Mietteissä

Tasan 11 vuotta sitten oli ihan samanlainen päivä kuin tänään.
Aurinko paistoi, välillä satoi. Oli kuitenkin lämmintä ajatellen että kuitenkin jo elettiin ihan elokuun loppua.
Koko päivän elin sanalla sanoen sumussa.
Muistan hassuja kohtia päivästä, ilokaasun voimin sain vain hyvin sekavia ajatuksia.
Kaksi valvottua yötä lääkkein aikaansaaduin supistuksin. Kaksi turhaa päivää sairaalassa leväten ja kuumuutta tuskaillen. Epätietoisuus. Ilo ja positiivisuus. Turhautuminen. Lääkäri oli määrännyt minut sairaalaan jo torstaina.
Käännyttänyt kotiin, kun ei vielä olekaan aika. Tulkaa perjantaina heti aamulla.
Tulimme. No ei teidän kannata tänne viikonlopuksi jäädä. Elämämme pisin viikonloppu. Odotusta.
Olin elämäni kunnossa mutta odottavainen koska lääkäri oli sen päästänyt suustaan: "Kyllä sen sieltä jo pitäisi syntyä". (laskettu päivä oli ollut 24.8.)
En muista mitä teimme aikamme kuluksi. Kävimme heti sairaalasta lähdettyä ostamassa ihanan pienen auto-bodyn, sillä se lääkäri möläytteli kaikenlaista muutakin :)

Maanantaiaamuna taas sairaalaan ja odotus vain jatkui. 30. päivä oli tuolloin keskiviikko.
Aamulla ilmoitin, että kaksi valvottua yötä ja kiitos nyt riittää. En suostu jäämän odottajien osastolle enää ihmettelemään.
Päästiin synnytyssaliin. Koko päivän sitten viruimme siellä. Sinne sain sentään miehen kaveriksi virumaan.

Hän kävi jossain välissä kotonakin ruokkimassa koirat ja minä nukuin hetken lääkkeen voimin.
Illalla alkoi tapahtua. Kätilö, joka oli ollut aiemmin jo vuorossa tuli pöyristyneenä ihmettelemään, että vieläkö minä olin siellä?
Hän pisti rattaat pyörimään ja sai lääkärin tajuamaan että ei tästä tule mitään.

Lopulta minut kärrättiin leikkuriin. Ainoa huoleni oli, että pääsehän tuleva isä mukaan?
Lääkäri tuumasi, että jos mies lupaa olla pyörtymättä, niin pääsee.

Illalla 22.17 kiireellisessä sektiossa syntyi reipas  10 pisteen poika.
Pikainen suukko ja iskä pääsi kylvettämään vauvaa.
Kun minut kärrättiin heräämöön, pääsivät he heti viereen ja sain vauvan kainaloon.
Muistan vain että minua väsytti ihan hirveästi. Olin onnellinen mutta niin väsynyt.
Heräämössä kirjaimellisesti on tarkoitus "herätä" tai tässä tapauksessa vain nähdä että hereillä tehty leikkaus ei aiheuta mitään komplikaatioita. Mies tökki minua koko ajan ja sanoi "älä nuku" ja olin aivan tokkurassa ja mutisin vain että en mä nukukaan, mutta väsyttää niin ettei silmät pysy enää auki.

Yöllä kun pääsin osastolle, hoitajat ottivat nukkuvan vauvan hetkeksi hoiviinsa koska totesivat että tämä äiti tarvitsi unta. Aamuyöllä poika sitten tuotiin heti kainaloon kun rupesi tuhisemaan ruokaa itselleen.

Ihan käsittämättömältä tuntuu ajatella että justhan se syntyi. Justhan se meni kerhoon, eskariin ja kouluun.
Nyt se on viidennellä ja menee kohta minustakin ohi pituudessa. Jalat on jo isommat. Pieni, suuri mies.

Tänäänkin, heti kun pysähdyn, alkaa itkettää. Ilosta kun lapset ovat tässä.
Surusta, kun väistämättä näin syntymäpäivänä omia muistoja kahlatessa, tulee mieleen kaksi ystävää, joiden kummankaan esikoisen syntymäpäivää ei juhlita kuten kuuluisi. Miten sellaisesta voi selvitä? Ystävänä yritän lohduttaa, olla tukena. Äitinä pelkkä ajatus repii tuskaisesti.
Jostain syystä lähipiirissäni ei kuole vanhuksia vaan lapsia. Miten elämä on niin julma. Toisen pienen tytön pois menosta on jo aikaa muutamia vuosia. Toisen tytön 11-vuotis syntymäpäivä olisi ollut keväällä, hän ei ehtinyt sitä enää itse juhlia.

