Syysmyrsky

Ahdistusta ja murinaa.
Palanut TYKS ja sen jälkiseurauksena koko sairaalanmäki ja lähitienoot yli kilometrin säteellä oli ilmeisesti syysmyrskystä ihan sekaisin. Siellä on yleensäki täyttä mutta nyt, ei mitään koloa autolle paitsi yksi ja sekin tunniksi.  Siinä ajassa ei käydä labrassa ja osastolla tutkimuksissa. Jälkimmäiseen ehdittiin ja sielläkin meni 10 min yli ja pelko persiissä juostiin sateessa toivoen ettei lappuliisa ole liikkeellä.
Mietin millaisia kyynelehtiviä selityksiä *no kun lääkärissä venyi eikä vastaanotolta nyt kesken ja ihan kaikkeni tein...* selityksiä ois pitänyt esittää.
Onneksi IHANA hoitaja osastolla tiesi että sairaalan oma labra on vielä pahemmin sekaisin ja yli tunnin jonoon joutuisi menemään ja antoi meille lähetteet ja tiedot näytteistä ja käski menemään omaan lähilabraan.
Eikä hän edes tiennyt että yhtälö autopaikka kaukana sairaalasta (kun mukana roudattava lätäköitä väistellen 5 ja 6 vuotiaat) vain tunniksi ja labrassa pelkkä jonotus yli tunnin olisi ollutkin mahdoton tehtävä.
Omassa labrassa marssimme sisään ja pääsimme heti näytteille. Luksusta ja ihana päätös päivälle.

Vaikka mennäänkin vain kontrollinäytteille ja periaatteessa tietää että ihan rutiini juttua, silti kai jokin alitajuinen pelko nostaa aina silloin päätään ja pelkkä parkkipaikattomuus on se viimeinen niitti. Lapsen vuoksi sitä koittaa olla reipas ja fiksu mutta oma pää on niin sekaisin että kaikki asiat tuntuu ihan ylivoimaisilta.
Edellisen kerran olimme kontrollissa keväällä. Tapasin siellä ystävän, joka oli juuri saanut kuulla, että heillä ei ole enää toivoa ja vain kuukausi siitä hänen esikoisensa menehtyi taistelussaan sairauttaan vastaan. Vaikka kyseessä oli aivan erilainen syöpä, ei se muuta sitä tosiasiaa miksikään, että koskaan ei voi tietää. Voi vain toivoa parasta. Toisaalta sikamaisesti ajattelee salaa, että onneksi meillä on eri sairaus, onneksi ollaan oltu "kuivilla" jo pari vuotta. Tässä taudissa on parempi hoitovaste ja ennuste.
Toisaalta tietää, että se on se kerta kun onkin ei toivottuja tuloksia ja koko maailma romahtaa. Ennen elämässä kykeni siihen turruttavaan ajatukseen "ettei meille varmasti käy kuinkaan" Nykyään tietää liiankin konkreettisesti, että kohtalo ei kysy keneltäkään sopivaa hetkeä.

Mukaan lukien että minut meinaa tainnuttaa joku syysflunssa.
Eilen nukuin illalla kuumeen pois. Yön koiranunta nenä tukossa.
Aamulla troppasin itseni kuntoon ja sairaalassa suurinpiirtein peseydyin kokonaan käsidesissä.
Vaikka vain polille mennäänkin eikä siis varsinaisesti olla kosketuksissa lasten syöpäosastoon, jonne ei missään taudissa uskaltaisikaan mennä. Silti hengitin koko ajan varoen ja toivoin ettei aivastuta tai mitään poikkevaa. Nenänkin niistin ulkona mennessä-käsidesiä ja joka ovenpielessä käsidesiä ja taas ulkona nenänniisto pois päästyä. Onneksi tropit auttoivat eikä nenä ole mikään niagara. Tunnen vain itse miten olo on huojuva. Sitten ajaa hurautettiin tosiaan sinne omaan labraan ja koska sekä itse tutkittava pikkuveli että seuraneiti olivat niin reippaita, kurvasimme kotiin pizzerian kautta.
Syöminen sai taas oman olon romahtamaan. Tuntuu että ei jaksaisi seistä.

Toki mies menee tänään töistä suoraan toiselle puolelle Suomea ja on siellä huomisen töiden merkeissä.
Joo tiedän jonkun miehet matkustaa työkseen MUTTA kun minä en ole valinnut sitä matkustavaa miestä.
Niin otan oikeuden valittaa. Miksi minun pitää sairastua aina silloin kun mies on poissa?
Onnekseni en myöskään ikinä näytä sairaalta.

Huolestun, sillä muistini pätkii. Tai oikeastaan vaan ihan koko elämä.
Väliveli huusi vessasta maanantai-iltana että "huomenna on uintia". Minä vilkaisen seinäkalenteria ja tuumaan ettei siinä mitään uintia näy. Odotin että selvitämme asian kunhan poika tulee vessasta. No eikös siinä välissä sitten ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka ja mitä.
Olin koko iltapäivän keittänyt luumuhilloa ja omenahilloa ja siivonnut keittiötä ja hakenut väliveljen kaverin luota, suuttunut miehelle ja ollut pahantuulinen ja hyvin hyvin väsynyt. Silloin en vielä tajunnut että karhea kurkku ja kurja olo olikin taudin ennen.
En muistanut kysyä eikä muistanut lapsi sanoa mitään. Koko homma unohtui sen siliän tien.

