Tervehdys arjen keskeltä

Vuosi ehti vaihtua. Paljon tapahtua.

Esikoinen aloitti yläasteen.

Uusi koulu, uudet kaverit, uudet tavat, uudet opettajat.

Kaikki hienosti. Koulussa on kivaa, kaverit on kivoja, opettajat on kivoja...

Koulu ja harrastukset nielevät arjen mutta tyytyväinen olemus kertoo kaiken olevan mallillaan.

Vapaalla pitää edelleen yhteyttä parhaaseen kaveriinsa, joka on eri koulussa nyt. Hienoa.

Kotona nostaa päätään teini. 

Pyydän mitä vain, vastaus on " Joo" ja tyyppi katoaa jonnekin muihin puuhiin. 

Pyydetty asia unohtuu saman tien ja on tekemättä vaikka kuukauden, jos en huomauta.

Pyydän, käsken, komennan, hermostun ja lopulta tapahtuu. Raskasta.

Tuntuu kurjalta antaa negatiivista palautetta kun hoitaa niin upeasti koulunsa ja harrastuksensa.

Wilma sananmukaisesti tulvii positiivista palautetta-pakkohan siitä on olla ylpeä.

Mihin se kaikki ahkeruus, omatoimisuus ja reippaus katoaa kotona?

Väliveli meni kolmannelle. Vanhat tutut kuviot koulussa. Harrastuksissa uutta.

Hoitaa hommansa ja vipeltää kavereiden kanssa aina kun ehtii.

Osaa ja pystyy. Toimii yksin ja ryhmässä. Osaa olla kavereiden kanssa ja ottaa vastuuta. 

 Heittäytyy välillä kotona saamattomaksi mutta kun tarpeeksi murisee niin, tapahtuu.

Pikkuveli. Tokaluokka alkoi suurin odotuksin.

 On hoitanut koulunsa ja elonsa aiemmin mallikkaasti.

Voi murhetta ja parkua. 

Syksyllä lipesi lapasesta. Unohtelua, valehtelua kaikenlaista surua.

Vaikka miten muistutti, vahti ja huolehti, niin seuraavan kulman takana oli uusi karmea yllätys.

Harmaita hiuksia tuli tukottain niin opettajalle, kuin meille vanhemmille.

Selitettiin, puhuttiin, suututtiin, lahjottiin, uhkailtiin, määräiltiin, itkettiin, vitsailtiin, ymmärrettiin, uskottiin.

Joulun jälkeen on jo alkanut vaikuttaa normaalimmalta. 

Silmät tarkkana pitää vahtia ja varmistella mutta aika hyvin alkaa sujua.

Toivoa on, haluan uskoa niin.

Pikkuneiti. Reipas ekaluokkalainen.

Osaa olla tomera ja iloinen tai parkua kun kaapissa on vain väärän värisiä vaatteita.

( Siellähän on varmasti jotakuinkin kaikkia maailman värejä!)

Tunteet ovat siis suuria ilossa ja surussa.

Välillä koko maailma kohtelee kaltoin pientä ihmistä.

Toisina päivinä kaikki ovat rakkaita, ihania ja pomppien iloisena kuljetaan maailmalla.

Koulussa sujuu hyvin. Piirtelyä ja kaikenlaista puuhastelua jaksaa tuntikausia päivässä.

On vihdoin oppinut nauttimaan lautapeleistä, osaa kestää tappioita ja iloita voitoista.

Puhkuu intoa.

Sairastui yllättäin ennen joulua ja niin vietimme viimeisen kouluviikon sairaalassa.

Selvisimme onneksi säikähdyksellä ja kaikki on nyt jo parhain päin.

Joulun vietimme pyjamassa, söimme herkkuja, 

pelasimme lautapelejä, katsoimme jouluohjelmia takkatulen lämmössä.

Kotona hermoja raastaa suuri remontti.

Halusin siirtää keittiön entiseen isoon olohuoneeseemme.

Pitkä tarina, siellä on kaivattu lämpöä ja kun takka osoittautui mahdottomaksi painorajojen vuoksi.

Kävi kuin maalimainoksessa: "Siitä se ajatus sitten lähti..."

Voisihan sinne saada sen haaveilemani puuhellan!