Samassa lapset saavat pystyyn tappelun ja ärjyn heille. Kadun suuttumusta samantien, aivan kuin ei olisi oikeutta hermostua, lapset sentään ovat tässä.
Olen yhtäaikaa vihainen ja huojentunut.
Monet kerrat olen jopa kevyesti todennut, että jos olisimme eläneet eri vuosisadalla tai peräti kymmenillä, olisin ollut yksi niistä lukuisista äideistä, jotka menehtyivät synnytykseen. Nyt kun se on kaukainen asia, sen absurdiuden tajuaa. Olen kaksi kertaa selvinnyt siitä läheltä piti. Kummassakaan tapauksessa ei ollut lapsella eikä äidilläkään onneksi hätää. Lapset vain eivät halunneet syntyä. Onneksi on nykylääketiede ja tekniikka.

Ennen Suomessakin oli hyvin korkea lapsikuolleisuus. Nykyään olemme tilastojen kärkipaikoilla, osaamme hoitaa ja selvittää suuria ongelmia. Kuitenkin on sairauksia, joille emme voi mitään. Olemme kehittäneet hoitoja, ne ovat rankkoja ja joskus ne auttavat. Itse pidän itseni pinnalla sen ajatuksen voimalla, että esimerkiksi lasten leukemiat parannetaan nykyään n. 80%:sesti. Meillä on siitä pikkuveljen ominaisuudessa elävä esimerkki. Yritän sivuuttaa mielestäni tuskallisen tiedon siitä, kun kuulen jonkun leukemiasta selvinneen, sairastuvan uudelleen. Toivon parasta.
Kuitenkaan sitä, jonka kohdale osuu se pienempi luku, ei lohduta sama tieto lainkaan.
 Monissa lapsilla esiintyvissä kasvaimissa hoitojen onnistumisesta ei ole mitään takuita. On vain yritettävä. Lääkärit pitävät yllä jopa ns. turhaa toivoa vain että hoidoilla olisi edes hiukan parempi mahdollisuus auttaa.
Tutkittu on, että oma tahto vaikuttaa hurjasti paranemiseen-se vain ei tee ihmeitä.

Televisiossakin on kaikenlaisia murhatutkimuksia tai sairaalasarjoja, joissa hiuskarvasta pystytään selvittämään mitä utopistisimpia asioita. Silti nykypäivänä on mahdollista että lapsi kuolee omassa sängyssään, ilman että kukaan koskaan kykenee löytämään syytä. Ikuinen epätietoisuus jää kalvamaan epätoivoisten vanhempien mieltä. Jos olisin tehnyt niin tai jos olisi käynyt näin. Kukaan ei voi tietää.


Elämässä ei voi tietää. Me vain elämme ja luotamme siihen että matto on jalkojemme alla. Luotamme kompastuttuamme että maton alla on tukeva maa. Sieltä voi nousta. Rämmimme epäonnistumisten yli ja sidomme haavamme.
Entä kun se maakin viedään jalkojen alta, kun kerta toisensa jälkeen pitää nousta kuopasta. Kun revitään niin syvälle, että tajuaa ettei missään ole mitään varmuutta. Mihinkään ei voi luottaa eikä uskoa.

Kurkelan "Ainutlaatuinen" ja "Tähti" ovat soineet, sillä niiden sanat vain ovat niin kauniit.

Loppukevennystä. Viikonloppuna vietimme upean helteisen syntymäpäivän. Lastenkutsut ovat nyt tältä osin historiaa. Olen luvannut kaikille että 10-syntymäpäivät vietetään ja sen jälkeen ei enää sellaisia kemuja tule. Mummit ja kummit kutsutaan ja herkutellaan. Käytin esikoisen katsomassa hauskan elokuvan. Herra Popper ja pingviinit. Sen hassut kohtaukset upposivat esikoiseen. Oli kiva pitkästä aikaa tehdä jotain  kahdestaan. Yleensä se on iskä joka tekee poikien kanssa kahdestaan asioita.

11-vuotta, niin lyhyt ja pitkä aika-yhtäaikaa. Paljon on ehtinyt tapahtua ja paljon on jo muisteltavaa.