Eilinen aamu oli vielä kovin lentävä ja itselläni oli hammaslääkäri heti kun olin saanut lapset kerhoon/eskariin/kouluun. Sitten illalla tuli miehelle kertoiltua miten eilinen aamu oli aikamoinen hulabaloo:

Eskarilaisella piti olla kotitehtävä muttei ollutkaan ja kun asiaa sitten eskarissa selvitettiin, kävi ilmi että opettaja oli unohtanut antaa sen tehtävän. Noh asia selvisi lopulta. Eikä ollut meidän kummamkaan syy, vaan opettajan.
Siinä sitten lupasin odottaa väliveljen kanssa kun hammaslääkärini on koulurakennuksessa myös ja tunnin alkuun oli vartti. Kuinka hänelle sitten sillä hetkellä juolahti mieleen että hän kyllä teki läksyt mutta se kirja jäi kotiin.
Kipitettiin katsomaan luokan lukujärjestyksestä ja tietysti sitä ainetta oli myös eilen ja tuumasin, että tämän kerran autan, koska en itsekään kiireessä aamulla enää erikseen toitottanut asiasta-kuten yleensä. Äkkiä autolla siis kotiin hakemaan kirja ja tyytyväinen ekaluokkalainen kouluun. Vannotin että hänen pitää AINA tehdä läksyt heti koulun jälkeen ja AINA heti pakata kirjat takaisin reppuun ettei näin käy toiste.

Siinä kun illalla miehelle tätä kerron, niin ekaluokkalainen itkukurkussa toteaa, " Niin ja meillä oli tänään sitä uintia!" Jolloin minä, että no voi halvattu.
Asiaa sitten selvitettiin, niin olisi siellä reissuvihossa ollut maanantaina opettajan viesti, muttei lapsi muistanut sitä näyttää ja itse väsyksissä ja kiireessä en sitä muistanut kysyä. Ja kun se juttu jäi kesken ja unohtui. Onneksi kävi ilmi, että hän oli saanut lainakamppeet uimahallilta ja siten pässyt uimaan. *huoh*
Nolona viesti reissariin, että nyt töpeksi niin lapsi kuin äitikin.
Hiukan kyllä jupisin miehellekin, että kuinka monta kertaa elämässään on kysynyt lapsilta läksyt? Reissuvihon?Liikuntakamppeet? Että missä lukee niiden olevan vain äidin murheita?
Toki ne ovat ensikädessä lapsen murheita, ja olen opettanut alusta asti vastuunkantoon ja esikoinen ainakin on hvyin oppinutkin. Kuitenkin ekaluokkalainen vasta opettelee. On tapana muistaa ja muistuttaa että lapsi oppii muistamaan.

Uinnin unohduskin oli vähän oma moka. Sillä olin ne uintipäivät kyllä kalenteriini kirjannut. Kuitenkin siirtäessäni tietoja seinäkalenteriin olen jostain syystä kääntänyt varmaan yhden sivun ohi. Edellinen ja seuraava uinti on merkattuna sinne minne pitää, tämä eilinen uupui. Enkä sitä omenasouvin keskeltä mennyt tarkistamaan tahmeilla sormilla.


Missä on rento, hidas, pieni elämäni? Jos olette nähneet sitä, kertokaa että kotona kaivataan.

p.s. Vietin lauantain ihanissa tunnelmallisissa häissä. Rakas ystäväni meni naimisiin. Hänen elämäpolulleen on mahtunut ihan liikaa kaikenlaista, josta ei tässä enempää. Huomasin miten sunnuntaina oma oloni oli eritavalla kepeä. Tajusin että olen koko kesän ajatellut ystävääni ja hänen elämäänsä, omat pelkoni ja mörköni ovat kömpineet koloistaan. Olen ollut huolissani hänestä-toivottavasti turhaan. Sellainen kuitenkin syö ihan hirveästi energiaa ja voimia. Lisänä muita suremattomia suruja, on tuntunut ihan siltä että kuristun. Kuitenkin itsellä noin periaatteessa kaikki on parhain päin. Haluan toivoa parasta ja luottaa parempaan.



p.p.s. Viikonlopun isäntä vietti isompien poikien kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa ja heillä oli ollut hauska reissu. Parasta se, että oli saanut junailla, metroilla, busseilla ja mietä lie kaikkea.

p.p.p.s. Oli ihana seurata häissä miten kaksi vanhempaa rouvaa-morsiamen läheisiä-tanssittivat meidän neitiä ja pikkuveljeä yöhön saakka. Erityisesti pikkuneiti säteili ja puhkesi kukkaan. Oma sydän oli pakahtua kun sai seurata sitä vierestä. Hänen kanssaan kun on paljon tehty töitä sen eteen, että hän huomaisi, miten on hyvä ja taitava ja osaava ja ihana. Kun hän ei halua tanssia/laulaa/piirtää, jos hänelle ehdottaa, vastaus on aina mököttävä "EN OSAA". Kun selkäsi käännät, hän tekee niitä kaikkia erittäin taitavasti.
Hän haluaisi jumpata tai tanssia balettia, kuitenkin kun hänet sinne vie, hän istuu nurkassa ja tuumaa ettei osaa. Vie siinä sitten lapsi jonnekin kun ulkopuolisen silmiin näyttää että äiti pakottaa :( Vaikka kyse on vain lapsen omasta liian kovasta sensuurista ja jännityksen purkamisesta nurinkurisin keinoin.
Ehkä joskus aika on kypsä ja pieni ballerina sisällä on vahvempi kuin pikku myyn itsepäinen asenne.

p.p.p.s.s. (kuinka monta p.s:ää voi laittaa?) Minulla on oma RUKKI. Ja värttinä ja karstat.
Olen ilmoittautunut kehruukurssille. Vuosien haave täyttyy. Rukki on vasta menossa postiin ja värttinä ja karstat ovat juuri saapuneet postiin noudetaviksi.Äsken tuli lappu.
Jee!!!