Rumasanarumasanarumasana!

Olo on aiemmin mainitsemistani syistä ollut erityisen kurja.
Jotenkin voimattomuus ja surkeus sen edessä, ettei voi auttaa kulminoitui taas alkuviikkoon. Olin siis suoraan sanoen aivan loppu -jos joku olisi sanonut jotain väärää olisin purskahtanut itkuun. Kaiken kukkuraksi, mies mursi kätensä viikko sitten ja on nyt kipsattuna 4 viikkoa. Tiskikone keksi sanoa työsopimuksensa irti maanantaina. Korjaaja pääsee loppuviikolla-ehkä. Malja vain läikkyi yli.

Autossa ajaessa itken. Se on paikka jossa ei aina ole kukaan näkemässä. Lapsia en halua huolestuttaa, he eivät tiedä eivätkä ymmärrä, miksi olen surullinen. Eihän meillä ole mitään hätää.

Sain alkuviikosta veripalvelusta sähköpostia ja muistin että juu, pitääkin marssia pikimiten vapaana hetkenä (siis että olen yksin) veripalveluun. Koko talvi on mennyt pienten taudinpoikasten kanssa, niin aina jää se verenluovutus.
Eilen sitten vielä tuo ystävä, jonka lapsi kipeästi verta tai siitä valmistettuja tuotteita tarvitsee mainitsi facebookissa että juuri nyt on esimerkiksi verihiutaleiden tilanne hälyyttävä, ei meinaa olla tarpeeseen saatavilla lainkaan.
Ajattelin heti että menen viivana illalla kun mies saapuu kotiin.

Ajoin veripalveluun ja marssin reippaana sisään. Täytin kaavakkeet ja menin vastaanottohuoneeseen tottuneesti.
Otettiin hemoglobiiniarvo ja sitten isku päin naamaa.
Sinun hb on kuule aika alhainen, että oletko juonut erityisen paljon tänään?
Minä HOOmOilasena että HÄH?!
Minun veriarvot alhaalla??
Näytin varmasti puusta pudonneelta ja samalla mietin että ei *rumasana* voi olla!

Hoitaja kysyi, voiko ottaa varuiksi toisesta sormesta testin myös, että jos näytteessä on kudosnestettä tms.
No tottakai!
Sama tulos-jopa pykälää alempi!
Yritin sitten sopertaa, että en oikein ymmärrä???
Hoitaja ystävällisesti selitti että stressi, väsymys, tietty aika kuukaudesta tms. voi toki vaikuttaa. Ihan kuin en tietäisi mikä voi aiheuttaa alhaisen hb:n!
Minä mietin vain että miten olen purskahtamatta itkuun.
Minä en saa luovuttaa verta!?!

Karuinta tässä on, että tuon *rumasana* hb näytteen vuoksi tulee sama karenssi kuin luovutuksenkin, eli minä en saa luovuttaa kolmeen kuukauteen!
Hoipertelin typertyneenä ulos veripalvelusta, vähääkään ei lohduttanut että tarjosivat "Mene ihmeessä kahville ja kiitos ajatuksesta-nähdään pian!" (mikä *rumasana* pian ?!? on kolme (3) kuukautta???!!!
Hississä purin huulta ja alaovella aloin itkeä. Siis itkeä, koska en saanut luovuttaa verta.
Varmaan ne olisi soittaneet sinne valkotakkisia jos olisin menettänyt itsehillintäni siellä vastaanotolla!

Minä, jolla nuorena hemoglobiini huiteli sellaisissa lukemissa, että hoitaja pyöritteli silmiään. Nauroi, että nämä luvuthan on kuin raavailla miehillä vaikka olet tuollainen sorja neito.
Hiihtojupakoiden aikoihin hoitajat virnuilivat ettei olisi sinullakaan asiaa niihin kisoihin.

Vuosia meni välissä etten voinut luovuttaa raskauden/imetyksen vuoksi, sille ei mitään voinut. Mutta NYT minä en voinut luovuttaa koska hemoglobiini oli 121!
Siis haloo 121. Juuri nyt kun tiedän että verta tarvitaan kipeästi. Veripisarat siellä veripalvelun sivulla itkee tyhjyyttä!!! Minä en saa luovuttaa. Luovutusraja on naisilla 125.

Tiedän, että se on ihan normirajoissa. Ei siis oikeasti syytä huoleen.
Naisilla hb voi olla jopa vain 117 ilman että se on oire mistään.
Mutta kun minun hb on 168 tai 175 tai edes 132 EI 121!
Viimeksi luovutuksessa se siis oli tuon 132 ja pistin sen vain kuuman kesähelteen piikkiin, että olin juonut paljon, niin kuin olinkin. Sehän oli siis hoitajien silmissä ihan ok arvo, itselleni vain jo silloin pöyristys.

