Päivät ja viikot suihkivat hurjaa vauhtia.
Hammaslääkäriä, koululääkäriä, vanhempainiltoja, ja kasvukeskusteluja. Normaalit arkirutiinit siihen päälle, niin ei tarvitse hetkeäkään miettiä, mitä tekisi.
Ihanalta herkulta tuntuu se, että lokakuussa ei ole vielä montaakaan merkintää-kalenteri näyttää valheellisen seesteiseltä.
Nautin siitä ajatustasolla hetken.
Taikasanoja en ole kuullut. Alkaa jo hiukan suorastaan ärsyttää. Kaivuutyön alkaminen on nyt kuluttanut energiaa mielessä koko kevään ja kesän-seuraavaksi alkaa stressata että tuleeko talvi ennen kaivuria.
Eteisen kattopaneelit on kuitenkin jo ostettu. Ysi askel edetty.
Purin stressiä ja shoppailin, kävin Kauppatorilla hakemassa ihanaa purjoa, sipuleita, porkkanaa, perunaa.
Urakalla kuorin ja pilkoin ja pakastin osan. Keitin sadonkorjuusosekeiton-höystin Aurajuustolla.
Leivoin pikaisen omppupiirakan ja sipuleita pilkkoessa vesi herahti kielelle ja melkein maistoin sipuli-vuohenjuustopiirakan suussani. Eskarilaista hakiessa koukkasin lähikaupan kautta ja hain puuttuvan juuston ja lehtitaikinan ja taion piirakan. Se oli herkullisempaa kuin olin muistanutkaan kuvitella.
Äkkiä uusiksi.
Tänään vietin taas ihanan aamukahvihetken kolmen ystävän kanssa. Vertaistuki on aina yhtä kallisarvoista. Tällä jaksaa taas.
Sataa sataa ropisee, pili pili pom. Kaatosade ei kyllä kuulosta enää pilipomilta, vaan lähinnä kohisee.
torstai 29. syyskuuta 2011
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
King's Singers
Pääsimme miehen kanssa kaksin nauttimaan perjantaina King's Singersien konsertista.
Helsingin uudessa Musiikkitalossa. Pitihän minun vanhojen aikojen velvoittamana päästä sinne tuoreeltaan käymään.
Akustiikkaa ei suotta ole kehuttu. Erityisen hienosti se näytti täydellisen kykynsä toistaa kaikki äänet tällaisessa pienen kokoonpanon konsertissa. Kuusi miestä kun laulaa niin hiljaa ja musiikki soi täydellisen harmonisesti yhteen, että hiljaisuudessa voi kuulla yleisön hengityksen. Nuppineulan pudottaminen kuulostaisi räjähdykseltä ja voi se poloinen joka et osaa käyttäytä konsertissa-tietämättömyytesi, moukkamaisuutesi kuuluu kaikkialle. *voihan rapiseva karkkipaperi* Teki mieli sen tuntemattoman ihmisen puolesta vajota maan alle.
Yhtye ei pettänyt. Rakastan A Cappellaa muutenkin ja King's Singers vaihtuvin kokoonpanoin on vuosien aikana tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Eikä vain minuun, sali oli loppuunmyyty. Musiikkia kun löytyy aina gregoriaanisesta kirkkolaulusta ihaniin iskelmähitteihin ja kaikkea siltä väliltä.
Ainoa harmitus oli siis se, että olimme liian myöhään liikkeellä-kun en tajunnut että konsertti myydään loppuun. Näin mainoksen jo kesällä mutta järjestelyt että ylipäätään pääsemme lähtemään vievät aikaa ja koko homma lykkääntyi ja saimme ihan viimeisten joukossa liput. Tyytyminen oli siis istumiseen selän takana.
En muutenkaan välitä modernista uudesta tyylistä että yleisö saa istua myös esiintyjien selän takana. Olen lavalla viettänyt riittävästi vuosia elämässäni. Yleisönä haluan olla yleisön joukossa ja nauttia siitä että olen yleisö. Lisäksi nyt menetti kaikki ihanat virnistykset ja ilmeikkään esityksen. Eihän se kuuloa haittaa mutta valehtelematta jätti pienen miinuksen. Onneksi on tullut katseltua yhtyettä, että pystyi edes kuvittelemaan ruumiinkielestä osan ilmeistä.
Ennen konserttia söimme Kluuvikadun Fransmannissa ja se oli hyvä valinta. En muista pitkiin aikoihin että olisimme syöneet jossain ravintolassa ja molemmilla olisi ollut täydellinen annos.
(Esimerkiksi kerran keväällä söin sinänsä herkullista kalaa, joka kuitenkin tarjoiltiin kokonaisena. Siis ruotoineen, päineen. Aika inhaa syljeskellä huomaamattomasti ruotoja suupielestään-osa nautinnosta katosi väkisin. Ei siis mielestäni nirsoilua, sanoa ettei sellainen ateria ole täydellinen.)
Lisäksi vielä taivaalliset jälkiruoat. Loistavat viinisuositukset. Kyllä kelpasi nauttia konsertista.
Yön saimme viettää hotellissa ja lauantaina junailimme takaisin kotiin.
Iltapäivän ja tämän päivän sitten huhkimme pihassa. Valtavia pusikoita ja puun taimia nurin ja silpuksi rajalta.
Alkuviikosta kun en kipeän naamani kanssa voinut tehdä kovin raskaita hommia, aloitimme pikkupoikien kanssa urakan legomeren valtaamiseksi. Homma jäi kesken ja loppuviikosta ei ollut aikaa. Tänään saimme senkin homman päätökseen.
On tehokas olo.
Toivon huomenna löytäväni sopivaa paneelia ja maalia eteiseen. Kuulevani taianomaisen "Kaivuri saapuu huomenna." Lauseen.
Syyskuun viimeinen viikko alkakoon Mestarikappaleen tahtiin
Helsingin uudessa Musiikkitalossa. Pitihän minun vanhojen aikojen velvoittamana päästä sinne tuoreeltaan käymään.