Siispä keittiön siirtyessä olohuoneeseen, olohuone siirtyy makuuhuoneeseen (joka itseasiassa on talon alkuperäinen olohuone pönttöuuneineen), makuuhuone siirtyy "vaatehuoneeseen" (joka on aivan tavallinen pieni huone) ja mikä hienointa: vanhasta keittiöstä tulee KODINHOITOHUONE, eli yhdistettynä vaatehuone ja pyykkihuolto. Aivan mieletöntä.

Aivan järjetöntä, kun miettii mikä rumba!

Saimme kuitenkin vihdoin sähkömiehen töihin. Olemmehan etsineet sähkömiestä koko täällä asumisen ajan.

Kuusi vuotta.

Kellarin sähköistys kun on nakertanut jopa perhesopua.

Olen ehkä hankala, mutta on todella turhauttavaa kun laitat pesukoneen päälle ja pyykit kuivuriin ja sitten pimenee koko kerros- vain siksi, että auton lämmitys ajastimella naksahti juuri käyntiin ulkona.

Eikun sulaketta vaihtamaan. Kaikenlaisia kikkailuja, ajastettu pesukone ja auto ja silti seisoin jälleen turhautuneena sulaketaulun luona. Kärysi sulakkeet itseltäkin.

Jatkojohtoja paikasta toiseen. Todella turvallista monelta kannalta! 

Pyykkiäkin tulee niin vähän tämän kokoisessa huushollissa.

Aina kun saimme sähkömiehen yhteystiedot, niillä oli kiire. Joku suoraan kieltäytyi, kun ei päässyt.

Toinen tuli ihan käymään, lupasi tulla myöhemmin ja katosi jäljettömiin.

Aloin olla menettänyt toivoni sen suhteen että ikinä saisimme toimivia sähköjä taloon.

Yhden mielestä koko talo piti suunnilleen purkaa, toisen mielestä vain pikku kaappi lisätä vanhaan. Kolmannen tiedon mukaan vanhaan ei enää nykyään saa lisätä uutta vaan koko taulu tulisi vaihtaa.

Hirveä suo.

Nyt sitten saimme firman kiinni ja sieltä löytyi sähkömies, joka tuntee sydämen paloa vanhoihin taloihin.

Meidän pelastajamme! Ihana mies!

Meillä on toimivat sähköt, iso urakka oli mutta mahtava lopputulos!

Remontin keskellä riemua himmensi Uuden Vuoden aattona yöllä tukkeutunut viemäri, 

joka paljastuikin putkivuodoksi ja

 kertaalleen remontoidun wc:n lattia piti purkaa pannuhuoneeseen asti ja laittaa uutta tilalle. 

Kallis ja iso työ. 

Saimme onneksi hommaan saman firman, joka pelasti meidät aikanaan

 kun salaojatyössä tuli iso mutka vastaan.

Nyt meillä on siis "piha ilman sadetta....eikun vessa ilman lattiaa..."

Pannuhuoneessa kaivanto maahan asti.

Joudumme repimään eteisen (onneksi valmiiksi huonokuntoinen) lattian auki ja saamme sitä kautta liitettyä uuden keittiön vessan avatun lattian alle uuteen viemäriin.

Onni onettomuudessa siis. Tämän ratkaisun keksi ihana putkimiehemme!

Sen toteutus vain riippuu paperibyrokratiasta ja odotuttaa vuoroaan.

Nyt valmiina on uusi keittiö kaapistoineen, sähköineen ja puuhelloineen!

Vesipiste on edelleen vain vanhassa keittiössä. Eli ravaamme kahden huoneen väliä.

Ei sentään tarvitse kantaa vettä kaivosta.

Kellarissa on toimivat sähköt, saimme ulkovaloja pihaan ja sähkötaulu on uusittu.

Sähkömies on kuin perheenjäsen urakoituaan täällä toista kuukautta aina kun mahdollista.

Pikku pentunen on kasvanut. Iloinen ja reipas otus. Wanna be sähkömies.

Pian 1 vuotias. Juoksi joka kerta sähkömiestä ovelle vastaan ja kerjäsi rapsutuksia.

Olisi istunut sähkömiehen vieressä kaiken aikaa.

