Tervehdys arjen keskeltä

Vuosi ehti vaihtua. Paljon tapahtua.

Esikoinen aloitti yläasteen.

Uusi koulu, uudet kaverit, uudet tavat, uudet opettajat.

Kaikki hienosti. Koulussa on kivaa, kaverit on kivoja, opettajat on kivoja...

Koulu ja harrastukset nielevät arjen mutta tyytyväinen olemus kertoo kaiken olevan mallillaan.

Vapaalla pitää edelleen yhteyttä parhaaseen kaveriinsa, joka on eri koulussa nyt. Hienoa.

Kotona nostaa päätään teini. 

Pyydän mitä vain, vastaus on " Joo" ja tyyppi katoaa jonnekin muihin puuhiin. 

Pyydetty asia unohtuu saman tien ja on tekemättä vaikka kuukauden, jos en huomauta.

Pyydän, käsken, komennan, hermostun ja lopulta tapahtuu. Raskasta.

Tuntuu kurjalta antaa negatiivista palautetta kun hoitaa niin upeasti koulunsa ja harrastuksensa.

Wilma sananmukaisesti tulvii positiivista palautetta-pakkohan siitä on olla ylpeä.

Mihin se kaikki ahkeruus, omatoimisuus ja reippaus katoaa kotona?

Väliveli meni kolmannelle. Vanhat tutut kuviot koulussa. Harrastuksissa uutta.

Hoitaa hommansa ja vipeltää kavereiden kanssa aina kun ehtii.

Osaa ja pystyy. Toimii yksin ja ryhmässä. Osaa olla kavereiden kanssa ja ottaa vastuuta. 

 Heittäytyy välillä kotona saamattomaksi mutta kun tarpeeksi murisee niin, tapahtuu.

Pikkuveli. Tokaluokka alkoi suurin odotuksin.

 On hoitanut koulunsa ja elonsa aiemmin mallikkaasti.

Voi murhetta ja parkua. 

Syksyllä lipesi lapasesta. Unohtelua, valehtelua kaikenlaista surua.

Vaikka miten muistutti, vahti ja huolehti, niin seuraavan kulman takana oli uusi karmea yllätys.

Harmaita hiuksia tuli tukottain niin opettajalle, kuin meille vanhemmille.

Selitettiin, puhuttiin, suututtiin, lahjottiin, uhkailtiin, määräiltiin, itkettiin, vitsailtiin, ymmärrettiin, uskottiin.

Joulun jälkeen on jo alkanut vaikuttaa normaalimmalta. 

Silmät tarkkana pitää vahtia ja varmistella mutta aika hyvin alkaa sujua.

Toivoa on, haluan uskoa niin.

Pikkuneiti. Reipas ekaluokkalainen.

Osaa olla tomera ja iloinen tai parkua kun kaapissa on vain väärän värisiä vaatteita.

( Siellähän on varmasti jotakuinkin kaikkia maailman värejä!)

Tunteet ovat siis suuria ilossa ja surussa.

Välillä koko maailma kohtelee kaltoin pientä ihmistä.

Toisina päivinä kaikki ovat rakkaita, ihania ja pomppien iloisena kuljetaan maailmalla.

Koulussa sujuu hyvin. Piirtelyä ja kaikenlaista puuhastelua jaksaa tuntikausia päivässä.

On vihdoin oppinut nauttimaan lautapeleistä, osaa kestää tappioita ja iloita voitoista.

Puhkuu intoa.

Sairastui yllättäin ennen joulua ja niin vietimme viimeisen kouluviikon sairaalassa.

Selvisimme onneksi säikähdyksellä ja kaikki on nyt jo parhain päin.

Joulun vietimme pyjamassa, söimme herkkuja, 

pelasimme lautapelejä, katsoimme jouluohjelmia takkatulen lämmössä.

Kotona hermoja raastaa suuri remontti.

Halusin siirtää keittiön entiseen isoon olohuoneeseemme.

Pitkä tarina, siellä on kaivattu lämpöä ja kun takka osoittautui mahdottomaksi painorajojen vuoksi.

Kävi kuin maalimainoksessa: "Siitä se ajatus sitten lähti..."

Voisihan sinne saada sen haaveilemani puuhellan!

Siispä keittiön siirtyessä olohuoneeseen, olohuone siirtyy makuuhuoneeseen (joka itseasiassa on talon alkuperäinen olohuone pönttöuuneineen), makuuhuone siirtyy "vaatehuoneeseen" (joka on aivan tavallinen pieni huone) ja mikä hienointa: vanhasta keittiöstä tulee KODINHOITOHUONE, eli yhdistettynä vaatehuone ja pyykkihuolto. Aivan mieletöntä.

Aivan järjetöntä, kun miettii mikä rumba!

Saimme kuitenkin vihdoin sähkömiehen töihin. Olemmehan etsineet sähkömiestä koko täällä asumisen ajan.

Kuusi vuotta.

Kellarin sähköistys kun on nakertanut jopa perhesopua.

Olen ehkä hankala, mutta on todella turhauttavaa kun laitat pesukoneen päälle ja pyykit kuivuriin ja sitten pimenee koko kerros- vain siksi, että auton lämmitys ajastimella naksahti juuri käyntiin ulkona.

Eikun sulaketta vaihtamaan. Kaikenlaisia kikkailuja, ajastettu pesukone ja auto ja silti seisoin jälleen turhautuneena sulaketaulun luona. Kärysi sulakkeet itseltäkin.

Jatkojohtoja paikasta toiseen. Todella turvallista monelta kannalta! 

Pyykkiäkin tulee niin vähän tämän kokoisessa huushollissa.

Aina kun saimme sähkömiehen yhteystiedot, niillä oli kiire. Joku suoraan kieltäytyi, kun ei päässyt.

Toinen tuli ihan käymään, lupasi tulla myöhemmin ja katosi jäljettömiin.

Aloin olla menettänyt toivoni sen suhteen että ikinä saisimme toimivia sähköjä taloon.