Akustiikkaa ei suotta ole kehuttu. Erityisen hienosti se näytti täydellisen kykynsä toistaa kaikki äänet tällaisessa pienen kokoonpanon konsertissa. Kuusi miestä kun laulaa niin hiljaa ja musiikki soi täydellisen harmonisesti yhteen, että hiljaisuudessa voi kuulla yleisön hengityksen. Nuppineulan pudottaminen kuulostaisi räjähdykseltä ja voi se poloinen joka et osaa käyttäytä konsertissa-tietämättömyytesi, moukkamaisuutesi kuuluu kaikkialle. *voihan rapiseva karkkipaperi* Teki mieli sen tuntemattoman ihmisen puolesta vajota maan alle.
Yhtye ei pettänyt. Rakastan A Cappellaa muutenkin ja King's Singers vaihtuvin kokoonpanoin on vuosien aikana tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Eikä vain minuun, sali oli loppuunmyyty. Musiikkia kun löytyy aina gregoriaanisesta kirkkolaulusta ihaniin iskelmähitteihin ja kaikkea siltä väliltä.
Ainoa harmitus oli siis se, että olimme liian myöhään liikkeellä-kun en tajunnut että konsertti myydään loppuun. Näin mainoksen jo kesällä mutta järjestelyt että ylipäätään pääsemme lähtemään vievät aikaa ja koko homma lykkääntyi ja saimme ihan viimeisten joukossa liput. Tyytyminen oli siis istumiseen selän takana.
En muutenkaan välitä modernista uudesta tyylistä että yleisö saa istua myös esiintyjien selän takana. Olen lavalla viettänyt riittävästi vuosia elämässäni. Yleisönä haluan olla yleisön joukossa ja nauttia siitä että olen yleisö. Lisäksi nyt menetti kaikki ihanat virnistykset ja ilmeikkään esityksen. Eihän se kuuloa haittaa mutta valehtelematta jätti pienen miinuksen. Onneksi on tullut katseltua yhtyettä, että pystyi edes kuvittelemaan ruumiinkielestä osan ilmeistä.
Ennen konserttia söimme Kluuvikadun Fransmannissa ja se oli hyvä valinta. En muista pitkiin aikoihin että olisimme syöneet jossain ravintolassa ja molemmilla olisi ollut täydellinen annos.
(Esimerkiksi kerran keväällä söin sinänsä herkullista kalaa, joka kuitenkin tarjoiltiin kokonaisena. Siis ruotoineen, päineen. Aika inhaa syljeskellä huomaamattomasti ruotoja suupielestään-osa nautinnosta katosi väkisin. Ei siis mielestäni nirsoilua, sanoa ettei sellainen ateria ole täydellinen.)
Lisäksi vielä taivaalliset jälkiruoat. Loistavat viinisuositukset. Kyllä kelpasi nauttia konsertista.
Yön saimme viettää hotellissa ja lauantaina junailimme takaisin kotiin.
Iltapäivän ja tämän päivän sitten huhkimme pihassa. Valtavia pusikoita ja puun taimia nurin ja silpuksi rajalta.
Alkuviikosta kun en kipeän naamani kanssa voinut tehdä kovin raskaita hommia, aloitimme pikkupoikien kanssa urakan legomeren valtaamiseksi. Homma jäi kesken ja loppuviikosta ei ollut aikaa. Tänään saimme senkin homman päätökseen.
On tehokas olo.
Toivon huomenna löytäväni sopivaa paneelia ja maalia eteiseen. Kuulevani taianomaisen "Kaivuri saapuu huomenna." Lauseen.
Syyskuun viimeinen viikko alkakoon Mestarikappaleen tahtiin
maanantai 19. syyskuuta 2011
I Hate Monday's
Tuumasi Kissa Karvinen aikanaan. Muistan lukeneeni divarista löytämiäni sarjiksia lapsena.
Tänään yhdyn Karvisen mielipiteeseen täysin.
Eskarissa oli tänään valokuvaus ja vein siis lapsen sinne normaalia aikaisemmin
ja sopivasti väliveli tuli kyydissä kun koulu alkoi hälläkin aikaisin.
Olimme siis pikkuneidin kanssa kotona siihen aikaan kun yleensä vasta tehdään lähtöä.
Irrotin eteisen välioven sarnoiltaan ja eteisessä olevan komeron oven samoin.
Pikkuneidilläkin oli tänään maanantai. Mikään ei onnistunut ja kaikki oli vaikeaa ja kaikesta piti itkeä.
Totesin, että siihen auttaa parhaiten päiväuni ja niin hän päätyi aamupäivän päikkäreille.
Viime vuonnahan useana päivänä viikossa pikkuväki veteli täällä hirsiä pari tuntia eskarin aikana
ja niin jaksoivat paremmin elellä iltapäivän sovussa.
Nyt niiden puute näkyi selvästi.
Kun talo oli hiljainen ja ulkona satoi, ajattelin tosissani aloittaa eteisen tuulikaapin remontin.
Huono idea.
Irrotettuani kolme pitkää naulaa ja levyn palan, huitaisin itseäni sorkkaraudalla poskipäähän.
Verta, ja jomotusta.
Onneksi on EA-taidot kunnossa.
Sain vuodon loppumaan alkuunsa, kylmää silmän alle ja laastarin kuontaloon.
Sitten se menikin näppärästi päikkäriaika nojatuolissa istuskellen, kylmäkalle poskella ja niska jumissa. Homeopaattisesti sain sen jomotuksen lakkaamaan.
Hulluinta on se, että etukäteen murehdin vain sitä että keikkuessani jakkaralla, vaarana on pudota/jakkara lipsahtaa ja se on turmiollista pienessä tuulikaapissa, jossa putoaa naulakkoon.
En tajunnut olevani itselleni vaaraksi ihan peru työkalujen kanssa.
Noh, en olekaan koskaan tykännyt sorkkaraudasta.
Vasara ja ruuvari on minun kavereita.
Puutarhassa oksasaha ja sekatöörit ei ole koskaan pettäneet.
Pitäydyn lestissäni.
Lohduttaa hiukan se, että rakas illalla sai huhkia ihan tosissaan että sai irti sen mihin minä en pystynyt.
Päivän kevennys:
Väliveli ilmoitti että huomenna hän aikoo lunastaa koulupäivän.
Minä kysyin että MITÄ sinä tarkoitat?
"No lunastan koulusta!"
Sitten minulla välähti, LINTSAAT!? No miksi ihmeessä?
Et lintsaa, ihan höpöjä puhut.
Mistä lie asia pälkähtänyt päähän. Unohtui saman tien kun alkoivat jutella jostain muusta vohveleita, hillolla ja kermavaahdolla mussuttaessaan.