Mieleeni ei vain todellakaan ole juolahtanut että se voisi laskea lisää.

Olen elämässäni kerran ollut kuulemma melko kalpea (äiti kertoi jälkeenpäin, ettei ole nähnytkään minua niin kalpeana eläissäni) kun toisen synnytyksen jälkeen leikkauksessa menetin liikaa verta ja hb romahti jonnekin alle 100. Oliko 90 tai jopa 70?
Olisivat ehdottomasti halunneet tankata minuun verta mutta vakuutin, että en tarvitse enkä halua. Käyttäkööt ne sellaisille jotka ihan oikeasti niitä tarvitsevat. Että jahka saan syödä ja juoda normaalisti ja elää kuin ennenkin, hb korjaantuu nopeasti.
Lisärautaakin tyrkyttivät, mutta kieltäydyin itsepäisesti.
Neuvolassa ekoilla kerroilla, täti oli huolissaan. Kerroin, että en pyörtyile enkä koe heikotusta, joten ei hätää. Itseasiassa silloin sairaalassakaan ei pyörryttänyt-hoitajat sitä kyllä kyselivät. Väsytti mutta ketäpä ei synnytyksen jälkeen väsyttäisi? Ainoa oire oli se ettei naamani punastunut. (sen oireen voisin kernaasti pitää)
Ei mennyt montaakaan viikkoa kun testi jo näyttikin että hb kolkuttelee 140:ä.

Tällä taustalla siis minä aloin itkeä eilen keskellä kiireistä kaupunkia kun en saanut luovuttaa verta.

Otti päähän ihan rankasti-ottaa vieläkin. Nyt voin jo kirjoittaa sentään tästä.
Mietin että minne menen tai mitä teen, etten poksahda kiukusta ja harmista.
Menin kauppaan shoppailemaan.
Löysinkin lapsille yöpukuja tarjouksesta, itselleni hauskan tarjottimen kesää ajatellen. Aina sama miettiminen, miten kantaisi astiat pihalle ja takaisin.
Terapia ei oikein auttanut, aina kun mietin asiaa, alkoi uudestaan itkettää.
Ajattelin, että mahtavat ohikulkijat pitää minua outona.

Ostin eteerisiä öljyjä, kun moni on päässyt loppumaan. Ostin luonnonmukaista rautaa ja vitamiinivalmistetta. Olen aina ollut hyvin skeptinen purkkivitamiineihin mutta nyt päätin, että piru vie! Jos ei muusta niin sitten purkista.
Tunnustan syöneeni koko talven huonosti. Tunnustan että stressiä on aiemmin mainituista syistä johtuen. Murehdin liikaa-eli henkinen stressi.
Muuten elämäni pitäisi olla hyvin tasapainoista ja hyvää, nukun kuten kuuluu.
Olen ollut normaalia väsyneempi ja miettinyt salaa itsekseni että missä vika?
Nyt sen ymmärrän, hb alhaisuus voi aiheuttaa väsymystä. Se ei vain tunnu kovin konkreettisesti jos arvo pikkuhiljaa liukuu alaspäin.
Se oireilee vain jos arvo romahtaa esim. suuren onnettomuuden vuoksi.
Elimistö ikään kuin sopeutuu koko ajan alempaan hemoglobiiniarvoon.
Se selittää esimerkiksi sen että ihminen voi sairastua vaikka vakavaan syöpään, ja tulla sairaalaan ihmetellen "kun vain hiukan väsyttää" ja oikeasti veriarvot ovat sellaiset ettei pitäisi olla edes elossa.

