luet, tiedän että tiedät että olet(te) ajatuksissa. Huoli on kova. Tämä on voimalaulu sinulle.
Viikko pari mennyt kuin sumussa. Menen kauppaan ja ostan jotain, millä ollaan hengissä tänään. Huomenna mietin että tulipa käytyä kaupassa, kah mitä tänään syötäisiin???
Ei vain ajatus pysy hallussa. Harhailee muiden murheissa. Miettii. Pysähtelee.
Juuri kun saa koottua itsensä, ettei näyttäisi punasilmäiseltä särjeltä. Soi autoradiossa tämä
-ja taas tarvitaan nenäliinoja.
Maailman toisella laidalla hirveä katastrofi, sekin tuntuu kurjalta mutta ajatukset eivät jaksa todella murehtia tuntemattomien kohtaloa.
Onneksi keväinen aurinko paistaa ja voin rapsuttaa pientä karvaista pörröistä pentua. Jaksaa hymyillä kyynelten läpi.
Monta juttua on tehnyt mieli kirjoittaa, muttei ole jaksanut.
Kuvia kamerassa vaikka kuinka.
Ystävän perheessä painitaan raskaan, lapsen sairauden kanssa. Sairaus ei ole uusi mutta käänteet koko ajan huonompia. Toivo alkaa olla kadonnut lääkäreiden arvioista.
Ajatus kuristaa. Esikoiseni on saman ikäinen.
Me kävimme sairaalassa vain kontrollissa kuulemassa että kaikki on pikkuveljellä hyvin. Tuntuu pahalta toisen puolesta, joka ei saa koskaan niitä hyviä uutisia.
Miten ihminen jaksaa kantaa aina uuden taakan kun vanhakaan ei helpota?
Kaikki hyvää tarkoittavat lauseet kaikuvat korvissa kuin kliseet: Parane pian! Kyllä pian kaikki kääntyy parempaan! Kyllä tämä varmasti auttaa! Toivoa on! Kukaan ei saa kantaakseen enemmän kuin kestää... Kaikki pelkkää puppua. Silkkaa huijausta. Irvokkaita lauseita.
Enää ei ole sanoja.
Itkettää.
Toinen ystävä kovilla. Halaus. Tiedän että luet, tiedän että tiedät että olet(te) ajatuksissa. Huoli on kova. Tämä on voimalaulu sinulle.
Viikko pari mennyt kuin sumussa. Menen kauppaan ja ostan jotain, millä ollaan hengissä tänään. Huomenna mietin että tulipa käytyä kaupassa, kah mitä tänään syötäisiin???
Ei vain ajatus pysy hallussa. Harhailee muiden murheissa. Miettii. Pysähtelee.
Juuri kun saa koottua itsensä, ettei näyttäisi punasilmäiseltä särjeltä. Soi autoradiossa tämä
-ja taas tarvitaan nenäliinoja.
Maailman toisella laidalla hirveä katastrofi, sekin tuntuu kurjalta mutta ajatukset eivät jaksa todella murehtia tuntemattomien kohtaloa.
Onneksi keväinen aurinko paistaa ja voin rapsuttaa pientä karvaista pörröistä pentua. Jaksaa hymyillä kyynelten läpi.
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Uusi perheenjäsen
Syntyi joulukuussa ja näytti pienenä tältä:
Kasvoi:
Nyt pikkuinen on asunut meillä viime sunnuntaista asti.
Pienet, pehmeät tassut
ja untuvan pehmeä turkki.
Ulkoilee reippaana.
Kiinanharjakoira, puuterihuisku sellainen.
Kaikilla on ollut touhukas viikko. Meillä pieneen oppimisessa ja pienellä meihin tutustuessa.
Olen kyllä itse nähnyt syntymähetkestä asti tätä suloista.
Silloin joulukuussa olin kätilön apulaisena...monetta kertaa ja tällä kertaa tämä pieni halusi meille.
Väsyttää. Siksi ei ole juttua tännekään jaksanut kirjoittaa. Iltaisin olen käynyt pennun ja lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan ja herännyt yöllä tai viimeistään aamulla 05.00 kun pentukin. Normaali päiväohjelma höystettynä pentuilulla on vaatinut veronsa. Ihanaa silti.
Kasvoi:
Nyt pikkuinen on asunut meillä viime sunnuntaista asti.
Pienet, pehmeät tassut
Ulkoilee reippaana.
Kiinanharjakoira, puuterihuisku sellainen.
Kaikilla on ollut touhukas viikko. Meillä pieneen oppimisessa ja pienellä meihin tutustuessa.
Olen kyllä itse nähnyt syntymähetkestä asti tätä suloista.
Silloin joulukuussa olin kätilön apulaisena...monetta kertaa ja tällä kertaa tämä pieni halusi meille.
Väsyttää. Siksi ei ole juttua tännekään jaksanut kirjoittaa. Iltaisin olen käynyt pennun ja lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan ja herännyt yöllä tai viimeistään aamulla 05.00 kun pentukin. Normaali päiväohjelma höystettynä pentuilulla on vaatinut veronsa. Ihanaa silti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)