On myös aika vaarallista kun ekaluokkalainen on niin etevä kirjoittamaan.
Lahjatoivelistat joulupukille on kirjoitettu jo tänään.
Vain lohikäärme sanasta puuttui R ja sekin löysi sinne kun kysyin
että keksitkö mikä tuosta sanasta pitää korjata?
Kysyin, että miksi jo nyt, niin kuulemma siksi, että jos Lego lehtinen katoaa,
niin nyt on toiveet kirjattuna talteen.
Käänsin asian niin, että entiset Legot sitten pitää kasata ja ne joilla ei aio leikkiä, pitää myydä vaikka kirpparilla. Uusia ei mahdu rajattomasti. Silmät kolikon kuvia säihkyen lähtivät järjestämään Legojaan.
Hassut.
Annoin monen monta purkkia ja järjestävät ne nyt _ehkä_ tyyliin:
Annoin monen monta purkkia ja järjestävät ne nyt _ehkä_ tyyliin:
poliisiauton paloja, paloauton paloja, merirosvoja, ralliautoja, laivan osia....
niin että niistä helpommin voisi koota ohjeiden mukaiset rakennelmat uudelleen.
Pääosin kun toteuttavat itseään hyvin luovasti ja sitten harmittaa kun tahtoisinkin kasata jonkun vanhan ohjeen mukaan ja palat ovat hujan hajan ripoteltuna erinäisiin kohteisiin.
Tiedän että olen huomenna osa projektia-tänään vetosin kipeään silmäkulmaan ja näytin kovin surkealta.
Ai niin, äidinkielessä oli ollut kirjain S.
Kuvaruutun saa itse keksiä ja kirjoittaa aina kyseisellä kirjaimella alkavia sanoja.
Väliveli oli sitten kovin täkäläisellä murteella kirjoittanut komeasti.
SIÄNI.
Että piti äidin nieleskellä ettei vallan loukkaavasti hirnuisi.
Pidättäydyin toteamaan että olet aika liikuttava.
Meillä kun ei puhuta täkäläisellä murteella.
Kirjakielellä sana on SIENI.
Eikä me kyllä sanota siäni-mutta kai murre tarttu vaikkei se kotimurre olekaan.
Pieni sieni vai piäni siäni.
Miten teilläpäin vääntyy?
Murteet sinänsä ovat ihania.
En niitä vastaan ole ja todellakaan ei puhuta mitään kirjakieltä.
Jos nyt tuosta vaikka sen käsityksen vahingossa saisi?
Turun seudun murteessa tökkii kuitenkin pahasti juurikin tapa vääntä e ä:ksi.
Samoin kaatusin, juoksisin tyyppiset aivan mielipuoliset sanat.
"Äiti mä juoksisin ja sit kaatusin välitunnilla!" *auts* sanoo kielikorva.
No se siitä, hyvää yötä.
perjantai 16. syyskuuta 2011
Perjantain parhaat
Vietin eilen varsin hektisen päivän mutta aloitin sen ihanasti kahden ystävän (yksi joutui perumaan lasten sairastuttua) tapaamisella kahvitellen.
Saimme vertaistukea toisiltamme ja hyvää mieltä. Päätimme uusia säännöllisesti nämä aamupäivätreffit. Voimauttavaa suorastaan. Toisaalta on hurjan mukava nähdä koko perheiden voimin mutta neljän suuren perheen treffaamisen järjestely on aina melkoisen pitkä prosessi.
Jos saadaan yhteinen aika sopimaan, siirtyy se pari kertaa vähintään sairastelujen vuoksi.
Totesimme että edes näin saamme tavata toisiamme hiukan tiiviimmin.
Kivaa oli!
Tänään aamulla pienemmät kyselivät esikoiselta aamupalalla, että mikä päivä tänään on?
Perjantaihan se. Kuulemma heidän kaikkien mielestä perjantai on tosi kiva päivä.
Syinä mm. se että huomenna ei ole koulua/eskaria ja huomenna on karkkipäivä.
Tuumasin siihen, että niin se taitaa valtaosan ihmisiä mielestä olla viikon paras päivä. Lupaus viikonlopusta edessä ja ikäänkuin myönnetty rentoilufiilis.
Lauantaille herkästi kertyy ohjelmaa-vaikka usein mukavaa, silti ohjelmaa. Sunnuntaina jo hiukan alitajunta muistuttaa arjen tulosta.
Siskon lapset ovat tulossa huomiseksi meille. Kävin poikien sulkapallon aikana pikkulikan kanssa ruokakaupassa. Iskin Rosamunda perunat keittiön pöydälle kassista ja pikkuveli kysyi että mihin niitä käytetään?
Vastasin että kutsuin siskoni miehensä kanssa jäämään illalla syömään uuniperunoita, kun tulevat kisapäivän jälkeen lapsia hakemaan ja nälkä varmasti kurnii.
Hetkeksi väliveli jäi miettimään, että onko uuniperunat niitä, mihin laitetaan hyvä kastiketta?
Juu.
No onko ne semmoisessa posliinissa?
ETTÄ MITÄ??? No siinä semmoisessa metallisessa kiiltävässä jutussa?
Ahaa FOLIOSSA? *virn*
Pikkuveljen verikoetuloksetkin lääkäri soitti tänään. (Yllättävän nopeasti) Kaikki parhain päin ja suorastaan loistavasti. Taas voi huokaista ja kuvitella unohtavansa koko peikon.
Seuraavan kerran meitä kaivataan osastolla vuoden päästä. Vasta. Nytkin nämä tauot ovat jo pari kertaa olleet ruhtinaallisen pitkät puoli vuotta. Parasta toivoen elämä jatkuu.
Huomenna , ööh seitsemän lapsen voimin (ikäjakauma hiukan vajaa 3v, reilu 5v, 6v, kaksi 7v, 10v. ja 11v.) on melkoisen puuhakas päivä. Säteilköön aurinko yhtä upeasti kuin tänään!
Onneksi nuha helpottaa ja tänään ei ollut yhtään lämpöä, vaan melkein ihminen olo.
Mukavaa viikonloppua itsekullekin!