Yhden mielestä koko talo piti suunnilleen purkaa, toisen mielestä vain pikku kaappi lisätä vanhaan. Kolmannen tiedon mukaan vanhaan ei enää nykyään saa lisätä uutta vaan koko taulu tulisi vaihtaa.

Hirveä suo.

Nyt sitten saimme firman kiinni ja sieltä löytyi sähkömies, joka tuntee sydämen paloa vanhoihin taloihin.

Meidän pelastajamme! Ihana mies!

Meillä on toimivat sähköt, iso urakka oli mutta mahtava lopputulos!

Remontin keskellä riemua himmensi Uuden Vuoden aattona yöllä tukkeutunut viemäri, 

joka paljastuikin putkivuodoksi ja

 kertaalleen remontoidun wc:n lattia piti purkaa pannuhuoneeseen asti ja laittaa uutta tilalle. 

Kallis ja iso työ. 

Saimme onneksi hommaan saman firman, joka pelasti meidät aikanaan

 kun salaojatyössä tuli iso mutka vastaan.

Nyt meillä on siis "piha ilman sadetta....eikun vessa ilman lattiaa..."

Pannuhuoneessa kaivanto maahan asti.

Joudumme repimään eteisen (onneksi valmiiksi huonokuntoinen) lattian auki ja saamme sitä kautta liitettyä uuden keittiön vessan avatun lattian alle uuteen viemäriin.

Onni onettomuudessa siis. Tämän ratkaisun keksi ihana putkimiehemme!

Sen toteutus vain riippuu paperibyrokratiasta ja odotuttaa vuoroaan.

Nyt valmiina on uusi keittiö kaapistoineen, sähköineen ja puuhelloineen!

Vesipiste on edelleen vain vanhassa keittiössä. Eli ravaamme kahden huoneen väliä.

Ei sentään tarvitse kantaa vettä kaivosta.

Kellarissa on toimivat sähköt, saimme ulkovaloja pihaan ja sähkötaulu on uusittu.

Sähkömies on kuin perheenjäsen urakoituaan täällä toista kuukautta aina kun mahdollista.

Pikku pentunen on kasvanut. Iloinen ja reipas otus. Wanna be sähkömies.

Pian 1 vuotias. Juoksi joka kerta sähkömiestä ovelle vastaan ja kerjäsi rapsutuksia.

Olisi istunut sähkömiehen vieressä kaiken aikaa.

Vanhempi uros juuri täytti 3 vuotta ja uskollisena epäluuloiselle olemukselleen, haukkui sähkömiehelle aina kun tämä liikahti tai katsoi koiraan päin. Onneksi sähkömiehellä on itselläänkin koira, niin otti huumorilla.

Hassu koira meni viereen nuuhkimaan lahkeet ja kengät ja heilutti häntää, jos sähkömies oli sähkökaapissa keskittyneenä töihinsä.

Whippet, aina kerjäämässä rapsutuksia ja suukkoja. 

Makaili paikallaan ja tiesi, että saa aina rapsutuksen ohimennen.

Meidän vanhus. 

Se olisi täyttänyt huhtikuussa jo 17 vuotta.

Ennen joulua vielä köpötteli ulos reippain vanhuksen askelin.

Meno oli horjuvaa, mutta koira vaikutti kuitenkin voivan hyvin.

Ruokahalu oli hyvä aina.

Joulun jälkeen koko vanhus alkoi kuihtua olemattomiin.

Vaikka se söi aivan kuten ennenkin, se nukkui suurimman osan päivästään.

Se vain laihtui. Luut törröttivät.

Aina kun se nousi jaloilleen, se pissasi alleen.

Ihan sama oliko nukkunut viisi minuuttia vai koko yön.

Kun kuuli sen nousevan pediltään, ei enää ehtinyt nostamaan sitä syliin ja kantamaan ulos.

Jalat alkoivat olla voimattomat, kesti aina hetken nousta ja pysyä pystyssä.

3.2. 2014 

oli aika tehdä lemmikinomistajan raskain päätös.

Raskain sydämin kuljin sen kanssa viimeisen matkan.

Lopulta kuitenkin tiesin, että niin oli paras.

Arki jatkuu surusta huolimatta.

Seuraavaksi pitää tapetoida ja maalata tuleva makuuhuoneemme.

Sitten saamme siirrettyä kalusteet paikoilleen.

On aika haasteellista kun "olohuoneessa" on sekä iso sänky, että sohva. 

Puhumattakaan kirjakaapeista ynnä muista kalusteista.

Koko koti on ollut yhtä barrikadia ja pujottelurataa.

Kyllä tämä tästä.

9v. ja 10v. synttärit ovat alkuvuodelta rästissä ja ensi kuussa on 8v. synttärit.

Taitaa olla tarpeen järjestää isommat juhlat uusiutuneessa kodissa!

Sitä odotellessa.

Mietteissä

Tasan 11 vuotta sitten oli ihan samanlainen päivä kuin tänään.
Aurinko paistoi, välillä satoi. Oli kuitenkin lämmintä ajatellen että kuitenkin jo elettiin ihan elokuun loppua.
Koko päivän elin sanalla sanoen sumussa.
Muistan hassuja kohtia päivästä, ilokaasun voimin sain vain hyvin sekavia ajatuksia.
Kaksi valvottua yötä lääkkein aikaansaaduin supistuksin. Kaksi turhaa päivää sairaalassa leväten ja kuumuutta tuskaillen. Epätietoisuus. Ilo ja positiivisuus. Turhautuminen. Lääkäri oli määrännyt minut sairaalaan jo torstaina.
Käännyttänyt kotiin, kun ei vielä olekaan aika. Tulkaa perjantaina heti aamulla.
Tulimme. No ei teidän kannata tänne viikonlopuksi jäädä. Elämämme pisin viikonloppu. Odotusta.
Olin elämäni kunnossa mutta odottavainen koska lääkäri oli sen päästänyt suustaan: "Kyllä sen sieltä jo pitäisi syntyä". (laskettu päivä oli ollut 24.8.)
En muista mitä teimme aikamme kuluksi. Kävimme heti sairaalasta lähdettyä ostamassa ihanan pienen auto-bodyn, sillä se lääkäri möläytteli kaikenlaista muutakin :)

Maanantaiaamuna taas sairaalaan ja odotus vain jatkui. 30. päivä oli tuolloin keskiviikko.
Aamulla ilmoitin, että kaksi valvottua yötä ja kiitos nyt riittää. En suostu jäämän odottajien osastolle enää ihmettelemään.
Päästiin synnytyssaliin. Koko päivän sitten viruimme siellä. Sinne sain sentään miehen kaveriksi virumaan.