Sattuu ja tapahtuu...

...meillä ja näemmä myös muualla.

Eilen piti olla kiireinen päivä. Aamulla herättiinkin hieman normaalia ja aiottua myöhemmin koska en tiennyt että mies menee myöhemmin töihin. Normaalisti hän herää 6 jälkeen ja lähtee ennen aamu 7 töihin. Itse herään samalla väkisin mutta venytän lepoa ja armahdan itseni enkä yleensä nouse kuin aikaisintaan silloin kun mies on lähdössä.
Nyt nousin miehen puuhastellessa keittiössä ja kello olikin jo 7.30. Tarkoittaa että ensimmäisen oppitunnin alkuun oli alle tunti aikaa.
Reipas suihku, mies ruokki nälkäiset lapset ja sitten huis hais ulos ovesta joka iikka.
Kuskasin ekaluokkalaisen ja eskarilaisen ja ulkoilutettiin pentua neidin kanssa.

Tultiin kotiin ja pistettiin tytöissä pyykkikone laulamaan, siivoilin paikkoja ja sitten käytiin neidin huoneen kimppuun. Kunnes hiukan yli 11 puhelin soi. "Täältä hammashoitolasta hei..."
Siinä samassa muistin sen kiireen ja aikataulun. Väliveljen hammaslääkäri! Voi itku.
Pahoittelin syvästi ja pyytelin anteeksi. Päädyttiin siihen että hammaslääkäri haetuttaa lapsen luokastaan.
Oli vain ajatellut että 1. luokkalainen halunnee vanhemman kanssa tulla.
Lähinnä vanhempi olisi mielellään tullut mutta se vanhempi mokasi ja unohti.
Sain isoveljen kiinni opettajansa kännykästä ja hän lupasi saattaa väliveljen hammashoitolaan.

Unohdin vain sanoa, että laita viesti tai soita puhelimestasi, kun asia on ok. Sillä ekaluokalla oli sijainen ja en ollut varma tavoittaako hammalääkäri häntä.

Hetken päästä koitin soittaa hammashoitolaan. Ei vastausta. Koitin soittaa esikoiselle. Ei vastausta.
Pitää ainakin kuuliaisesti puhelimensa äänettömällä kuten koulussa kuuluukin.
Ei auttanut muuta kuin kärvistellä pari tuntia ja odottaa että väliveli toivottavasti kunnossa saapuu kotiin.

Sieltä saapui reipas koululainen. Pyytelin anteeksi unohdustani. Kaikki oli mennyt hyvin.

Kyllä hävetti ja harmitti, niin että itketti. Että onnistun unohtamaan hammaslääkärin.

Kerran olen unohtanut mennä kylään ystävälle vuosia sitten. Silloinkin pääsyy oli sillä, että kirjoitin treffit väärälle viikolle kalenteriin. Silloinkin hävetti ihan hirveästi.
Yhden kerran olen unohtanut jonkun tai mennyt vääränä päivänä mutta muuten tämmöiset on vähän kunnia-asia minulle.

Ikäni oikojalla monta kertaa kuussa käyneenä, pidän sitä epäkohteliaana muita kohtaan, jos myöhästelee ja unohtaa sovitut tapaamiset. Toki kriisejä voi tulla mutta silloinkin yleensä pystyy informoimaan toista osapuolta.
Voihan unohdus.

No illalla pistin tylsästi tekstiviestillä kutsuja tärkeimmille esikoisen syntymäpäivää varten. Kun meinaa viikonloput loppua kesken ja ollaan arvottu että kumpi kampi ja ensi viikonloppu on jo ensi viikonloppuna!

Hetken päästä kummilta tuli viesti: "Pitikö tulla minulle?" Vastasin siihen hymyssä suin että tietty! Kunnes jäin miettimään että miksi kummi ei muka tajuaisi saaneensa kutsua tarkoituksella. Kunnes huomasin puhelimestani että hänelle oli -toki kahtena kappaleena- lähtenyt pari viikkoa vanha viesti, jossa ei ollut päätä ei häntää. Onneksi ei myöskään mitään pahaa.
Soitin sitten perään ja aika sekopäiseltä taisin vaikuttaa jo.

Tänään kaikelle tälle jaksaa nauraa ja voin jopa kyetä antamaan unohduksen itselleni anteeksi ja kehtaan ehkä vielä joskus mennä hammalääkäriin.