Saimme vertaistukea toisiltamme ja hyvää mieltä. Päätimme uusia säännöllisesti nämä aamupäivätreffit. Voimauttavaa suorastaan. Toisaalta on hurjan mukava nähdä koko perheiden voimin mutta neljän suuren perheen treffaamisen järjestely on aina melkoisen pitkä prosessi.
Jos saadaan yhteinen aika sopimaan, siirtyy se pari kertaa vähintään sairastelujen vuoksi.
Totesimme että edes näin saamme tavata toisiamme hiukan tiiviimmin.
Kivaa oli!
Tänään aamulla pienemmät kyselivät esikoiselta aamupalalla, että mikä päivä tänään on?
Perjantaihan se. Kuulemma heidän kaikkien mielestä perjantai on tosi kiva päivä.
Syinä mm. se että huomenna ei ole koulua/eskaria ja huomenna on karkkipäivä.
Tuumasin siihen, että niin se taitaa valtaosan ihmisiä mielestä olla viikon paras päivä. Lupaus viikonlopusta edessä ja ikäänkuin myönnetty rentoilufiilis.
Lauantaille herkästi kertyy ohjelmaa-vaikka usein mukavaa, silti ohjelmaa. Sunnuntaina jo hiukan alitajunta muistuttaa arjen tulosta.
Siskon lapset ovat tulossa huomiseksi meille. Kävin poikien sulkapallon aikana pikkulikan kanssa ruokakaupassa. Iskin Rosamunda perunat keittiön pöydälle kassista ja pikkuveli kysyi että mihin niitä käytetään?
Vastasin että kutsuin siskoni miehensä kanssa jäämään illalla syömään uuniperunoita, kun tulevat kisapäivän jälkeen lapsia hakemaan ja nälkä varmasti kurnii.
Hetkeksi väliveli jäi miettimään, että onko uuniperunat niitä, mihin laitetaan hyvä kastiketta?
Juu.
No onko ne semmoisessa posliinissa?
ETTÄ MITÄ??? No siinä semmoisessa metallisessa kiiltävässä jutussa?
Ahaa FOLIOSSA? *virn*
Pikkuveljen verikoetuloksetkin lääkäri soitti tänään. (Yllättävän nopeasti) Kaikki parhain päin ja suorastaan loistavasti. Taas voi huokaista ja kuvitella unohtavansa koko peikon.
Seuraavan kerran meitä kaivataan osastolla vuoden päästä. Vasta. Nytkin nämä tauot ovat jo pari kertaa olleet ruhtinaallisen pitkät puoli vuotta. Parasta toivoen elämä jatkuu.
Huomenna , ööh seitsemän lapsen voimin (ikäjakauma hiukan vajaa 3v, reilu 5v, 6v, kaksi 7v, 10v. ja 11v.) on melkoisen puuhakas päivä. Säteilköön aurinko yhtä upeasti kuin tänään!
Onneksi nuha helpottaa ja tänään ei ollut yhtään lämpöä, vaan melkein ihminen olo.
Mukavaa viikonloppua itsekullekin!
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Syysmyrsky
Ahdistusta ja murinaa.
Palanut TYKS ja sen jälkiseurauksena koko sairaalanmäki ja lähitienoot yli kilometrin säteellä oli ilmeisesti syysmyrskystä ihan sekaisin. Siellä on yleensäki täyttä mutta nyt, ei mitään koloa autolle paitsi yksi ja sekin tunniksi. Siinä ajassa ei käydä labrassa ja osastolla tutkimuksissa. Jälkimmäiseen ehdittiin ja sielläkin meni 10 min yli ja pelko persiissä juostiin sateessa toivoen ettei lappuliisa ole liikkeellä.
Mietin millaisia kyynelehtiviä selityksiä *no kun lääkärissä venyi eikä vastaanotolta nyt kesken ja ihan kaikkeni tein...* selityksiä ois pitänyt esittää.
Onneksi IHANA hoitaja osastolla tiesi että sairaalan oma labra on vielä pahemmin sekaisin ja yli tunnin jonoon joutuisi menemään ja antoi meille lähetteet ja tiedot näytteistä ja käski menemään omaan lähilabraan.
Eikä hän edes tiennyt että yhtälö autopaikka kaukana sairaalasta (kun mukana roudattava lätäköitä väistellen 5 ja 6 vuotiaat) vain tunniksi ja labrassa pelkkä jonotus yli tunnin olisi ollutkin mahdoton tehtävä.
Omassa labrassa marssimme sisään ja pääsimme heti näytteille. Luksusta ja ihana päätös päivälle.
Vaikka mennäänkin vain kontrollinäytteille ja periaatteessa tietää että ihan rutiini juttua, silti kai jokin alitajuinen pelko nostaa aina silloin päätään ja pelkkä parkkipaikattomuus on se viimeinen niitti. Lapsen vuoksi sitä koittaa olla reipas ja fiksu mutta oma pää on niin sekaisin että kaikki asiat tuntuu ihan ylivoimaisilta.
Edellisen kerran olimme kontrollissa keväällä. Tapasin siellä ystävän, joka oli juuri saanut kuulla, että heillä ei ole enää toivoa ja vain kuukausi siitä hänen esikoisensa menehtyi taistelussaan sairauttaan vastaan. Vaikka kyseessä oli aivan erilainen syöpä, ei se muuta sitä tosiasiaa miksikään, että koskaan ei voi tietää. Voi vain toivoa parasta. Toisaalta sikamaisesti ajattelee salaa, että onneksi meillä on eri sairaus, onneksi ollaan oltu "kuivilla" jo pari vuotta. Tässä taudissa on parempi hoitovaste ja ennuste.
Toisaalta tietää, että se on se kerta kun onkin ei toivottuja tuloksia ja koko maailma romahtaa. Ennen elämässä kykeni siihen turruttavaan ajatukseen "ettei meille varmasti käy kuinkaan" Nykyään tietää liiankin konkreettisesti, että kohtalo ei kysy keneltäkään sopivaa hetkeä.
Mukaan lukien että minut meinaa tainnuttaa joku syysflunssa.
Eilen nukuin illalla kuumeen pois. Yön koiranunta nenä tukossa.
Aamulla troppasin itseni kuntoon ja sairaalassa suurinpiirtein peseydyin kokonaan käsidesissä.