Vanhempi uros juuri täytti 3 vuotta ja uskollisena epäluuloiselle olemukselleen, haukkui sähkömiehelle aina kun tämä liikahti tai katsoi koiraan päin. Onneksi sähkömiehellä on itselläänkin koira, niin otti huumorilla.

Hassu koira meni viereen nuuhkimaan lahkeet ja kengät ja heilutti häntää, jos sähkömies oli sähkökaapissa keskittyneenä töihinsä.

Whippet, aina kerjäämässä rapsutuksia ja suukkoja. 

Makaili paikallaan ja tiesi, että saa aina rapsutuksen ohimennen.

Meidän vanhus. 

Se olisi täyttänyt huhtikuussa jo 17 vuotta.

Ennen joulua vielä köpötteli ulos reippain vanhuksen askelin.

Meno oli horjuvaa, mutta koira vaikutti kuitenkin voivan hyvin.

Ruokahalu oli hyvä aina.

Joulun jälkeen koko vanhus alkoi kuihtua olemattomiin.

Vaikka se söi aivan kuten ennenkin, se nukkui suurimman osan päivästään.

Se vain laihtui. Luut törröttivät.

Aina kun se nousi jaloilleen, se pissasi alleen.

Ihan sama oliko nukkunut viisi minuuttia vai koko yön.

Kun kuuli sen nousevan pediltään, ei enää ehtinyt nostamaan sitä syliin ja kantamaan ulos.

Jalat alkoivat olla voimattomat, kesti aina hetken nousta ja pysyä pystyssä.

3.2. 2014 

oli aika tehdä lemmikinomistajan raskain päätös.

Raskain sydämin kuljin sen kanssa viimeisen matkan.

Lopulta kuitenkin tiesin, että niin oli paras.

Arki jatkuu surusta huolimatta.

Seuraavaksi pitää tapetoida ja maalata tuleva makuuhuoneemme.

Sitten saamme siirrettyä kalusteet paikoilleen.

On aika haasteellista kun "olohuoneessa" on sekä iso sänky, että sohva. 

Puhumattakaan kirjakaapeista ynnä muista kalusteista.

Koko koti on ollut yhtä barrikadia ja pujottelurataa.

Kyllä tämä tästä.

9v. ja 10v. synttärit ovat alkuvuodelta rästissä ja ensi kuussa on 8v. synttärit.

Taitaa olla tarpeen järjestää isommat juhlat uusiutuneessa kodissa!

Sitä odotellessa.

Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan...

Joulu joutui jo sydämihin.

Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienihinkin...

Talo oli kuin myrskyn tai sodan tai pommin jäljiltä. Pyykkivuoret  toivottomia. Mikään ei missään paikoillaan.
Raivattuani jonkin kohdan ihmismäiseksi lapset kävivät pyörremyrskyn lailla sotkemassa sen ja levittivät omat huoneensa entistä pahemmin sekaisin.
Ulkoa kulkeutui sisään silkkaa savea ja kuraa.

Siivosin lasten kanssa yläkertaa viikko sitten maanantaina oikein urakalla kun äiti soitti yllättäin ja kysyi, saako tulla?
Tottakai sai! Hän oli päättänyt tulla ilahduttamaan meitä joulun alla, kun ei työkiireiden vuoksi pääsisi jouluna.
Pääsimme porukalla kerholaisten joulukirkkoon. Pikkuneiti kulki suloisena enkelinä kirkon käytävällä.
Tunnelma oli ulkona hyvin epäjouluinen. Satoi vettä, oli pimeää ja mustaa.