Illalla tulin kotiin ja oletin lasten olevan nukkumassa.
Minua odotti melkoinen näky. Mies lapioi yhdellä kädellä lunta ja jäätä rappusilta kun se oli siihen katolta romahtanut. Motkotin että ois kipsikätisellä parempiakin keinoja parannella itseään, että olis nakittanut lapset apuun, ne ois tyhjentänyt lumet suit sait ja olleet iloisia kun saavat auttaa! Kyllä hän kuulemma ne saa ihan hyvin yhdellä kädellä.... Nostin kauppakassit sisälle.
Lapsilla oli täysi maailmansota päällä. Tyynyt lensivät ja mäiske kuului meidän makuuhuoneesta.
Minulta paloi pinna ihan täysin ja totaalisesti. (olimme nimittäin monena aamuna pitäneet keskustelua aika tiukkaan sävyyn siitä, etten tykkää kun meidän makuuhuoneeseen tuodaan miljoona leluja ja vaatetta ja jätetään lojumaan. Meidän makuuhuone on pedattu aj ahaluan nauttia siististä huoneesta. Huoneeseen näkee suoraan eikä ole kiva että sieltä vyöryy sekamelska vastaan AINA kun selkäni käännän!)
Karjuin pää punaisena että miten voitte unohtaa päivässä ettei tyynysotaa leikitä eikä meidän makuuhuonetta sotketa eikä taloa pistetä hyrskynmyrskyn heti kun minä poistun paikalta. Että miksei kukaan mennyt purkamaan energiaansa auttamalla iskää?!!!
HYVÄÄ YÖTÄ!
Oli ihan hitusesta itsekuria kiinni etten kääntynyt kannoillani ja marssinut autoon ja ajanut samantien niin pitkälle kuin bensaa piisaisi.
Sen sijaan teatraalisesti riisuin vaatteni, kävin pikaisella iltapesulla ja menin peiton alle mököttämään. Itkukurkussa.
Halasin pörröistä koiranpentua ja mietin että tulen hulluksi NYT.
Jätin ruokien jääkaappiin latomisen miehelle ja murisin vielä jotain siitä että olisi joskus kiva palata kotiin, niin että tulee hyvä mieli, eikä niin että juuri kun selviää kotiin, kaikki räjähtää ja tekee mieli paeta sinne mistä tuli.
Kävin nukkumaan. Mies herätti minut kuuntelemalla illalla myöhään vielä katastrofiuutisia Japanista ja sodasta ja minua otti aina vain rankemmin aivoon.
Nukuin toooooooosi huonosti, ja mietin että aau ei tule koskaan.

Aurinko nousi kuitenkin aikaisin ja heräsin hengissä.
Aamu sujui melko mallikkaasti lasten kanssa. Kertasimme sitä, että äidistäkään ei ole reilua eikä tunnu kivalta kun tehdään jotain toisin kuin on sovittu.
Kruunasin taas keskustelun esimerkeillä. Olisiko kivaa, jos äiti lupaisi lounaaksi pastaa ja Pestoa ja tekisikin kaurapuuroa? Olisiko kivaa, jos äiti lupaisi pitää karkkijuhlat ja tarjolla olisikin vain käpyjä ja kiviä?
Onko reilua, että äidin huone sotketaan kun oma on jo niin sekaisin ettei sekaan mahdu?

Eskarin aikana karautettiin pikkuisten ja pennun kanssa eläinkauppaan hakemaan murkinaa. Tultiin kotiin syömään ja sain tiskattuakin.

Tänään kaikki on ihan ok. Päätin etten anna murheiden viedä minun voimiani.
Voin kaataa ne vaikka tänne. Te voitte virtuaalisesti suodattaa ne. Lukea tai olla lukematta.
Aluksi ajattelin että haluan blgissani tavallaan uloskirjoittaa kaikki ilot ja onnen aiheet. Vähän samalla lailla kuin lapsia ja koiria kiitän kun tehdään hyvin.
Se tuntuu kuitenkin petolliselta.
Sillä vaikka elämä olisi miten hyvin, lapset kiukuttelevat, elämä potkii. pienet asiat kasaantuvat ja murtavat henkisen padon.
Minussa ei asu japanilaista zen-henkeä. Jos ottaa aivoon, niin ottaa aivoon. En voi vain tyynenä todeta että ei tässä mitään.

Joskus olen sanonut että haluaisin osata hymyillä tyynesti kuin Madonna.
Ehkä teen niin haudassa.

Nyt purettuani pahan olon, hengitän syvään, menen ulos aurinkoon ja haen kotiin eskarilaisen.


Ai niin jotain hyvääkin: Ensi vuodeksi eskarilainen menee ekalle juuri siihen kouluun kuin toivoimme, ja pikkuveli samaan eskariin kuin väliveli nyt. Arki on siis hallussa.
(tätäkin jo olen ehtinyt murehtia moneen kertaan mielessäni)
Pahin kauhuskenaario kun olisi ollut: pikkusiskon kerho, eskari, ekaluokka ja isoveli-kaikki eri paikoissa ja siitäpä riemu olisi revennyt.
Nyt koululaiset ja eskarilainen ovat samassa paikassa. Syvä helpotuksen huokaus.
*HUUUUUUOOOOOH*

Greipin tuoksu piristää, samoin Rosmariinin, Eucalyptuksen, Mandariinin ja Appelsiinin. Niitä tiputtelin maton kulmaan aamulla ja jos voisin lisäisin ne tähän virtuaalisesti.

