Hyvää huomenta!

On niin raikas olo ja tyytyväinen olo.
Auto on huollossa tämän viikon.Kaikki pitää siis organisoida ilman autoa.
Aamulla koitti kerhoon lähdön hetki. Koko tämän syksyn on aamulähtö ollut hirveän takkuista.
Väliveli ja pikkuveli eivät halua lähteä mihinkään kun pitäisi vain saada leikkiä kotona.
Koko aamu on siis aina yhtä hoputtamista että saadaan vaatteet päälle ja päästään lähtemään.
Autolla matka menee muutamassa minuutissa ja kerhoon ehditään yleensä melko oikeaan aikaan.
Ihanassa kerhossamme on loistava keksintö-30 minuutin vapaahetki- jolloin kerhoon voi saapua omaan tahtiin ja lapset saavat piirtää tai pelata pöydän ääressä mitä haluavat. Kuulostaa yksinkertaiselta idealta mutta en ole vastaavaan missään muualla törmännyt käytännössä.
Aamulla ohjaajat ehtivät ottaa lapset vastaan huomioiden jokaista hiukan erikseen kun lapset saapuvat pikkuhiljaa. Mikä hienointa kotona se lähtöstressi hiukan voi lieventyä kun tietää että muutama minuutti ei haittaa.

Tänä aamuna saatiin vaatteet melko reippaasti päälle.
Isoveli oli suureksi avuksi ja auttoi kaikissa puuhissa missä osasi.
Päästiin matkaan ihan ajallaan. Ulkona oli kirpeä ja kaunis syysaamu.

Sitten se alkoi.(olis siis ajettu vasta reilut 500m) Väliveli vinkui, parkui ja ulisi.
"Mä en jaksa enää! Tuuli menee silmiin! Mä en jaksa enää yhtään!"
Ensin kannustin ja hassuttelin.
Selitin että olisi helpointa pyöräillä jos itkemisen ja kiukuttelun energian käyttäisi polkemiseen ja hengittäisi raikasta ilmaa.
Sitten hermostuin kun matkan teosta ei tullut yhtään mitään.Oli mahdotonta huudella ohjeita pikkuveljelle, joka ei tosiaankaan osaa itse kääntyä edesä tällä tutulla reitillä ilman apua.
Samalla piti saada ulvova väliveli innostumaan pyöräilystä.
Ilmoitin että jos ei jaksa niin pitää varmasti jäädä siihen tien reunaan odottamaan. Vien pikkuveljen kerhoon-hänellä on oikeus sinne päästä- ja tulen sitten takaisin ja voimme mennä kotiin vaikka nukkumaan jos ei kerran jaksa mitään muuta kuin ulvoa. Kuulemma ei tehdä niin.
Kiukuttelua kesti noin kilometrin verran.(oli elämäni pisin kilometri takuulla)

Mainittakoon että yleensä väliveli on polkenut reippaasti kun jo osaa ja pikkuveli hermostuu jossain vaiheessa kun pyöräily on vielä ollut hänelle hankalaa.

Onneksi loput toista kilometriä sujui jo hymy naamalla ja punaisin poskin. Kerhoon meni kaksi reipasta nuorta miestä ylpeinä ahkeroinnistaan.
Lopussa ei enää haitannut vaikka väliveljen toinen apupyöräkin melkein irtosi.

Kotimatka sujuikin sitten yhdessä vilauksessa ja nyt pikkusisko leikkii tyytyväisenä ihan yksin huoneessaan. Pieni on lapsen ilo. Olla kaiken valtiatar hetken kun kaikki isot ovat poissa kotoa.

Olin kovin ajatellut että saamme pyöräillä koko syksyn kerhoon. On kuitenkin käynyt niin että moni ylimääräinen asia on sotkenut aikataulumme ja kerhopäivinäkin on ollut aina monta asiaa hoidettavana. Haaveet pyöräilystä on ollut pakko haudata. Auto on ollut ainoa ratkaisu siihen että olen ehtinyt tehdä kaiken.
Tätä ennen ei ole siis montaa kertaa ehditty pyöräillä eikä kävellä kerhomatkaa-mutta parempi muutamakin kerta kuin ei ollenkaan.

Nyt pitänee laittaa uuniin tuli että koti lämpiää.

Täällä paistaa aurinko-toivottavasti sielläkin!