Tiistaina selätin urakalla puhdasta pyykkiä paikoilleen-äidin ja lasten avustuksella.
Tuntui silti että talo oli ylivoimaisen sekaisin. Harmitti kun tiesi ettei se jouluksi siistiytyisi, sillä kokonainen huone poissa käytöstä on aika paljon tässä huushollissa.
Äitikin jo huokaili, että älä suotta stressaa-ilmoitat vaan ettei tänä vuonna saunota aattona. Olohuone olikin jo siisti ja keittiö siistiytyisi ruoanlaittopuuhien jälkeen helposti.
Kuitenkin vaikka itse en sauno kuin ehkä kerran vuodessa (kun satun oikein kylmällä paleltumaan ja sauna on ainoa paikka sulatella itsensä), tiedän että mies ja lapset rakastavat saunomista ja appiukko ja miehen sisko perheineen nauttivat kun pääsevät puusaunaan-kerrostaloasukkaita kun ovat.
Kylpyhuoneemme on karmea mutta se on sivuseikka jos se edes on siisti ja niin puhdas kuin näissä oloissa on mahdollista.
(kuvitelkaa 70 luvulla tehty laatoitus, sinapin keltaista ja ruskeaa, huonoilla saumauksilla...siivouskaan ei auta saamaan sitä kauniin ja puhtaan näköiseksi mutta melkein kuitenkin)
Nyt kylpyhuone kuitenkin tulvi pyykkikasoja, savisia saappaita, hämähäkin seittejä, pölyä. Siivoan kylpyhuoneen säännöllisesti mutta nyt viikkokin saa aikaan kaaoksen. Laattapölyä, savea, remppavehkeiden pesua, pyykkiä...Vihaan meidän kylpyhuonetta, mutta sen remontti siirtyi taas valovuosien päähän-kiitos salaojituksessa tulleidein yllätysten.

Äitini on superihminen. Sellainen ikiliikkuja, joka ei osaa olla paikoillaan, vaikka alkaa hiukan iän mukana oppia. Jos jotain olen oppinut, olen oppinut hiukan löysäämään etten ole yhtä super kuin rakas äitini.
Hyvää on kuitenkin se, että hän tietää miten huushollia hoidetaan ja koska olen häneltä oppini saanut, hän näkee mikä minua ärsyttää. Osaa tarttua juuri siihen asiaan.

Kävi sitten päiväunilla pissavahinko pikkuneidille. Sain kyllä siitäkin sarvet otsaani, sillä mies ei ollut viimeksi lakanoita vaihtaessaan muistanut laittaa muovifroteeta siihen sänkyyn. Hei hei patja!
(onneksi se oli joku vanha eikä siis sinänsä harmittanut)

Olin kurkkuani myöten muutenkin täynnä koko miestä ja lapsia ja taloa ja sekamelskaa.
Kävimme kaupungilla ensin miehen kanssa palaverissa, kuskasimme sitten lastenhoitajan kotiin, vein hänen tavaroitaan ystäväni luo.
Ilmoitin sitten vain että menemme äidin kanssa ostamaan uuden patjan. HEIPPA!

Siivous ja remontti meneillään-koko ajan mielessä kytee ajatuksia siitä, miten joku kohta saisi parantua ja toinen asia toimisi paremmin.
Se etenee kierivän lumipallon lailla ja kun asialla olemme me äitini tai siskoni kanssa-homma sujuu kuin tanssi ja valmista tulee.
Mies niin rakas kuin onkin, sanoo ensimmäisenä: "se maksaa paljon"
Toisena: "Ei niitä mistään saa"
Kolmantena: "kuka niitä muka käyttää/osaa asentaa/toimiiko se...."
Koko homma kuivuu kasaan, kunnes mies oivaltaa saman asian noin 6kk-vuoden kuluttua ja saa ahaa elämyksen ja voin marssia kauppaan ostamaan sen asian.

Nyt siis menimme patjaostoksille. Kotiuduimme korkean pyykkikärrysysteemin kanssa, ihanan sivupöydän (jota olen kauan miettinyt että olisi kiva mutta olemme pärjänneet ilmankin), muutamien säilytyslaatikoiden kanssa. Niin ja se patjakin toki ostettiin.

Homma kun meni niin, että kellarin pienempi huone, jossa ennen majaili kangaspuut, ompelutarvikkeita jne tavaraa, on koko ajan ollut varasto. Remontti siellä tai täällä tai vesivahinko tai tulva tai muuten vaan katastrofi on aina tarkoittanut sitä, että ko. huoneeseen roudataan kaikki irtain omaisuus odottamaan.
Lukuisia kertoja olen raivannaut huoneen tässä viiden vuoden aikana-saamatta koskaan lopulta siellä mitään kivaa tehtyä, ennen seuraavaa kriisiä.

Esikoiselle remontoitiin heti alussa kellarin isompi huone. Aiemmin se toimi takkahuoneena, muttemme koe sellaista 70-lukulaista jäännettä tarvitsevamme.
Vanha huonosti toiminut avotakka purettin, ja tilalle muurautettiin varaava takka.
Kaikki pinnat maalattiin ja kokolattiamatto vaihtui siistiin laattalattiaan. Huone on palvellut hyvin.