Tänään sitten ekaluokkalainen meni itse kouluun. Sovin että tapaan hänet koulun pihalla kun olen vienyt eskarilaisen. Näin tapahtui. Hienoa aamurumba helpottaa kun hän voi kulkea itse sopivina aamuina.
Sovittiin että voimme eskarin jälkeen odottaa hetken, niin ekaluokkalainen pääsee samaa matkaa kotiin päin.

Tässä välissä kerholainen oli kerhossa ja  minä tuulispäänä pennun kanssa autoilin asioilla.
Ehdin jopa haukata voileivän ja tehtiin neidin kanssa juuri lähtöä koululle, kun ekaluokkalainen tupsahtaa ovesta.
Minä sitten hämilläni, että miten hän nyt jo voi olla kotona?
Kuulemma naisopettaja oli sanonut että tältä päivältä lopetetaan. Okei.
En tiennyt että tänäänkin piti olla sijainen. Pääasia että ekaluokkalainen oli reippaasti tajunnut marssia kotiin.

Koululle mennessä kävin sitten kurkkaamassa luokkaan ja sieltä löytyi nuori, mukavan tuntuinen sijaisopettaja.
Kysyin että onko osa lapsista tarkoituksella tullut tänään tunnin aikaisemmin kotiin.
Hän pahoitteli vilpittömästi tapahtunutta.
Rehtori oli antanut hänelle tunnit ja kirjannut ne väärin. Välistä siis uupui yksi tunti.
Asia oli käynyt ilmi, vasta kun joku lapsista oli alkanut ihmetellä ettei hakijaa näy. Samalla opettaja oli alkanut ihmetellä että hänen pitäisi opettaa vielä kaksi tuntia, joista yksi tätä eka luokkaa ja toinen viidettä. Sitten hän oli marssinut sinne rehtorille ja oli käynyt ilmi että se yksi tunti on tipahtanut välistä.
Osan lapsista opettaja oli siis vielä ehtinyt tavoittaa pihalta ja kerännyt takaisin luokkaan.

Meillä asia ei kellekään aiheuttanut harmia. Onneksi ehdin nähdä pojan tulleen kotiin ennen kuin piti lähteä.
Toivon ettei kukaan ilman avainta tms. ole mennyt kotiinsa tuntia liian aikaisin.
Yksi keltainen lippispää leikki koulun pihalla ja kävin poistuessani kysymässä onko hän tämän luokan oppilas ja sanoin että voi mennä vielä omaan luokkaan takaisin, ettei yksin tarvitse pihassa odottaa. Rehtorin kömmähdyksen takia.

Olen ehkä puolueellinen, mutta hammaslääkriunohdus ei ollut ollenkaan paha jos miettii tätä rehtorin mokaa.

*sädekehä alkaa taas kiiltää*

Lasten suusta ja raportti savannilta

Väliveli omaksuu jälleen puhetapaansa uusia piirteitä koulusta.

Samalla lailla hän aikanaan imi vaikutteita kerho-ohjaajilta ja eskarista.

(Parhain varmasti seuraava keskustelu autossa kerhon jälkeen: "Äiti miksei me ikinä syödä sellaisia vauvojen hedelmäsoseita?

Minä tuijotin hetken tietä ja mietin että mitä?

Lapsi joka ei koskaan ikinä milloinkaan suostunut sellaisia edes vauvana maistamaan vaan siirtyi tissimaidosta itsethtyyn ruokaan eikä nekään menneet mössönä alas. 

Kysyin, että miksi niitä pitäisi syödä kun ei meillä ole yhtään vauvaa.

No kun ne on "ihan mahtavia välipaloja". 

Ostimme niitä kaupasta ja kyllä ne joskus ovatkin uponneet muttei niistä mitään hittiä tullut siltikään)

Tänään kyselin että millainen heidän luokkansa on, rauhallinen vai villi? 

(Opettajan lapussa oli hauska piirroskuva luokasta, jossa sattuu ja tapahtuu.)

Väliveli selitti että luokka on aika rauhallinen. Kuitenkin joku poika on semmoinen että ei koskaan tottele ekasta sanomisesta ja sille pitää joskus hiukan karjaista ja sen isoveli on kyllä ollut samassa luokassa ja ollut paljon "ryhdikkäämpi".