Vaikka vain polille mennäänkin eikä siis varsinaisesti olla kosketuksissa lasten syöpäosastoon, jonne ei missään taudissa uskaltaisikaan mennä. Silti hengitin koko ajan varoen ja toivoin ettei aivastuta tai mitään poikkevaa. Nenänkin niistin ulkona mennessä-käsidesiä ja joka ovenpielessä käsidesiä ja taas ulkona nenänniisto pois päästyä. Onneksi tropit auttoivat eikä nenä ole mikään niagara. Tunnen vain itse miten olo on huojuva. Sitten ajaa hurautettiin tosiaan sinne omaan labraan ja koska sekä itse tutkittava pikkuveli että seuraneiti olivat niin reippaita, kurvasimme kotiin pizzerian kautta.
Syöminen sai taas oman olon romahtamaan. Tuntuu että ei jaksaisi seistä.
Toki mies menee tänään töistä suoraan toiselle puolelle Suomea ja on siellä huomisen töiden merkeissä.
Joo tiedän jonkun miehet matkustaa työkseen MUTTA kun minä en ole valinnut sitä matkustavaa miestä.
Niin otan oikeuden valittaa. Miksi minun pitää sairastua aina silloin kun mies on poissa?
Onnekseni en myöskään ikinä näytä sairaalta.
Huolestun, sillä muistini pätkii. Tai oikeastaan vaan ihan koko elämä.
Väliveli huusi vessasta maanantai-iltana että "huomenna on uintia". Minä vilkaisen seinäkalenteria ja tuumaan ettei siinä mitään uintia näy. Odotin että selvitämme asian kunhan poika tulee vessasta. No eikös siinä välissä sitten ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka ja mitä.
Olin koko iltapäivän keittänyt luumuhilloa ja omenahilloa ja siivonnut keittiötä ja hakenut väliveljen kaverin luota, suuttunut miehelle ja ollut pahantuulinen ja hyvin hyvin väsynyt. Silloin en vielä tajunnut että karhea kurkku ja kurja olo olikin taudin ennen.
En muistanut kysyä eikä muistanut lapsi sanoa mitään. Koko homma unohtui sen siliän tien.
Eilinen aamu oli vielä kovin lentävä ja itselläni oli hammaslääkäri heti kun olin saanut lapset kerhoon/eskariin/kouluun. Sitten illalla tuli miehelle kertoiltua miten eilinen aamu oli aikamoinen hulabaloo:
Eskarilaisella piti olla kotitehtävä muttei ollutkaan ja kun asiaa sitten eskarissa selvitettiin, kävi ilmi että opettaja oli unohtanut antaa sen tehtävän. Noh asia selvisi lopulta. Eikä ollut meidän kummamkaan syy, vaan opettajan.
Siinä sitten lupasin odottaa väliveljen kanssa kun hammaslääkärini on koulurakennuksessa myös ja tunnin alkuun oli vartti. Kuinka hänelle sitten sillä hetkellä juolahti mieleen että hän kyllä teki läksyt mutta se kirja jäi kotiin.
Kipitettiin katsomaan luokan lukujärjestyksestä ja tietysti sitä ainetta oli myös eilen ja tuumasin, että tämän kerran autan, koska en itsekään kiireessä aamulla enää erikseen toitottanut asiasta-kuten yleensä. Äkkiä autolla siis kotiin hakemaan kirja ja tyytyväinen ekaluokkalainen kouluun. Vannotin että hänen pitää AINA tehdä läksyt heti koulun jälkeen ja AINA heti pakata kirjat takaisin reppuun ettei näin käy toiste.
Siinä kun illalla miehelle tätä kerron, niin ekaluokkalainen itkukurkussa toteaa, " Niin ja meillä oli tänään sitä uintia!" Jolloin minä, että no voi halvattu.
Asiaa sitten selvitettiin, niin olisi siellä reissuvihossa ollut maanantaina opettajan viesti, muttei lapsi muistanut sitä näyttää ja itse väsyksissä ja kiireessä en sitä muistanut kysyä. Ja kun se juttu jäi kesken ja unohtui. Onneksi kävi ilmi, että hän oli saanut lainakamppeet uimahallilta ja siten pässyt uimaan. *huoh*
Nolona viesti reissariin, että nyt töpeksi niin lapsi kuin äitikin.
Hiukan kyllä jupisin miehellekin, että kuinka monta kertaa elämässään on kysynyt lapsilta läksyt? Reissuvihon?Liikuntakamppeet? Että missä lukee niiden olevan vain äidin murheita?
Toki ne ovat ensikädessä lapsen murheita, ja olen opettanut alusta asti vastuunkantoon ja esikoinen ainakin on hvyin oppinutkin. Kuitenkin ekaluokkalainen vasta opettelee. On tapana muistaa ja muistuttaa että lapsi oppii muistamaan.
Uinnin unohduskin oli vähän oma moka. Sillä olin ne uintipäivät kyllä kalenteriini kirjannut. Kuitenkin siirtäessäni tietoja seinäkalenteriin olen jostain syystä kääntänyt varmaan yhden sivun ohi. Edellinen ja seuraava uinti on merkattuna sinne minne pitää, tämä eilinen uupui. Enkä sitä omenasouvin keskeltä mennyt tarkistamaan tahmeilla sormilla.
Missä on rento, hidas, pieni elämäni? Jos olette nähneet sitä, kertokaa että kotona kaivataan.
p.s. Vietin lauantain ihanissa tunnelmallisissa häissä. Rakas ystäväni meni naimisiin. Hänen elämäpolulleen on mahtunut ihan liikaa kaikenlaista, josta ei tässä enempää. Huomasin miten sunnuntaina oma oloni oli eritavalla kepeä. Tajusin että olen koko kesän ajatellut ystävääni ja hänen elämäänsä, omat pelkoni ja mörköni ovat kömpineet koloistaan. Olen ollut huolissani hänestä-toivottavasti turhaan. Sellainen kuitenkin syö ihan hirveästi energiaa ja voimia. Lisänä muita suremattomia suruja, on tuntunut ihan siltä että kuristun. Kuitenkin itsellä noin periaatteessa kaikki on parhain päin. Haluan toivoa parasta ja luottaa parempaan.
p.p.s. Viikonlopun isäntä vietti isompien poikien kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa ja heillä oli ollut hauska reissu. Parasta se, että oli saanut junailla, metroilla, busseilla ja mietä lie kaikkea.
p.p.p.s. Oli ihana seurata häissä miten kaksi vanhempaa rouvaa-morsiamen läheisiä-tanssittivat meidän neitiä ja pikkuveljeä yöhön saakka. Erityisesti pikkuneiti säteili ja puhkesi kukkaan. Oma sydän oli pakahtua kun sai seurata sitä vierestä. Hänen kanssaan kun on paljon tehty töitä sen eteen, että hän huomaisi, miten on hyvä ja taitava ja osaava ja ihana. Kun hän ei halua tanssia/laulaa/piirtää, jos hänelle ehdottaa, vastaus on aina mököttävä "EN OSAA". Kun selkäsi käännät, hän tekee niitä kaikkia erittäin taitavasti.