Olen monia kertoja uhkaillut suutuspäissäni esikoista, että jos ei siivoa huonettaan-omin sen.
Nyt kun kellarin pieni huone piti purkaa ja tyhjätä viemäririkon vuoksi. Välähti päässäni, että ihan oikeasti sen voisi nyt korjata sillä silmällä esikoiselle.
Hän kun ei oikeasti vietä huoneessaan kuin suunnilleen yöt, sänky mahtuu kyllä vähempiinkin neliöihin.
Esikoiselle markkinoin idean ja se meni kerta laakista läpi. Piti ihan toppuutella, ettei heti alkanut siirtää sänkyään toiseen päähän kellaria.

Äiti sen sitten sanoi ääneen. Hienoa, jos kerran saan ison huoneen kangaspuille, ompeluksille yms. Sinne sitten saan myös pyykkihuollon lajittelun! Ostimme siis pilkkahintaisen korikärryn ja siihen kätevät laatikot, joihin pyykin voi lajitella JOKAINEN ITSE.
Vaikka se nyt on kellarikäytävällä kaiken edessä, jo tieto että sille on hyvä paikka pian, tuntuu ihanalta ja se kaikkein tärkein. Lajittelu toimii!
Äitini piti jokaiselle lapselle henkilökohtaisen puhuttelun siitä miten pyykit sinne laitetaan ja että ne on myös laitettava tai hän suuttuu yhtä paljon kuin äiti :)

Pieni sivupöytä taas sijoittui eteisaulaan, tietokoneelle pöydäksi. Mies kun kerran ehdotti, että voisiko tähän kohtaan saada pienen tason tietokoneelle-jolla ei kodissamme oikein ole paikkaa.
Halusin idean toteuttaa kun kerrankin hän ehdotti jotain sisustuksellista. Meillä kun minä olen siitä(kin) 100%:sesti yleensä vastuussa ja mies vain hymistelee että hyvä.

(valokuvia ehkä tulee sitten kun seinä tässä kohdassa on saanut keltaisesta muuttuneen värin valkoisen)

Lopulta yhtenä aamuna äitini otti ja pesi meidän kellarikäytävän ja kylpyhuoneen joulukuntoon. Autettuaan suuresti pyykkivuoren valloitusoperaatiossa.
Ihan oikeasti parempaa joululahjaa en olisi voinut saada! Itkettää vieläkin ilosta.

Siivouksen lisäksi patjashoppailureissulla ehdimme käydä kahdestaan iltapalalla ravintolassa-vaikkakin vain kauppakeskuksen pikaravintolassa, silti kahdestaan "tyttöjen kesken". Toisena iltapäivänä piipahdimme Turussa kauppahallin lihakaupassa ja hallin tunnelma tuo aina itselleni sen joulun. Kävimme myös kasvisravintolassa myöhäisellä lounaalla-vain väliveli mukanamme. Näimme parin suuren perinteisen kaupan jouluikkunat. Edes ripaus joulumieltä taskunpohjalla.

Siskonmies auttoi meitä jo hieman aikaisemmin. laatoitti meidän eteisen. Sen puretun osan lattia oli vielä alkuperäisessä asussaan. Vihreäksi maalattua betonia. Nyt siinä on kaunis laatoitus.  Ihana kun joku osaa ja suit sait, oli laatat lattiassa. Mies sitten saumaili ne. Enää kynnyslista uupuu.

Aattona meille saapui ruokavieraiksi appivanhemmat ja miehen sisko perheineen. Aattoilta meni joutuisasti.
Tontut pääsivät taas yllättämään saunovat lapset. Miten ne joka joulu onnistuukin! Ilo oli suuri. Odotus hillitöntä. Lahjoja lopulta yltäkyllin. Meillä aikuiset eivät saa lahjoja-hiukan suklaata kyllä aina muttei ei muuta. Olen tyytyväinen. Lapsillekin onnistuimme vähentämään taas entisestään ja silti pakettivuori kuusen alla oli melkoinen. Toki iso porukka -iso vuori.