Opettajan tietäen, en usko hänen varsinaisesti karjuvan, mutta tuo termi oli aika hurja ja että joku lapsi on ryhdikäs? Voin kuvitella opettajan käyttäneen moista sanaa :)

Meidän koti oli tänään iltapäivällä mielenkiintoinen.

"Täällähän on ihan kuin luonnossa. Kun lentelee perhonen ja koirat vaeltelevat villeinä..." 

(Nokkosperhonen nimittäin eksyi sisälle ja koirat tulivat ulkoa sisälle kun isäntä kotiutui)

Ensimmäinen viikko hengissä suoritettu. 

Koulu alkanut hienosti.

Kerho alkanut hienosti. 

Eskari alkanut hienosti. 

Paitsi että sieltä hakeminen johtaa parkuun ja ruttunaamaisuuteen kun ei saa leikkiä.

Siis juu meillähän ei tunnetusti ole yhtään leluja, meillä leikkiminen on täysin kielletty-ihan kokonaan.

Joten lapsen ainoa aika on saada leikkiä eskarissa juuri sillä sekunnilla kun eskari päättyy.

Eskarissakaan kun ei tehdä muuta kuin leikitään koko päivä, niin se ei riitä. *hohhoijaa*

Eskarilaista siis sanalla sanoen väsyttää. 

Toivottavasti sopeutuu ja tottuu tähän ison arkirytmiin.

Muut nimittäin heräävät ajoissa ja herättämättä, hänet pitää konkreettisesti nostaa sängystä ja meillä mennään aikaisin nukkumaan illalla!

Kirjoja on päällystetty urakalla. 

Vaikka muovintuhlaukselta tuntuukin, niin homma sinänsä on mielestäni superkivaa. 

On ihana saada siisti kirja reppuun. Lisäksi lähes kaikki kirjat on nykyään kierrätyskirjoja.

Eli jokainen luokka saa suunnilleen joka toisen kirjan uutena ja joka toisen edellisiltä oppilailta. 

Mielestäni loistava tapa opettaa lapsillekin kirjojen arvoa, säästää ylipäätään.

Nyt esikoisella on ihan uusi uskonnonkirja mutta kierrätetty historiankirja jne. 

Kurjaa on vain se että kaikkien vanhemmat eivät ymmärrä millaiseen kuntoon kirja vuodessa menee

_jos sitä ei ole päällystetty_. 

On kurja saada huonokuntoinen kirja. 

Toistaiseksi on sattunut ainakin olemaan melko hyvässä kunnossa kaikki.

Meidän lapset ei varmaan ikinä opi itse päällystämään kirjoja, kun äiti on niin hullu että tykkää siitä.

Viidennen tytöt kuulemma ylpeilee sillä että ovat itse päällystäneet kirjansa. 

Kysyin esikoiselta että tahtooko hänkin? Ei kuulemma. 

Sanoin sitten että voi sanoa kavereillekin rehellisesti ettei äiti anna, kun se tahtoo tehdä sen ite. :D

Väsyttää. Ottaa aivoon kun mies on kaksi tulevaa yötä töissä eli nukkuu seuraavat päivät.

Siinä se sitten meneekin tylsä viikonloppu.

Kukahan meillä siivoaisi? Loppukuusta on tiedossa vierasta ja juhlaa ja ihmisiä, joten talo ei saisi näyttää tältä.

Päätän raporttini savannilta.

Villeinä vaeltavat koirat nukkuvat ja perhonenkin on päästetty takaisin puutarhaan turvallisesti.

Mukavaa viikonloppua!

Koiranpennun päivä

Heräsin tosi aikaisin. Kuten joka päivä.
Äiti ei meinannut millään herätä vaikka tökin sitä sängyn reunan yli kuonollani.
Se vaan käski nukkua. Häh. NUKKUA?! Kun on jo ihan valoisaa. Kuka nyt enää nukkuisi?
Kuulemma äiti, joka ei ollut nukkunut yöllä. Ihmiset on sitten kummallisia. Päätin näyttää uuden taitoni. Osaan nimittäin hypätä oikein hienovaraisesti sängylle ja käpertyä pienelle kerälle ihan taitavasti. Yöllä temppu ei onnistu kun äiti nostaa minut takaisin lattialle heti mutta aamulla se aina onnistuu.
Herätyskello piippasi ja voi hännänheilutus, se tarkoittaa että iskä herää!
Nuolin ja pussasin ja heilutin häntääni iloisena että hyvä kun tajusitte herätä. Kauhea nälkä jo onkin!
Saatiin  herkkuruokaa ja päästiin ulos.
Siten iskä lähtee jonnekin. Se pukeutuu vaatteisiin ja semmoisiin kummallisiin koliseviin kenkiin (toim.huom.lukkopolkimiin sopivat pyöräilykengät) ja lähtee kaksipyöräisellä vekottimella(toim.huom. polkupyörä) jonnekin. Kutsuu sitä työksi. Ei auttanut vaikka kuinka heilutin häntää ja tuijotin nappisilmilläni. En päässyt mukaan.