Hän kävi jossain välissä kotonakin ruokkimassa koirat ja minä nukuin hetken lääkkeen voimin.
Illalla alkoi tapahtua. Kätilö, joka oli ollut aiemmin jo vuorossa tuli pöyristyneenä ihmettelemään, että vieläkö minä olin siellä?
Hän pisti rattaat pyörimään ja sai lääkärin tajuamaan että ei tästä tule mitään.

Lopulta minut kärrättiin leikkuriin. Ainoa huoleni oli, että pääsehän tuleva isä mukaan?
Lääkäri tuumasi, että jos mies lupaa olla pyörtymättä, niin pääsee.

Illalla 22.17 kiireellisessä sektiossa syntyi reipas  10 pisteen poika.
Pikainen suukko ja iskä pääsi kylvettämään vauvaa.
Kun minut kärrättiin heräämöön, pääsivät he heti viereen ja sain vauvan kainaloon.
Muistan vain että minua väsytti ihan hirveästi. Olin onnellinen mutta niin väsynyt.
Heräämössä kirjaimellisesti on tarkoitus "herätä" tai tässä tapauksessa vain nähdä että hereillä tehty leikkaus ei aiheuta mitään komplikaatioita. Mies tökki minua koko ajan ja sanoi "älä nuku" ja olin aivan tokkurassa ja mutisin vain että en mä nukukaan, mutta väsyttää niin ettei silmät pysy enää auki.

Yöllä kun pääsin osastolle, hoitajat ottivat nukkuvan vauvan hetkeksi hoiviinsa koska totesivat että tämä äiti tarvitsi unta. Aamuyöllä poika sitten tuotiin heti kainaloon kun rupesi tuhisemaan ruokaa itselleen.

Ihan käsittämättömältä tuntuu ajatella että justhan se syntyi. Justhan se meni kerhoon, eskariin ja kouluun.
Nyt se on viidennellä ja menee kohta minustakin ohi pituudessa. Jalat on jo isommat. Pieni, suuri mies.

Tänäänkin, heti kun pysähdyn, alkaa itkettää. Ilosta kun lapset ovat tässä.
Surusta, kun väistämättä näin syntymäpäivänä omia muistoja kahlatessa, tulee mieleen kaksi ystävää, joiden kummankaan esikoisen syntymäpäivää ei juhlita kuten kuuluisi. Miten sellaisesta voi selvitä? Ystävänä yritän lohduttaa, olla tukena. Äitinä pelkkä ajatus repii tuskaisesti.
Jostain syystä lähipiirissäni ei kuole vanhuksia vaan lapsia. Miten elämä on niin julma. Toisen pienen tytön pois menosta on jo aikaa muutamia vuosia. Toisen tytön 11-vuotis syntymäpäivä olisi ollut keväällä, hän ei ehtinyt sitä enää itse juhlia.

Samassa lapset saavat pystyyn tappelun ja ärjyn heille. Kadun suuttumusta samantien, aivan kuin ei olisi oikeutta hermostua, lapset sentään ovat tässä.
Olen yhtäaikaa vihainen ja huojentunut.
Monet kerrat olen jopa kevyesti todennut, että jos olisimme eläneet eri vuosisadalla tai peräti kymmenillä, olisin ollut yksi niistä lukuisista äideistä, jotka menehtyivät synnytykseen. Nyt kun se on kaukainen asia, sen absurdiuden tajuaa. Olen kaksi kertaa selvinnyt siitä läheltä piti. Kummassakaan tapauksessa ei ollut lapsella eikä äidilläkään onneksi hätää. Lapset vain eivät halunneet syntyä. Onneksi on nykylääketiede ja tekniikka.

Ennen Suomessakin oli hyvin korkea lapsikuolleisuus. Nykyään olemme tilastojen kärkipaikoilla, osaamme hoitaa ja selvittää suuria ongelmia. Kuitenkin on sairauksia, joille emme voi mitään. Olemme kehittäneet hoitoja, ne ovat rankkoja ja joskus ne auttavat. Itse pidän itseni pinnalla sen ajatuksen voimalla, että esimerkiksi lasten leukemiat parannetaan nykyään n. 80%:sesti. Meillä on siitä pikkuveljen ominaisuudessa elävä esimerkki. Yritän sivuuttaa mielestäni tuskallisen tiedon siitä, kun kuulen jonkun leukemiasta selvinneen, sairastuvan uudelleen. Toivon parasta.
Kuitenkaan sitä, jonka kohdale osuu se pienempi luku, ei lohduta sama tieto lainkaan.
 Monissa lapsilla esiintyvissä kasvaimissa hoitojen onnistumisesta ei ole mitään takuita. On vain yritettävä. Lääkärit pitävät yllä jopa ns. turhaa toivoa vain että hoidoilla olisi edes hiukan parempi mahdollisuus auttaa.
Tutkittu on, että oma tahto vaikuttaa hurjasti paranemiseen-se vain ei tee ihmeitä.