Hän haluaisi jumpata tai tanssia balettia, kuitenkin kun hänet sinne vie, hän istuu nurkassa ja tuumaa ettei osaa. Vie siinä sitten lapsi jonnekin kun ulkopuolisen silmiin näyttää että äiti pakottaa :( Vaikka kyse on vain lapsen omasta liian kovasta sensuurista ja jännityksen purkamisesta nurinkurisin keinoin.
Ehkä joskus aika on kypsä ja pieni ballerina sisällä on vahvempi kuin pikku myyn itsepäinen asenne.
p.p.p.s.s. (kuinka monta p.s:ää voi laittaa?) Minulla on oma RUKKI. Ja värttinä ja karstat.
Olen ilmoittautunut kehruukurssille. Vuosien haave täyttyy. Rukki on vasta menossa postiin ja värttinä ja karstat ovat juuri saapuneet postiin noudetaviksi.Äsken tuli lappu.
Jee!!!
Palanut TYKS ja sen jälkiseurauksena koko sairaalanmäki ja lähitienoot yli kilometrin säteellä oli ilmeisesti syysmyrskystä ihan sekaisin. Siellä on yleensäki täyttä mutta nyt, ei mitään koloa autolle paitsi yksi ja sekin tunniksi. Siinä ajassa ei käydä labrassa ja osastolla tutkimuksissa. Jälkimmäiseen ehdittiin ja sielläkin meni 10 min yli ja pelko persiissä juostiin sateessa toivoen ettei lappuliisa ole liikkeellä.
Mietin millaisia kyynelehtiviä selityksiä *no kun lääkärissä venyi eikä vastaanotolta nyt kesken ja ihan kaikkeni tein...* selityksiä ois pitänyt esittää.
Onneksi IHANA hoitaja osastolla tiesi että sairaalan oma labra on vielä pahemmin sekaisin ja yli tunnin jonoon joutuisi menemään ja antoi meille lähetteet ja tiedot näytteistä ja käski menemään omaan lähilabraan.
Eikä hän edes tiennyt että yhtälö autopaikka kaukana sairaalasta (kun mukana roudattava lätäköitä väistellen 5 ja 6 vuotiaat) vain tunniksi ja labrassa pelkkä jonotus yli tunnin olisi ollutkin mahdoton tehtävä.
Omassa labrassa marssimme sisään ja pääsimme heti näytteille. Luksusta ja ihana päätös päivälle.
Vaikka mennäänkin vain kontrollinäytteille ja periaatteessa tietää että ihan rutiini juttua, silti kai jokin alitajuinen pelko nostaa aina silloin päätään ja pelkkä parkkipaikattomuus on se viimeinen niitti. Lapsen vuoksi sitä koittaa olla reipas ja fiksu mutta oma pää on niin sekaisin että kaikki asiat tuntuu ihan ylivoimaisilta.
Edellisen kerran olimme kontrollissa keväällä. Tapasin siellä ystävän, joka oli juuri saanut kuulla, että heillä ei ole enää toivoa ja vain kuukausi siitä hänen esikoisensa menehtyi taistelussaan sairauttaan vastaan. Vaikka kyseessä oli aivan erilainen syöpä, ei se muuta sitä tosiasiaa miksikään, että koskaan ei voi tietää. Voi vain toivoa parasta. Toisaalta sikamaisesti ajattelee salaa, että onneksi meillä on eri sairaus, onneksi ollaan oltu "kuivilla" jo pari vuotta. Tässä taudissa on parempi hoitovaste ja ennuste.
Toisaalta tietää, että se on se kerta kun onkin ei toivottuja tuloksia ja koko maailma romahtaa. Ennen elämässä kykeni siihen turruttavaan ajatukseen "ettei meille varmasti käy kuinkaan" Nykyään tietää liiankin konkreettisesti, että kohtalo ei kysy keneltäkään sopivaa hetkeä.
Mukaan lukien että minut meinaa tainnuttaa joku syysflunssa.
Eilen nukuin illalla kuumeen pois. Yön koiranunta nenä tukossa.
Aamulla troppasin itseni kuntoon ja sairaalassa suurinpiirtein peseydyin kokonaan käsidesissä.
Vaikka vain polille mennäänkin eikä siis varsinaisesti olla kosketuksissa lasten syöpäosastoon, jonne ei missään taudissa uskaltaisikaan mennä. Silti hengitin koko ajan varoen ja toivoin ettei aivastuta tai mitään poikkevaa. Nenänkin niistin ulkona mennessä-käsidesiä ja joka ovenpielessä käsidesiä ja taas ulkona nenänniisto pois päästyä. Onneksi tropit auttoivat eikä nenä ole mikään niagara. Tunnen vain itse miten olo on huojuva. Sitten ajaa hurautettiin tosiaan sinne omaan labraan ja koska sekä itse tutkittava pikkuveli että seuraneiti olivat niin reippaita, kurvasimme kotiin pizzerian kautta.
Syöminen sai taas oman olon romahtamaan. Tuntuu että ei jaksaisi seistä.
Toki mies menee tänään töistä suoraan toiselle puolelle Suomea ja on siellä huomisen töiden merkeissä.
Joo tiedän jonkun miehet matkustaa työkseen MUTTA kun minä en ole valinnut sitä matkustavaa miestä.
Niin otan oikeuden valittaa. Miksi minun pitää sairastua aina silloin kun mies on poissa?
Onnekseni en myöskään ikinä näytä sairaalta.
Huolestun, sillä muistini pätkii. Tai oikeastaan vaan ihan koko elämä.