Gaaaaaaaaaaaaaaarrrrrhhhhhhsssss.

En tiedä mitä olisin sanonut.

Viikkasin ja silitin uutterasti pyykkiä.
Olin jo kaavaillut miten pyydän jokaisen muksun ottamaan omasta pinostaan ja laittamaan mallin mukaan omiin laatikoihinsa ne vaatteet.
Ovat nyt pikkuhiljaa opetelleet sitä asiaa, sillä Gogo-rastin vuoksi pitää tehdä jotain.
Idea on siis että kun on fiksusti, tekee ja auttaa saa rastin ja kun on kolme rastia kasassa saa ostaa pussin Gogoja. Yhdessä pussissa on 3 Gogoa. Aika antelias palkkasopimus mielestäni.

Pienet katsoivat Pikku Kakkosta ja ajattelion houkutella heidän puuhaan heti ohjelman päätyttyä "yllätys" taktiikalla.

Esikoinen kuitenkin tuli luokseni heti syötyään ja alkoi viedä vaatteitaan paikoilleen.
Kehuin ja kiitin ja sanoin, että on kiva kun laittaa ne pyytämättä. Että laita siististi ja katso mallia laatikosta.
Järjesti niin reippaasti omat vähät vaatteensa että kehun ja kiitoksen voimalla sain hänet tekemään muidenkin osuuden. Kerroin että auttavaisuus palkitaan.
Työ tuli tehtyä nopeasti ja kehuin ja kiitin ja mainitsin miten kätevää kun kun ei minun tarvitse nyt uhrata niihin koko iltaa. Iso apu ja olen iloinen että hän auttoi.
Hän yltyi kehumaan että helppohan noita oli laittaa kun äiti ne viikkasi hienosti valmiiksi, että sai vaan laittaa laatikkoon. (vieläkään ei minulla hälyttänyt)

Kampasin kaikkien hiukset ja syynäsin hiuspohjan. Koulussa on koko syksyn ollut liikkeellä täitä ja nyt myös eskarista tuli ilmoitus. Minä neuroottisena vahtaan päitä ettei olisi täitä. Pesen ja pyykkään ja tiukka ukaasi että kotona ei lojuta kouluvaatteissa nyt yhtään. Koulussa pipot ja hanskat visusti omaan hihaan jne.
Olen aika tiukkapipo tässä jutussa koska vihoviimeinen mitä huusholliin haluan on minkään lajin ötökät. Puistattaa, oksettaa ja inhottaa ja kutittaa silkasta ajatuksesta.

Sitten koko pesuen pääsi iskän kanssa saunaan. Kylmänä pyrypäivänä oivallinen mahdollisuus.

Menin hakemaan yöpukuja esiin että on kiva saunapuhtaana heti pukea päälle.

Ei hemmetti! Hemmetin hemmetti.
Esikoinen oli tosiaan vain laittanut vaatteet laatikoihin. Ei mitään eroa yöpuvuilla, paidoilla, kalsareilla tai pitkillä sellaisilla.
Minulla kilahti. Karjuin kurkku suorana ja pää punaisena että miten tämä on mahdollista ja juuri kun kiitin ja kehuin, niin nyt pitää haukkua.
Harmitti, ärsytti, väsytti, suututti, kiroilutti.

Mitä ääliömäistä miehen logiikkaa?!?
En ole nipo. Vaatteiden ei tarvitse olla viivasuorissa riveissä, riittää että ne ovat viikattuna oikeassa paikassa, niin että ne on helppo löytää. Pienetkin osaavat jo hakea kun sanon, hae kalsarit tai ota punainen paita.
Milläs haet jos ne kaikki on samassa kasassa-leviää koko keko ja taas siivotaan.

Suutuksissani otin Gogo rastin pois ja totesin että näin niitä ei ansaita. Jos pyydän kauniisti laittamaan vaatteet mallin mukaan paikoilleen, esikoisen oletan osaavan tehdä niin.

Harmittaa kun piti vesittää kaikki kehut.
Miksen osaa vetää henkeä ja sanoa herttaisella äänellä: "Voi rakas muru, Miten ne nyt tälleen eksyi väärään paikkaan? Voi tule, laitetaan ne yhdessä oikein..." Osaan sanoa niin kaksi vuotiaalle, mutten 10 vuotiaalle.

Gaaaaaaaaahhhhrrrrsssss...tai jotain. Ugh. Olen puhunut.