Televisiossakin on kaikenlaisia murhatutkimuksia tai sairaalasarjoja, joissa hiuskarvasta pystytään selvittämään mitä utopistisimpia asioita. Silti nykypäivänä on mahdollista että lapsi kuolee omassa sängyssään, ilman että kukaan koskaan kykenee löytämään syytä. Ikuinen epätietoisuus jää kalvamaan epätoivoisten vanhempien mieltä. Jos olisin tehnyt niin tai jos olisi käynyt näin. Kukaan ei voi tietää.


Elämässä ei voi tietää. Me vain elämme ja luotamme siihen että matto on jalkojemme alla. Luotamme kompastuttuamme että maton alla on tukeva maa. Sieltä voi nousta. Rämmimme epäonnistumisten yli ja sidomme haavamme.
Entä kun se maakin viedään jalkojen alta, kun kerta toisensa jälkeen pitää nousta kuopasta. Kun revitään niin syvälle, että tajuaa ettei missään ole mitään varmuutta. Mihinkään ei voi luottaa eikä uskoa.

Kurkelan "Ainutlaatuinen" ja "Tähti" ovat soineet, sillä niiden sanat vain ovat niin kauniit.

Loppukevennystä. Viikonloppuna vietimme upean helteisen syntymäpäivän. Lastenkutsut ovat nyt tältä osin historiaa. Olen luvannut kaikille että 10-syntymäpäivät vietetään ja sen jälkeen ei enää sellaisia kemuja tule. Mummit ja kummit kutsutaan ja herkutellaan. Käytin esikoisen katsomassa hauskan elokuvan. Herra Popper ja pingviinit. Sen hassut kohtaukset upposivat esikoiseen. Oli kiva pitkästä aikaa tehdä jotain  kahdestaan. Yleensä se on iskä joka tekee poikien kanssa kahdestaan asioita.

11-vuotta, niin lyhyt ja pitkä aika-yhtäaikaa. Paljon on ehtinyt tapahtua ja paljon on jo muisteltavaa.

Ohi on:

Koulu taas vähäksi aikaa!
Eskarissa vietettiin kevätjuhlaa jo toissaviikolla ja koska tässä kaupungissa esiopetus on päivähoidon alainen, eskari loppui jo toukokuun viimeiseen päivään. Olemme jo siis päässeet osittain lomafiiliksiin kuluneella viikolla kun helatorstaikin sopivasti katkaisi arjen.

Tänään päästiin koulun pihalle lipputangon juurelle suvivirttä laulamaan koko perheen voimin. Esikoinen pokkasi opettajalta taas mallikelpoisen todituksen. 11 kiitettävää ja 4 hyvää arvosanaa. Rehtori kehui kuudensia luokkia muistettaessa että yksi 9,5 keskiarvokin sieltä löytyi tänä vuonna eikä moni opettaja taida uraltaan muistaa kympin keskiarvoa?! Esikoiselle sitten jälkeenpäin sanoinkin kun huomautin, että eikös kannattanutkin "lukea" kokeisiin edes vähän? (hän vain tuhahti) Että siinä tavoitetta parille seuraavalle vuodelle: kympin keskiarvo historiaan!

Meillä kun ei tosiaan ole tämän nuoren miehen suhteen murheita koulunkäynnistä sinänsä. Asenneongelma on hieman vaivannut reilun vuoden verran.
Ensimmäisen ja toisen ja vielä osan kolmattakin vuotta riitti että kävi koulussa. Söi ja pelasi jalkapalloa kavereitten kanssa ja kiitettäviä ropisi. Englantiluokalla kuitenkin alkaa tässä vaiheessa tulla oikeasti opittavaa jopa hänen kaltaiselleen luonnonlahjakkuudelle. Uskonnonkokeista ei napsahda kymppiä, jos ei vaivaudu tuomaan kirjaa edes kotiin ennen koetta. Ei riitä että tietää asian, pitää osata se myös englanniksi. Ei vaikeaa hänelle ainakaan, jos avaa kirjat edes kerran ennen koetta. Kokeeseen johon sitten luki huimat 15 minuuttia edellisenä iltana , tuli taas kymppi.

Minä julma ja ilkeä äiti, tyhmäkin vielä kun kaikki muut sitä ja tätä....
Ilmoitin jouluna että jos ei lue kokeisiin lainkaan ja käy vain hakemassa koulusta huonoja vaikutteita,  (kun tosiaan asenteeseen alkoi tulla ihme hälläväliäemmäviittienkähaluakuneimuutkaanjaopeontyhmäjaäitivielätyhmempi- meininki) =jos kevään arvosana ei ole taas sama tai parempi kuin syksyn, saa aloittaa kotikoulun.
Hänen luokallaan on nimittäin jonkinverran häirikkötyyppejä. Kivoja lapsia, mutta joilla kuitenkin koulunkäynti on aivan vihoviimeinen asia elämässä. Millään ei ole väliä eikä missään mitään rotia. En halua että esikoinen ottaa mallia niistä huonoista asioista, ennemmin toimikoon mallina muille hyvässä.

Keskustelimme myös siitä ettei kukaan kiusaa häntä, siksi että menestyy koulussa tms. Ei kuulemma sellaista huolta.

En mielestäni ole kohtuuton.
Lapsi sai läksyä kerran tai ehkä kaksi kertaa tänä keväänä. Opettaja antoi läksyä kuitenkin joka päivä ja useamman lapsen vanhemmat olivat huolissaan siitä että lapsille tulee jo niin paljon läksyjä ja kokeisiin paljon asiaa. Ne pari läksyä jotka joutui kotona tekemään, veivät aikaa noin 5 minuuttia.
Minä ilkeä ja kurja äiti vaadin että koekirja tuodaan kotiin ennen koetta ja kokeeseen luetaan (viis siitä että se lukeminen vaatii vain 15 minuuttia) ja että arvosanat eivät saa laskea vain siksi kun ei kaveritkaan saa kymppejä tai siksi että on kiva ärsyttää äitiä.