Väliveli huusi vessasta maanantai-iltana että "huomenna on uintia". Minä vilkaisen seinäkalenteria ja tuumaan ettei siinä mitään uintia näy. Odotin että selvitämme asian kunhan poika tulee vessasta. No eikös siinä välissä sitten ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka ja mitä.
Olin koko iltapäivän keittänyt luumuhilloa ja omenahilloa ja siivonnut keittiötä ja hakenut väliveljen kaverin luota, suuttunut miehelle ja ollut pahantuulinen ja hyvin hyvin väsynyt. Silloin en vielä tajunnut että karhea kurkku ja kurja olo olikin taudin ennen.
En muistanut kysyä eikä muistanut lapsi sanoa mitään. Koko homma unohtui sen siliän tien.
Eilinen aamu oli vielä kovin lentävä ja itselläni oli hammaslääkäri heti kun olin saanut lapset kerhoon/eskariin/kouluun. Sitten illalla tuli miehelle kertoiltua miten eilinen aamu oli aikamoinen hulabaloo:
Eskarilaisella piti olla kotitehtävä muttei ollutkaan ja kun asiaa sitten eskarissa selvitettiin, kävi ilmi että opettaja oli unohtanut antaa sen tehtävän. Noh asia selvisi lopulta. Eikä ollut meidän kummamkaan syy, vaan opettajan.
Siinä sitten lupasin odottaa väliveljen kanssa kun hammaslääkärini on koulurakennuksessa myös ja tunnin alkuun oli vartti. Kuinka hänelle sitten sillä hetkellä juolahti mieleen että hän kyllä teki läksyt mutta se kirja jäi kotiin.
Kipitettiin katsomaan luokan lukujärjestyksestä ja tietysti sitä ainetta oli myös eilen ja tuumasin, että tämän kerran autan, koska en itsekään kiireessä aamulla enää erikseen toitottanut asiasta-kuten yleensä. Äkkiä autolla siis kotiin hakemaan kirja ja tyytyväinen ekaluokkalainen kouluun. Vannotin että hänen pitää AINA tehdä läksyt heti koulun jälkeen ja AINA heti pakata kirjat takaisin reppuun ettei näin käy toiste.
Siinä kun illalla miehelle tätä kerron, niin ekaluokkalainen itkukurkussa toteaa, " Niin ja meillä oli tänään sitä uintia!" Jolloin minä, että no voi halvattu.
Asiaa sitten selvitettiin, niin olisi siellä reissuvihossa ollut maanantaina opettajan viesti, muttei lapsi muistanut sitä näyttää ja itse väsyksissä ja kiireessä en sitä muistanut kysyä. Ja kun se juttu jäi kesken ja unohtui. Onneksi kävi ilmi, että hän oli saanut lainakamppeet uimahallilta ja siten pässyt uimaan. *huoh*
Nolona viesti reissariin, että nyt töpeksi niin lapsi kuin äitikin.
Hiukan kyllä jupisin miehellekin, että kuinka monta kertaa elämässään on kysynyt lapsilta läksyt? Reissuvihon?Liikuntakamppeet? Että missä lukee niiden olevan vain äidin murheita?
Toki ne ovat ensikädessä lapsen murheita, ja olen opettanut alusta asti vastuunkantoon ja esikoinen ainakin on hvyin oppinutkin. Kuitenkin ekaluokkalainen vasta opettelee. On tapana muistaa ja muistuttaa että lapsi oppii muistamaan.
Uinnin unohduskin oli vähän oma moka. Sillä olin ne uintipäivät kyllä kalenteriini kirjannut. Kuitenkin siirtäessäni tietoja seinäkalenteriin olen jostain syystä kääntänyt varmaan yhden sivun ohi. Edellinen ja seuraava uinti on merkattuna sinne minne pitää, tämä eilinen uupui. Enkä sitä omenasouvin keskeltä mennyt tarkistamaan tahmeilla sormilla.
Missä on rento, hidas, pieni elämäni? Jos olette nähneet sitä, kertokaa että kotona kaivataan.
p.s. Vietin lauantain ihanissa tunnelmallisissa häissä. Rakas ystäväni meni naimisiin. Hänen elämäpolulleen on mahtunut ihan liikaa kaikenlaista, josta ei tässä enempää. Huomasin miten sunnuntaina oma oloni oli eritavalla kepeä. Tajusin että olen koko kesän ajatellut ystävääni ja hänen elämäänsä, omat pelkoni ja mörköni ovat kömpineet koloistaan. Olen ollut huolissani hänestä-toivottavasti turhaan. Sellainen kuitenkin syö ihan hirveästi energiaa ja voimia. Lisänä muita suremattomia suruja, on tuntunut ihan siltä että kuristun. Kuitenkin itsellä noin periaatteessa kaikki on parhain päin. Haluan toivoa parasta ja luottaa parempaan.
p.p.s. Viikonlopun isäntä vietti isompien poikien kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa ja heillä oli ollut hauska reissu. Parasta se, että oli saanut junailla, metroilla, busseilla ja mietä lie kaikkea.
p.p.p.s. Oli ihana seurata häissä miten kaksi vanhempaa rouvaa-morsiamen läheisiä-tanssittivat meidän neitiä ja pikkuveljeä yöhön saakka. Erityisesti pikkuneiti säteili ja puhkesi kukkaan. Oma sydän oli pakahtua kun sai seurata sitä vierestä. Hänen kanssaan kun on paljon tehty töitä sen eteen, että hän huomaisi, miten on hyvä ja taitava ja osaava ja ihana. Kun hän ei halua tanssia/laulaa/piirtää, jos hänelle ehdottaa, vastaus on aina mököttävä "EN OSAA". Kun selkäsi käännät, hän tekee niitä kaikkia erittäin taitavasti.
Hän haluaisi jumpata tai tanssia balettia, kuitenkin kun hänet sinne vie, hän istuu nurkassa ja tuumaa ettei osaa. Vie siinä sitten lapsi jonnekin kun ulkopuolisen silmiin näyttää että äiti pakottaa :( Vaikka kyse on vain lapsen omasta liian kovasta sensuurista ja jännityksen purkamisesta nurinkurisin keinoin.
Ehkä joskus aika on kypsä ja pieni ballerina sisällä on vahvempi kuin pikku myyn itsepäinen asenne.
p.p.p.s.s. (kuinka monta p.s:ää voi laittaa?) Minulla on oma RUKKI. Ja värttinä ja karstat.