Onneksi äitikin oli herännyt ja pääsin mukaan sen aamupuuhiin. Se hyörii ympäri taloa aina aamuisin ja puhuu koko ajan jotain jollekin ja sitä pitää vahtia ettei pääse karkuun ovesta-ilman minua.
Ne pienemmät tyypit, joita kutsutaan erilaisilla nimillä mutta olen ymmärtänyt että ne on kaikki lapsia.
Nekin heräsivät. Silloin kannattaa olla rappusten juurella. Kaikki pysähtyvät minun kohdalle silittämään ja halaamaan ja suukottamaan. Jos malttaa istua kauan paikallaan saa paljon rapsutuksia.
Sitten ne katoavat vuorollaan sellaiseen pieneen koppiin, minne kovin yritän tunkea mukaan. Kuulemma koirien ei tarvitse majailla vessassa. Mitä ne ihmiset sinne sitten heti aamulla säntäävät.
Ne syö aamuruokaa keittiössä ja silloinkin kannattaa olla tarkkana, kun voi saada herkkuja.

Ruoan jälkeen alkaa kaikkein kiireisin vaihe aamussa. Kaikki alkavat pukea. Koko ajan pitää vahtia eteisessä, ettei kukaan karkaa.
Tänäänkin piti oikein tehdä töitä että ehdin joka kerta portin välistä eteisen puolelle ettei minua vain unohdeta.

Tein hyvin tärkeänä tiettäväksi että olen olemassa ja että olen kyllä mielelläni lähdössä mukaan.
Äiti vain nosti minut kerta toisensa jälkeen portin väärälle puolelle.
Pahaksi onnekseni olen kasvanut hiukan ja en tahdo enää mahtua portista läpi vaikka kuinka koitan luikerrella.
Lopulta äiti pyysi sen suurimman lapsen ottamaan minut syliin. Miksei äiti tajunnut että minä tahdoin sen mukaan? Koitti herkuilla houkutella. Tyhmänäkö se minua pitää? Kai minä nyt tiedän että jos äiti tarjoaa herkkua kengät jalassa, sen seuraava aikomus on livistää ovesta ilman minua.

No niin ne kaikki menivät ja jäin kotiin sen suurimman lapsen vahdiksi. Vanhukset ei välitä kyllä mistään. Ne vaan kuorsaa paikoillaan vaikka koitin sanoa että haloo, perhe lähtee ilman meitä!

Juuri kun olivat lähteneet huusi lapsi niiden perään että lapussa kyllä lukee niin että koulu alkaa vasta 9.20 eikä 8.30.
Se olikin kiva juttu, sillä kaikki tulivat pihalta takaisin. Sain hurjasti rapsutuksia. Kuulemma äidin hajamielisyys toimi hyvänä siedätyksenä minullekin. En kyllä oikein ymmärtänyt muttei sen niin väliä, sillä sain lisää rapsutuksia kaikilta.
Jonkin ajan kuluttua ne kuitenkin taas alkoivat laittaa kenkiä jalkaan.
Huolestuin jo todella että taasko ne lähtee ja eikö ne nyt millään ymmärrä. Lopulta kuulin kuitenkin taikasanat.
Pääsee mukaan!
Minä pääsin mukaan. Jee, mahtavaa! Upeeta! Tajusihan ne vihdoin. Se isoin lapsi lähti omalla kaksipyöräisellään.

Se pienin lapsi istui semmoisissa kärryissä ja minä pääsin sinne viereen. Niissä samoissa kärryissä olen istunut montaa kertaa ja päässyt sen kaksipyöräisen vekottimen perään.
Se on kyllä ihan jees, kunhan pääsen mukaan. Nyt näillä muilla ei ollut kaksipyöräisiä mukana. Ne kävelivät.