Joku ajattelee että, ole kiitollinen kun lapsella on kiitettävä todistus. Olenkin kiitollinen ja ylpeä. Sanon sen myös usein lapselle.
Olen kuitenkin lapsellekin selittänyt miksi vaadin että läksyt on tehtävä ja kokeisiin luettava, vaikka ilmankin saisi melkein yhtä hyvän arvosanan. Elämässä ei opi tekemään mitään minkään eteen, jos tyytyy aina siihen mitä taivaalta tipahtaa. Ei tarvitse olla täydellinen.
On kuitenkin eri asia saada 7 siksi, että on yrittänyt parhaansa ja siitä huolimatta ei vaan opi vaikka laskemaan paremmin. Sensijaan jos saa uskonnosta 7, siksi ettei katsonut edes mitä asiaa koe käsittelee, se ei liity mitenkään siihen ettei osaisi tai pystyisi. Silkkaa laiskuutta vain.
Siis lopputuloksella ei ole niinkään väliä, vaan sillä että voi rehellisesti sanoa tehneensä parhaansa.
Jos kerran saa kymppejä muutenkin, niin ei ole liikaa odottaa, että hoitaa sitten nekin jutut, hyvin, jotka vaativat pienen panostuksen.

Nyt pitää oppia ottamaan vastuuta tekemisistään, jos ei nyt niin miten sen oppii sitten kun murkkuikä ja teinihulinavuodet ihan oikeasti vie miestä? Pelottava ajatuskin.

"Ilkeä ja tyhmä" äiti ja isi veivät koko katraan leipomoon herkuttelemaan kiitokseksi hyvin sujuneesta vuodesta.


Keskustelimme myös siitä, että koulua ei ihan oikeasti ole pakko käydä-oppivelvollisuus sen sijaan on hoidettava ja se onnistuisi myös kotona.
Ihan rehellisesti olin ajatellut että lapsilla on mahdollisuus olla kotikoulussakin. Esikoinen kuitenkin itse halusi kouluun ja siinä häntä tuen. Uhkaukseni kuitenkin oli siis aidon tosi ja sen hänkin varsin hyvin tiesi.
Jos koulu ei voi antaa mitään kehittävää, vain huonoa seuraa, voi sitten oppia kotoa käsin. Nykyään aina vain enemmän on materiaalia ja mahdollisuuksia. Seuransa voi vapaa-ajalla valita sitten kuten nykyäänkin-hyvin-toistaiseksi.
Toisaalta samassa yhteydessä keskustelimme siitä, että on etuoikeus kun kaikki lapset pääsevät kouluun.
On paljon lapsia jotka haluaisivat oppia lukemaan ja kirjoittamaan edes auttavasti mutta se ei ole mahdollista sillä perheillä ei ole koulutukseen varaa. Lapsetkin joutuvat töihin, että saavat edes joskus ruokaa.
Miehen sanoin, koulutus on paras veronpalautus.

Olen iloinen ja ylpeä ja onnellinen lapseni puolesta. Kesäloma tervetuloa! 

Myrsky ulvoo

Vaikka asummekin vanhaa rintamamiestaloa, harvoin meillä tuuli ulvoo nurkissa ihan kirjaimellisesti.
Nyt se ulvoo. Ryskuu ja vinkuu. Aurinko paistaa aina kun ohikiitävien pilvimassojen takaa kykenee.
Oikeasti aika hurjan näköistä kun tuntuu että naapurissa männyt heiluu, aivan kuin olisivat alhaalta vain jossain pomppuvieterissä kiinni! Mielessäni mittailin, että vaikak ne kaatua rojahtaisivat sieltä kalliolta, ne eivät yltäisi meidän talon päälle. Entä naapurin koivu siinä kasvihuoneen päällä? En mene olohuoneeseen katsomaan, ettei pelota.

Koko aamun on kuulunut jännä jyrinä. En ole nähnyt mitään ja ääni kuulostaa ison koneen möyrimiseltä. Mietin että kaivaako joku jossain lähettyvillä koko peruskalliota ylös kenties?

Nyt syylliset paljastuivat. Kaksi isoa ja vanhaa tiekarhua.
Halleluja! Tie onkin muistuttanut jotain rallisarjan erikoiskoerataa.
Lumi sulaa päivisin sohjoksi, osa tiestä ei ehdi sulaa, joten se on paksuina jääklöntteinä ja tekee urat, joihin auto uppoaa toistakymmentä senttiä.
Uskalias koittaa väistää vastaantulijaa kun tiessä on vain kolmelle renkaalle ura, josta ei pois pääse. Yöllä kaikki sohjokin jäätyy ja aamuisin autolla tuntuu kuin ei olisi rattia lainkaan. Pomppiva epämääräinen kappale vain, jonka kanssa voi toivoa pääsevänsä sinne minne itse ajatteli. Ja huomautan että automme on iso ja painava-että en edes kuvittele miltä tuntuu jonkun pienen kirppu auton kuskista.

Olen monena päivänä salaa toivonut että tiekarhut hoksaisivat tulla paikalle.
Nyt oikein kaksissa miehin. Voinen sanoa mies? Tiekarhu on minusta maskuliininen vehje ja olivat nuo kuskitkin miehiä.

Kaksi karhua ajoi tien päästä päähän jylisten ja muristen. Tuntuu että talokin lähtee mukana, se ääni ja jytinä oli niin hurja.
Hetken päästä peruuttivat hurjaa vauhtia takaisin. Kääntyivät risteyksessä.
Kuin olisi kaksi norsua koittanut tanssia tangoa lasikaupassa.
Peruuttivat tien päähän ja tulivat sitten sieltä taas auraten ja muristen takaisin.
Nyt kelpaa auringon sulatella viimeiset rippeet.
Lapset saavat fillarit esiin varmasti nopeammin kuin uskovat.