Joulupäivänä ystäväni perheineen saapui meille joulurääppiäisiin. Viime vuonna lanseeraamamme tapa-toivottavasti perinne. Pöytä notkui herkkuja. Hänkin on hyvä ruoanlaittaja ja toi mukanaan mm. aivan taivaallisia jälkiruokaherkkuja. Itse en jouluksi juurikaan leivo, kun ei kukaan jaksa niitä kuitenkaan syödä-oli ihana maistella toisen leipomuksia. Suklaa-cassismoussekakkua, ja Pecan-pähkinäpiirasta. Kaikki herkkujuustot jäi jo aivan koskematta, kun ei vaan jaksanut.

Tapani-myrsky tuli sitten ja pyyhkäisi kaiken yli. Nurkat ryskyi, katto paukkui, hormeissa jylisi.
En todella muista moista lopunajan myrskyä kokeneeni.
Meillä vain valot välkähtivät muutaman kerran. Puhelinyhteys pätki välillä tyystin. Nettiin pääsi vaikkei televisio toiminut.
Siskolta meni sähköt ja he elelivät sähköttöminä reilusti 40 tuntia.
Muutaman kerran kylmäsi kun mietin, että jos ei saisi häytettyä apua, jos sattuisi jotain.
Meidän lähellä ei kuitenkaan näy tapahtuneen vahinkoa. Pysyimme visusti sisällä, joten en tiedä mitlä näyttäisi jonkun matkan päässä. Raumantie kuulemma oli eilen kuin sodan jäljiltä. Kaatuneita puita roikkui linjoilla ja siellä täällä tien reunassa.
Eilenkin vielä myrkysi uudelleen.

Tänä aamuna ystäväni kertoi, että heidän tuttujen koti oli palanut tapanin aamuna. Perhe on kunnossa mutta kaikki meni. Se kyllä pysäyttää.
Sähköttömyyskään ei ole kauheaa, tai sulaneet pakasteet-vaikka ne harmittavat. Se että koti tuhoutuu täysin, on karmivaa.
Pienestä asti olen ehkä eniten maailmassa pelännyt tulipaloa.
Mietin miten, paljon surua joulun aikaan taas mahtuikaan. Kaksi ystävääni menettivät kumpikin aitinsä juuri joulun alla vaikeaan sairauteen molemmat.
Yksi ystävä vietti ensimmäistä joulua ilman esikoistaan.
Toinen ystävä myös siinä tilanteessa, mutta jouluja ja juhlia välissä useampia, vihdoin ehkä hiukan saanut jostain joulumieltä. Molemmat pienemmät lapset sairastuivat ja taas heidän elämänsä huolta ja murhetta täynnä. Olisi ihan riittävän raskasta että lapset sairastavat jouluna. Ei tarvittaisi sellaista perheeseen, jossa esikoinen on menehtynyt ja vanhempien mietteet käyvät aina myös siellä pahimmassa vaihtoehdossa.
Miten nämä myrskytkin aina iskevät juuri jouluna? Takavuosien tsunamit...On ihan hirveän raskasta menettää läheinen-se koskee vielä hurjemmin kun se yhdistyy vuoden suurimpaan juhlapyhään. Pelkästään vuoden juhlien läpikäyminen ne ensimäiset kerrat ilman sitä läheistä ovat raskaita virstanpylväitä surutyössä.

Luin aivan valtavan koskettavan runon.

" Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät, enkä ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin, mitä he tarkoittavat.
Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.
Maaginen lanka, joka muistuttaa minua perspektiivistä
ja antaa minulle uusia aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.
Ei en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä kosketit minua ja muutit minut kyynel kyyneleeltä.
Uskon että se on sinun lahjasi maailmalle."

                                            ~Kristina Grahn


Olen aina pyrkinyt miettimään, että pärjäisimme mahdollisimman hyvin juurikin vaikka ilman sähköä.
Kai se on jokin suojautmisvaisto. Ettei mieti mitä tekisi jos ei olisi mitään mitä suojella.
Nykyisessä kodissa ei harmikseni ole puuhellaa ja alkuaikojen totuttelun jälkeen olen juuri ja juuri sopeutunut elämään ilman sitä. Nyt taas kyllä sain vettä siihen myllyyn , joka jauhaa hanketta puulieden hommaamiseksi meille. Puulämmitys kyllä on-että ei me kylmään palelluttais, mutta ruoanlaitto ois niin helppoa puuhellalla.
Suunitelmia tuulisähkön/aurinkosähkön yms. käyttöönottoon on tehty koko ajan. Ne vaativat kuitenkin sellaista pääomaa, joka toistaiseksi on huvennut tarvittavien remonttien tekoon, ettei se ole ihan vieläkään ajankohtainen muutos. Toiveissa kuitenkin yhä.