Hetken päästä oltiin siellä mitä ne sanovat kouluksi. Piha täynnä ihan vieraantuoksuisia pikkuihmisiä.
Kaikki haluavat silittä minua mutta menen mieluummin äidin syliin. Heilutan sieltä häntääni ja annan niiden lasten  hiukan rapsuttaa. Äiti onneksi tajuaa että se pelottaa minua hiukan ja kun painaudun sen syliin, se sanoo lapsille että nyt pentu haluaa jo levätä.

Mentiin sisällekin sinne kouluun. Alakerrassa oli tuttuja isoja ihmisiä. Sanovat sitä eskariksi. Ne lapset ei kyllä olleet samoja joita näin siellä keväällä. Nekin halusivat sillittää. Äiti onneksi sanoi että ihan vain vähän.

Lopulta päädyttiin pihalle odottamaan. Koulu ei kuulemma alkanut ihan heti. Pihalle tuli koko ajan enemmän lapsia. Katsoin parhaaksi istua hiljaa äidin jalan vieressä ja katsella sitä hulinaa.
Hetken päästä päästiin kävelemään kotiin. Tapasin kotimatkalla mukavan koiraherran. Aika vanha se oli mutta ei minua suurempi ja olisin kovin mielelläni jatkanut pidempäänkin leikkiä sen kanssa. Melkein heti tuli vastaan semmoisia suuria harmaita koiria. Ne yleensä haukkuu. Ne on hiukan pelottavia. Niille siis haukuin jo vähän kauempaa varmuuden vuoksi että en mä oikeestaan teitä ees pelkää mutta en mä nyt viitti leikkiä teidän kanssa kun tolla äidillä on vähän kiire kotiin.

Se pienin ihminen talutti välillä minua. Se ei kai vielä pääse sinne eskariin tai kouluun.
Aika kivaa, kun se leikkii eniten minun kanssa. Se on vähän kuin pentu itsekin. Sen saa narrattua sängyn allekin ihan helposti hakemaan lelua.

Kotona ehdin hetken nukkua kun äiti ja pikkuihminen rupesivat taas puuhailemaan sen oloisina että kohta ne karkaavat ulko-ovesta.
Oikeassahan minä olin. Nyt äiti pisti minut minun isoon leikkihäkkiin. Antoi suuren kanafileen järsittäväksi ja käski odottaa.
Koitin kyllä kana toisessa suupielessä inistä jotain vastaan mutta äidistä näkee kun se on tosissaan.
Ne lähtivät vastalauseistani huolimatta. Kuulemma koiranpentuja ei voi viedä hammaslääkäriin.

Onneksi pihasta kuului auton murinaa. Ne eivät varmaan ole kauan poissa.
Ihan pian auton ääni kuuluikin ja äiti palasi lapsen kanssa. Päästiin ulos ja sitten ne laittoi ruokaa.
Juuri kun ajattelin että vatsat täynnä sitä ihanan hajuista kalaa, ne käy varmaan ruokalevolle. Ne alkoi taas pukea kenkiä jalkaan.
Taas piti rynnätä eteiseen vahtimaan mutta nyt äiti sanoikin että pääsen mukaan. Voi onnea!!!

Pääsin taas sinne samaan kärryyn lapsen viereen. Mentiin näköjään sinne samalle koululle.
Haettiin ne lapset mukaan ja käveltiin kotiin. Nyt kaikki taluttivat minua vuorotellen. Koitin kävellä ihan kauniisti vaikka jossain on kyllä ihan liian ihania hajuja ja on ihan pakko rynnätä välillä heinikkoon hiukan vauhdilla. Mutta ihan vain välillä.

Kotona äiti taas teki ruokaa ja lapset söivät ja minä nukuin äidin jaloissa.

Kului aika pitkä aika ja kukaan ei mennyt minnekään. Sitten pääsin ulos sen isoimman lapsen kanssa.
Ja muutkin koirat pääsivät.
Sitten se iskä tuli kotiin ja tervehdin sitä iloisena.
Nyt ne lähti ilman minua jonnekin niillä kaksipyöräisillä.
Onneksi äiti ei mennyt minnekään. Se auttoi minua nyt kirjoittamaan tämän jutun. Käyn nukkumaan sängyn alle. Hirveän raskas päivä tämmöinen.

Paljon hännänheilutuksia ja nuuskutuksia kaikille!