Minä en lapsena saanut koskaan keväällä pyöräillä ennen kuin jokainen lumihippunen oli sulanut.
Voi että olin katkera.
Itse pyöräilin nuorena aikuisena töihin kesät ja talvet, vakuutin arvosoittimeni niiksi vuosiksi ihan vain siksi, ettei sille vain satu mitään ulkoillessa.
Mies pyöräilee töihin pääsääntöisesti kesät talvet-tämä talvi vähän huonosti kun joululomalla jättivät tiet auraamatta, niin se tilanne ei sitten parantunutkaan hänen työmatkansa osalta kuin viime viikolla. Jolloin hän siis työpaikan pihalla pyörää kävellen taluttaessaan mursi kätensä.
Siihen loppui hiihtokausi kuin seinään (kyllä olikin murheinen mies) ja ei vielä pyöräkausi päässytkään alkamaan.
No tätä menoa kipsi saadaan pois ja silloin onkin jo tiellä ihan kesäkeli-ellei takatalvi yllätä.

Lapset eivät meillä pyöräile talvella, kun ei apupyörillä tai pikkufillarilla tuolla hangessa minnekään pääsisi.
Esikoinen kyllä pyöräilee ympäri vuoden kouluun ja harrastuksiin. Vain kovat pakkaset saivat hänetkin jättämään pyörän hetkeksi talliin tänä vuonna.
Nyt taas jo viuhahtaa koulumatka pyörällä.
Josta toki alkoi pientenkin kinuaminen "koska pyöräillään?" Minä lapsuudentraumani vuoksi, tyydyn toteamaan vain että kun tie on sula, sitten. Muista lumista viis!

Potkukelkkailu jäi tänä talvena harmittavan vähiin.
Pakkaslumessa kun ei kelkka kulje kun jalakset uppoaa asfalttiin siellä alla.
Kun keli sulatti ja jääti pinnan hyväksi-kiersi traktori kovaa vauhtia ja hiekoitti ihan millilleen koko tien leveydeltä.
Kun Lopulta tuli nämä kevättalven kelit, jolloin yleensä pääsee hienosti liukuen kelkalla. Aurinko sulatti huimalla vauhdilla tiehen sellaisia pälvipaikkoja ettei lasten kanssa matkanteosta tullut mitään. Kun ei kelkkaa voi tienposkeen jättää huonossa kohdassa-joku vielä varastaisi sen :(
No pitää roudata kelkat varastoon. Turhaan kököttivät ulkona talven säiden armoilla.
Tosin ne harvatkin kerrat se kelkkailu on vain ihan sairaan kivaa!
Voi kun täälläkin voisi päättäjät sopia kuten tiedän pohjoisemmassa tehdyn. Pyörätielle puolet hiekatonta ja aurattua, johan kelkka liukuu!
Kaikkea ei voi saada.

Jäin oikein miettimään vielä sitä, mikä sai minut lopulta ihan kokonaan hajoamaan tuossa taannoin. Alamäki muuttui syöksyksi jo edellisviikonloppuna kulminoituen tähän alkuviikkoon. Siis viimeviikkokin meni jo sillai sumussa.
Vanhat sanonnat eivät todellakaan ole huonoja. On puhuttu siitä miten se viimeinen pieni korsi katkaisee kamelin selän jne.
Kaikki kasautuu aina kasautumistaan ja sitten vain *naks* ei enää pysty.

Nyt kaikkien niiden oikeiden huolien ja murheiden päälle tosiaan lapset päivä toisensa jälkeen olivat riiviöitä. Minun pienet enkelikullanmuruset!?
Koirat saivat vatsansa sekaisin mystisistä syistä, joka aiheutti löysiä kakkoja sisälle. Ylimääräistä pyykkiä ja siivoamista.
Pentu pikkuruinen keksi pissata useita kertoja yhteen koirien nukkumapaikkaan.
Minä pesin sen, kuivasin sen ja toin koirille ja kun silmä vältti, pentu pissi siihen ja sama koppa lensi heti uudelleen pesuun, ilman että kukaan ehti käyttää sitä välillä sen nukkumistarkoitukseen.
Itku tuli niistäkin. Pieni pentunen, joka niiiiiiiiin kiltisti menee ulos hädälleen ja toimii kuin enkeli, osaa käydä paperilla kylässäkin, jos hätä yllättää eikä ulko-ovi aukene. Se pieni murunen pissii toistuvasti juuri pestyyn petiin.
Mitä minä tein väärin? Mikä pentua vaivaa? Ollaanko hulluja kaikki?

Se rikkoutunut astianpesukone.
5 vuotias, joka juhlii syntymäpäivää kakka housussa, koska häntä ei huvittanut mennä vessaan tai sanoa, että vahinko kävi.

Niitä pieniä risuja ja kun kuorma on liikaa se vain on liikaa.
Tulee niitä hetkiä kun ihan oikeasti miettii, missä kohtaa olisi pitänyt paeta johonkin hoitoon ettei olisi ottanut yhtään koiraa, hankkinut yhtään lasta tai edes miestä ja taloa. Olisiko sitä kuitenkin onnellinen asuessaan jossain ulkosaaristossa pienellä kallioluodolla yksin. (haavekuva, jonka ihan vakavasti olisin joskus ollut valmis toteuttamaan-tosin nykyisessä haavekuvassa kallioluoto saisi olla mieluummin puutarha-mutta kuitenkin)
Ei olisi tullut mieleenkään myydä lapsia tai koiria, olisin antanut heidät kelle vain, joka olisi huolinut!

Eilen ne lätäkön tyhjäyksessä kastuneet vaatteet jätettiin suoraan pesuun.
Kävin illalla esikon viemässä viimeisin hiihtotreeneihin tällä talvea ja kävin pikaisesti kaupassa. Unohdin koko toppavaatteet!
Illalla myöhään muistin ne ja ajattelin että ei hätää. Pienille on toiset ja väliveljenkin vanha haalar kelpaa hvyin tänään vaihturiksi eskariin.
Aamulla herätessä kuin salama löi aivoihin ajatus: "Se haalarikin on pesussa!
Laitoin sen pesuun odottamaan jotain muuta vastaavaa pyykkiä, kun ei sitä haalaria oikein enää käytetä kun on hiukan nafti, jää ensi talvelle pikkuveljelle...siellä se ihan hiljaa on pyykkikorissa. (tai no nyt jo pesukoneessa mutta aamulla oli pyykkikorissa)

No nyt kyllä vain nauratti. Väliveli pukeutui kerrosmeiningillä. Eskarissa kerroin, kuinka kävi etteivät ihmettele onko lapsi lähetetty ilman vaatteita eskariin.