Olen ilmoittautunut kehruukurssille. Vuosien haave täyttyy. Rukki on vasta menossa postiin ja värttinä ja karstat ovat juuri saapuneet postiin noudetaviksi.Äsken tuli lappu.
Jee!!!
perjantai 9. syyskuuta 2011
Jatkojalostettu lopputuote
Ruskea lanka on uinut saniais-rapaperiliemessä, jossa raparperin puretusvaikutusta ja samalla liemen ruskeaa väriä on vahvistettu teellä. Langat kylpivät tällaisessa jälkiliemessä yön yli. Kauniin maitosuklaanruskea sävy.
Vaalea, kuvassa kinuskin värinen lanka on luonnossa enemmän persikan/oranssin sävyinen ja syntynyt Verihelttaseitikkien jälkiliemessä.
Ylin tummempi oranssi on varsinaisesta verihelttaseitikin liemessä keiteltyä.
Oranssin sävyt tulevat esiin kun liemi ei pääse kuumentumaan liikaa. Suurempi kuumuus ajaa punaisemmat sävyt esiin.
Nämä kämmekkäät on ihan sellaiset omasta päästä tehdyt. Peukalolle pelkkä reikä, reunat joustinta, etteivät rullaudu. Pikaversiot ilman kikkailuja, että pääsi lankoja koittamaan.
Koska langat on pieniä testivyyhtejä, on ne pakko neuloa rivi kerrallaan molempiin kämmekkäisiin, että saa samanlaiset.
Hurja homma siis rivien laskemisessa ja lankojen päättelyssä. Juuri kun muisti tehneensä 12 riviä, joku keskeytti ja sitten ei enää muistanut oliko toisessa 11 riviä vai 13 riviä, ja kumpi kämmekäs äsken olikaan työn alla. Silti nämä valmistuivat kahdessa lyhyessä illassa television ääressä. Eli muutamassa tunnissa.
Lapset odottavat innoissaan omia parejaan. Sillä heitä ihastutti kämmekkään idea. Itse kun en pitkälle syksyyn oikeastaan kaipaa sormikkaita tai lapasia, mutta aamuisin auton ratti/pyörän tanko tai rattaan aisa on kylmä ja kämmekkäät ovat omiaan siihen hiukan pehmentämään tuntumaa. Kylmemmille sitten voi lisätä alle ohuen sormikkaan ja käyväthän nuo koristeena ja lisälämpönä sitten lapastenkin päälle kun oikeat pakkaset iskevät.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Väriterapiaa
Kasvivärjäys jos mikä, on täydellistä väriterapiaa. Sain viettää lauantaina ihanan syyskesäisen päivän mahtavassa maatilamiljöössä, mukavien ihmisten parissa kasvipatojen äärellä.
Ei sen lähemmäs taivasta tarvitse päästä.
Ei sen lähemmäs taivasta tarvitse päästä.
Tällä kertaa kurssilla pääsi helpolla, kun kasvit olivat kurssin vetäjän puolesta, hänelle suurkiitokset!
Lisäksi oppi taas vaikka mitä uusia juttuja ja vanhat taidot verestyivät.
Kotioloissa on jäänyt muun puuhan jalkoihin värjäämiset.
Lisäksi oppi taas vaikka mitä uusia juttuja ja vanhat taidot verestyivät.
Kotioloissa on jäänyt muun puuhan jalkoihin värjäämiset.
Ruoka ilmestyi valmiina pöytään kuin taiottuna.
Uulkona jos missä ruoka maistuu herkulliselta muutenkin, saati kun ruoka jo valmiiksi oli taivaallista, nautinto oli auringonpaisteessa leppeän tuulen syleilyssä täydellinen.
Uulkona jos missä ruoka maistuu herkulliselta muutenkin, saati kun ruoka jo valmiiksi oli taivaallista, nautinto oli auringonpaisteessa leppeän tuulen syleilyssä täydellinen.
Suurkiitokset emännälle!
Lopputuloksena yläkuvassa näkyvät langat.
Vasemmalta oikealle:
Samettijalkoja ja rautapuretus jälkikäteen
Sama liemi mutta kuparipuretuksella.
Edelleen samettijalkojen jälkiliemi.
Alunperin tarkoitus oli saada syvän vihreitä sävyjä rautapuretuksella, mutta tällä kertaa lopputulos oli tumman mustan harmaa. Kaunis sävy sekin. Ehkä lopputulokseen vaikutti jälkipuretus, sillä halusimme kokeilla samalla liemellä muitakin vaihtoehtoja. Varmaa tummanvihreää saa kun rauta pääsee samaan pataan heti.
Rautapuretus haurastuttaa lankoja, ja siksi sen kanssa on oltava huolellinen.
Rautapuretus haurastuttaa lankoja, ja siksi sen kanssa on oltava huolellinen.
Vaaleat nyyhdit ovat sadonkorjuupadasta nostettuja.
Liemessä keitettiin porkkanan naatteja, kaalinkantoja ja sipulinkuoria. Alunapuretus ja toinen jälkiliemestä.
Keltaiset langat ovat koivunlehtikattilasta. Alunapuretuksella 1. liemi ja jälkiliemi.
Kaniin tiilenpunainen vyyhti nousi verihelttaseitikkipadasta. Aluna+viinikivi puretuksella.
Seuraava hailukan punertava sen jälkiliemestä alunapuretuksella.
Seuraava keltaoranssi saatiin kun jälkiliemeen lisättiin sipulinkuoria ja alunaa.
Sen liemen toin vielä kotiin tuliaisiksi ja keittelin alunapuretuksella alla näkyvät ihastuttavan pirteät langat.
Kurssin antia oli myös se, miten siinä rupatellessa kävi ilmi että naapurikunnassa järjestetään kehruukurssi ja sekös tieto minua suuresti ilahdutti. Olen aina halunnut oppia kehräämään. En omista rukkia, enkä värttinää. Teoriaa olen lueskellut vuosien saatossa. Haaveillut ja hyvpistellyt materiaaleja.
Kun ei ole ollut paikkaa, missä tai keneltä oppia, on jäänyt välineet ostamatta. Nyt olen ilmoittautunut kurssille, välineet kiikarissa ja syksyn pimeinä iltoina uusia juttuja opittavaksi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)