Uusi alku

Kesä on kulunut hellettä pidellessä. Jotenkin matalalentoa kaikenkaikkiaan.
On vain jotenkin yleisesti voipunut olo. Mitään ei huvittaisi tehdä ja ei sitten ole tehty.
Kaikki on ihan hyvin. On vain totisesti ladattu akkuja.

Huomenna on uusi alku -taas kerran elämässä.
Esikoinen aloittaa viidennellä ja se ei tunnu hänen elämäänsä mitenkään hetkauttavan.

Väliveli aloittaa koulun. Hän ei omien sanojensa mukaan aio sinne kylläkään mennä. Se ei ole mitään uutta.
Jännittää varmasti vaikkei sitä myönnä. Eskariinkaan ei aikanaan aikonut mennä mutta ilman ongelmia solahti sinnekin ja nautti vuodesta.
Lukee hyvin ja kirjoittaa. Tosin ei halua että kukaan kuuntelee kun hän lukee pienemmille ääneen Tatua ja Patua. Kirjoittaisi hienosti muttei kuulemma osaa. Kuitenkin 99,99% tulee oikeita sanoja paperille jos rauhassa saa tehdä eikä kukaan puutu hommaan. Auttava aikuinen saa yleensä vain tuikeita mulkaisuja osakseen.
Laskee ilmeisen sujuvasti. Ulospäin tässäkään ei osoita samanlaista intohimoa kuin esikoinen, joka on ja oli jo pienenä kuin kävelevä laskin tai tietokone. Kuitenkin laskee sujuvasti vaikeitakin laskuja. Joissa minun pitää päässälaskien myös ihan miettiä että lopputulos on oikea.
Ehkei siis tarvitse hänenkään koulunkäynnistään olla huolissaan.
Tyytyväisenä saatan hänet kouluun huomenna.

Pikkuveli menee eskariin. Samaan missä väliveli vietti viime vuoden. Se on mukavaa, sillä eskari oli kiva paikka ja aikuiset osaavia ja mukavia. Hänen on helppo mennä. Eskari on jo tuttu kun vuoden ajan joka päivä mennen tullen tuotiin ja vietiin väliveljeä.

Neiti menee ylihuomenna kerhoon. Sama kerho kuin viime vuonna. Ryhmä varmasti sielläkin hiukan muuttuu, kun osa ryhmästä lähti eskariin.

Erilainen vuosi edessä kun vietämme päivät pääosin kahdestaan pikkuneidin kanssa.
Odotan että voimme tehdä pyrähdyksiä kirppareille, ja käydä kauppa-asioilla yhdessä. Kaikenlaista pientä kivaa, mihin pojat eivät vain jaksa innostua. Pikkuveli on pojista kaikkein urhein. Silti kirpparikierros kirvoittaa herkästi "Mennäänkö kohta jo pois?" kommentteja aika tiuhaan.

Odotan kyllä myös luksusta- yksinäisiä aamuja. Kerhoa kaksi kertaa viikossa, jolloin sen hetken saan olla miten huvittaa. Olihan sama tilanne myös viime vuonna. Sillä erolla kuitenkin että kerhosta hain aina kaksi lasta, joilla väsymys yleensä purkautui riitelynä ja kiukutteluna. Yksi ei ehkä sentään jaksa riidellä kauheasti?

Toki kaikki tämä harrastuksilla lisättynä tarkoittaa käytännössä tukkaputkella edestakaisin kulkemista, en ajattele sitä vielä.

Aika sitovaa on vielä elämä pennunkin kanssa. En halua jättää sitä kotiin tuntikausiksi, joten koitan järjestää aikataulut niin että voisin antaa koirienkin nauttia olostaan. Pentu on kyllä kaikinpuolin täydellinen koira. Kiltti ja reipas. Rakastaa matkustaa autossa ja pyörän kyydissä. Heiluttaa vain iloisena häntää ja on valmis aina-kuin partiolainen.

Vanhemmat koirat taas nauttivat kun voivat välillä nukkua kotona ihan rauhassa kaikelta ja kaikilta.

Syksy on kiva vuodenaika. Tukahduttava helle on poissa mutta nyt ainakin on luvattu vielä pitkään kesäistä säätä. Kuulaita aamuja ja puhtia tehdä taas jotain pihassakin. Pimeitä iltoja ja kynttilätunnelmia.

On aina yhtä ihanaa kun vuodenajat muuttuvat. Tykkään neljästä vuodenajasta.

Turvallista koulutietä, mukavaa alkavaa kautta!