Myrkyinen aamu sai meidät laukkomaan autosta takaisin sisälle pienten kanssa. He ovat viihtyneet puuhissaan.
MInä katsoin ensin aamu TV:n loppupätkän ja näin siellä hyvän kouluaikaisen ystäväni yllättäin. Tuntui hyvältä, vaikkei hän nähnytkään minua tv-ruudun läpi.
Katsoin _vihdoin_ puutarhaetsivät Rosemary & Thyme. (jokainen voi itse tehdä päätelmiä blogini nimeen).
Katsoin aikanaan kaikki jaksot ja nyt kyllä huomasin että ne taas tulevat televisiosta. Kun piti alkaa, tuli jotain tsunami-uutisia ja kaiken tämän muun myllerryksen keskellä ovat etsivät puuhastelleet televisiossa ja minä en ole ehtinyt enkä muistanut etsiä lähetysaikoja että olisin nauhalle saanut. Sekin harmitti ja nyt kun vihdoin vahingossa avasin television ja näin niin olipa hyvä mieli. Että sitten tykkään siitä sarjasta. Näyttelijät ovat meleeni, rakastan brittiläisiä maisemia ja dekkaritkin on mieleen. Oikea unelmien ja haaveiden täyttymys.
Pam Ferris on ihan yliveto näyttelijä. Olen nähnyt varmasti kaikki sarjat joissa hän on esiintynyt. Muutenkin brittiläisissä sarjoissa, näissä kunnon sarjoissa pyörii paljolti samat hyvät näyttelijät, se kai kiehtookin.
Parempi pyy (näyttelijä) pivossa (sarjassa) kuin kymmenen oksalla :D

Istuin siis sängyllä kaksi koiraa vierelläni, pentu sylissäni ja katsoin puutarhaetsiviä. Terapiaa parhaimmillaan. Aurinko lämmitti lasin läpi-hyytävä tuuli pysyi ulkona.

Nyt menen laittamaan meille ruokaa. Sitten haemme eskarilaisen ja ajamme tällä kertaa sileää ja ihanaa tietä.

Auringonsäteitä teille muillekin-ettei tämä risukasa leimahda liekkeihin :)

p.s. Lukaisin Wikipediaa ja en ihan ole nähnyt _kaikkia_ sarjoja joissa Pam Ferris näyttelee. Ei paljon puutu. Harry Potter on myös "ei huvita katsoa" listalla.

p.p.s. Se astianpesukonekin korjattiin eilen. Kiitos sen että sattuu takuuhuollon mies olemaan meidän tuttu ja soitti miehelle että edellinen keikka oli saatu kuntoon aiemmin kuin luuli etukäteen ja voisi kotimatkallaan ohiajaessa käydä meillä. No sehän sopii.

p.p.s. Ulkona sataa lunta! Ehkä kuvittelen vain ja ei se ainakaan enää lumimäärää lisää. Aurinko sulattaa sitä nopeammin. *NIH*

Uusi tuulia

Tuntuupas kummalliselta. Ilmoitin juuri väliveljen perusopetukseen ja pikkuveljen esiopetukseen ensi syksylle!
Eihän siitä ole kuin hetki kun meillä oli neljä alle kouluikäistä. Olkoonkin että sitä sanamuotoa ei voinut käyttää kauan kun esikoinen meni jo sitten eskariin ja vuoden päästä kouluunkin. Se kyllä kuulosti omaankin korvaan alkuun melko hurjalta!

Mihin aika menee? Kohta nuo on kaikki koulussa!

Väliveli opettelee kovaa vauhtia lukemaan, luulen että lukee enemmän kuin itse osaa uskoa. Lopettaa herkästi kesken nauraen-luullen ettei osaa.

Pikkuveli menee siinä ikäänkuin siivellä. Matkii kaiken perässä ja sinnikäs luonteensa korvaa puutteet.

Joululoma meni ja arki alkoi. Tavallaan aika huojentavaa. Elämä rullaa.
Mukavaa alkanutta viikkoa!

Harmaa maanantai

Aamulla yritin eilisen innostamana miettiä millä sanoin saisi lapset parhaiten lähtemään pukemaan, että voitaisiin lähteä ulkoilemaan...
Ensimmäinen lauseeni ei ehtinyt alkaa kun jo väliveli katsoi minua lautasen kokoisilla silmillään: "Äiti onko tänään kerho?" (Ei) "Onko tänään jumppa?" (Ei) Suuri teatraalinen huokaus (väliveljeltä- ei minulta) "No hyvä, voidaanko me sit olla yöpuvuissa ja leikkiä rauhassa?"
Mitä siihen pitäisi sanoa? Ei ette voi, nyt kurkamppeet päälle ja lähdetään pihalle?
No minä sanoin vain vilttiin kääriytyen...selvä leikkikää rauhassa ja jatkoin väliveljen kaulaliinan kutomista siinä leikkien keskellä.
Lapset leikkivät koko aamun ilman kinaa. Se on aika saavutus. Tein lounaan. Syötiin.
He piirsivät ja värittivät kolme tuntia keittiö pöydän äärellä. Siivosin samalla keittiön, luin sähköpostit, imuroin...
Nyt katsoivat kuin halpaa makkaraa kun kysyin että mitä te seuraavaksi haluatte tehdä?
No leikkiä tietty! Äh minä tyhmä kun en heti tajunnut!
Lapsen tehtävä on leikkiä. Nyt sataakin kaatamalla etten minä ihan oikeasti metsälenkille olisi halunnutkaan, kunhan nyt yritin olla virkaintoinen äiti. Koirat makaavat paikallaan rasat suorina että niitä lenkki ei ainakaan kiinnosta.

Ei kun puikot viuhumaan niin kaulaliina valmistuukin...ollapa yhtä tuottoisa kuin kolme leikki-ikäistä jotka ovat päässeet värittämisen ja piirtämisen makuun. Talomme voisi eristää kaikilla niillä piirustuksilla, joita he tuottavat. Useat niin hienoja että ei niillä takkaa kehtaa sytyttää edes salaa.

Hyvää huomenta!

On niin raikas olo ja tyytyväinen olo.
Auto on huollossa tämän viikon.Kaikki pitää siis organisoida ilman autoa.
Aamulla koitti kerhoon lähdön hetki. Koko tämän syksyn on aamulähtö ollut hirveän takkuista.
Väliveli ja pikkuveli eivät halua lähteä mihinkään kun pitäisi vain saada leikkiä kotona.
Koko aamu on siis aina yhtä hoputtamista että saadaan vaatteet päälle ja päästään lähtemään.
Autolla matka menee muutamassa minuutissa ja kerhoon ehditään yleensä melko oikeaan aikaan.
Ihanassa kerhossamme on loistava keksintö-30 minuutin vapaahetki- jolloin kerhoon voi saapua omaan tahtiin ja lapset saavat piirtää tai pelata pöydän ääressä mitä haluavat. Kuulostaa yksinkertaiselta idealta mutta en ole vastaavaan missään muualla törmännyt käytännössä.
Aamulla ohjaajat ehtivät ottaa lapset vastaan huomioiden jokaista hiukan erikseen kun lapset saapuvat pikkuhiljaa. Mikä hienointa kotona se lähtöstressi hiukan voi lieventyä kun tietää että muutama minuutti ei haittaa.

Tänä aamuna saatiin vaatteet melko reippaasti päälle.
Isoveli oli suureksi avuksi ja auttoi kaikissa puuhissa missä osasi.
Päästiin matkaan ihan ajallaan. Ulkona oli kirpeä ja kaunis syysaamu.

Sitten se alkoi.(olis siis ajettu vasta reilut 500m) Väliveli vinkui, parkui ja ulisi.
"Mä en jaksa enää! Tuuli menee silmiin! Mä en jaksa enää yhtään!"
Ensin kannustin ja hassuttelin.
Selitin että olisi helpointa pyöräillä jos itkemisen ja kiukuttelun energian käyttäisi polkemiseen ja hengittäisi raikasta ilmaa.
Sitten hermostuin kun matkan teosta ei tullut yhtään mitään.Oli mahdotonta huudella ohjeita pikkuveljelle, joka ei tosiaankaan osaa itse kääntyä edesä tällä tutulla reitillä ilman apua.
Samalla piti saada ulvova väliveli innostumaan pyöräilystä.
Ilmoitin että jos ei jaksa niin pitää varmasti jäädä siihen tien reunaan odottamaan. Vien pikkuveljen kerhoon-hänellä on oikeus sinne päästä- ja tulen sitten takaisin ja voimme mennä kotiin vaikka nukkumaan jos ei kerran jaksa mitään muuta kuin ulvoa. Kuulemma ei tehdä niin.
Kiukuttelua kesti noin kilometrin verran.(oli elämäni pisin kilometri takuulla)

Mainittakoon että yleensä väliveli on polkenut reippaasti kun jo osaa ja pikkuveli hermostuu jossain vaiheessa kun pyöräily on vielä ollut hänelle hankalaa.

Onneksi loput toista kilometriä sujui jo hymy naamalla ja punaisin poskin. Kerhoon meni kaksi reipasta nuorta miestä ylpeinä ahkeroinnistaan.
Lopussa ei enää haitannut vaikka väliveljen toinen apupyöräkin melkein irtosi.

Kotimatka sujuikin sitten yhdessä vilauksessa ja nyt pikkusisko leikkii tyytyväisenä ihan yksin huoneessaan. Pieni on lapsen ilo. Olla kaiken valtiatar hetken kun kaikki isot ovat poissa kotoa.

Olin kovin ajatellut että saamme pyöräillä koko syksyn kerhoon. On kuitenkin käynyt niin että moni ylimääräinen asia on sotkenut aikataulumme ja kerhopäivinäkin on ollut aina monta asiaa hoidettavana. Haaveet pyöräilystä on ollut pakko haudata. Auto on ollut ainoa ratkaisu siihen että olen ehtinyt tehdä kaiken.
Tätä ennen ei ole siis montaa kertaa ehditty pyöräillä eikä kävellä kerhomatkaa-mutta parempi muutamakin kerta kuin ei ollenkaan.

Nyt pitänee laittaa uuniin tuli että koti lämpiää.

Täällä paistaa aurinko-toivottavasti sielläkin!

Lo(S)kakuu

Koko päivän on ollut upea syyskeli. Aurinko on paistanut, syystuuli puhalteli lehtiä pitkin pihaa...
Ikkunan sisäpuolella auringonpläntissä oli jopa kuuma.

Yht'äkkiä taivas synkkeni ja alkoi sataa kaatamalla-RAKEITA!

Lapset kiljuivat riemusta: "Äiti talvi tulee nyt, jääkö noi lumirakeet maahan?! Voidaanko me heti mennä ulos!!!"
Omassa päässä pyöri vain, että "HÖH, se ja tuo on istuttamatta.....kompostiin piti nakella vaikka mitä ...kasvihuoneen pohja toki painuu mukavasti...no ei nyt vielä tarttis kyllä ihan näin kylmää eikä märkää"

Tältä näyttää piha hetki raekuuron jälkeen.




Puutarhapöytä peittyi rakeisiin ja loskaan, kehäkukkakimppu meni pari yötä sitten myrskyssä nurin ja maljakko rikkoutui...kukat ovat matkalla kompostin koristeeksi.