Kellarissa on maalattu nyt kaksi päivää. Esikoinen on kiitettävästi itse auttanut urakassa.
Seinät ja katto maalattiin. Osin uutta osin vanhaa paneelia. Kaikilla mahdollisilla purkin lopuilla.
Jos tarkasti katsoo, ja tietää, eri seinät ovat erivärisiä, mutta kun kyse on valkoisesta kuitenkin-en usko että kukaan jälkikäteen kykenee erottamaan sävyjä.

Kohta siis pääsee jatkamaan suursiivousta ja järjestämään asioita paikoilleen. Uusi vuosi uudet kujeet siis jälleen sanan varsnaisessa merkityksessä.

Kamera viettää nyt kaamoslomaa. Kuvasatoa toisen kerran.

Ihania juttujakin on sattunut. Yksi ystäväni perheineen löysi ihanan kodin maalta ja pääsi muuttamaan taas maaseudun rauhaan ennen joulua. Pari vuotta he viihtyivät taajamassa. Pian pääsemme kylään.
Toinen, erittäin rakas ystävä kertoi että he muuttavat ihan meidän lähelle. Se oli ehkä jouluni toiseksi paras lahja. Häntä on ihan ollut ikävä. Elämän kiireet kun tekevät sen, että pitkän välimatkan vuoksi on tosi tosi vaikea tavata.
Tämä vuosi on kyllä mennyt ihan ohi. Anteeksi te lähelläkin asuvat ystävät. Ajatuksissa olette päivittäin.

Jos ensi vuonna olisi taas aikaa elämälle-eikä vain odottelulle,sairastelulle, kiireelle, remontille, kaivamiselle ja väsymykselle.

Leppoisia välipäiviä teille olettepa sitten töissä tai lomilla.
Onnellisempaa Uutta Alkavaa Vuotta 2012!

Mietteissä

Tasan 11 vuotta sitten oli ihan samanlainen päivä kuin tänään.
Aurinko paistoi, välillä satoi. Oli kuitenkin lämmintä ajatellen että kuitenkin jo elettiin ihan elokuun loppua.
Koko päivän elin sanalla sanoen sumussa.
Muistan hassuja kohtia päivästä, ilokaasun voimin sain vain hyvin sekavia ajatuksia.
Kaksi valvottua yötä lääkkein aikaansaaduin supistuksin. Kaksi turhaa päivää sairaalassa leväten ja kuumuutta tuskaillen. Epätietoisuus. Ilo ja positiivisuus. Turhautuminen. Lääkäri oli määrännyt minut sairaalaan jo torstaina.
Käännyttänyt kotiin, kun ei vielä olekaan aika. Tulkaa perjantaina heti aamulla.
Tulimme. No ei teidän kannata tänne viikonlopuksi jäädä. Elämämme pisin viikonloppu. Odotusta.
Olin elämäni kunnossa mutta odottavainen koska lääkäri oli sen päästänyt suustaan: "Kyllä sen sieltä jo pitäisi syntyä". (laskettu päivä oli ollut 24.8.)
En muista mitä teimme aikamme kuluksi. Kävimme heti sairaalasta lähdettyä ostamassa ihanan pienen auto-bodyn, sillä se lääkäri möläytteli kaikenlaista muutakin :)

Maanantaiaamuna taas sairaalaan ja odotus vain jatkui. 30. päivä oli tuolloin keskiviikko.
Aamulla ilmoitin, että kaksi valvottua yötä ja kiitos nyt riittää. En suostu jäämän odottajien osastolle enää ihmettelemään.
Päästiin synnytyssaliin. Koko päivän sitten viruimme siellä. Sinne sain sentään miehen kaveriksi virumaan.

Hän kävi jossain välissä kotonakin ruokkimassa koirat ja minä nukuin hetken lääkkeen voimin.
Illalla alkoi tapahtua. Kätilö, joka oli ollut aiemmin jo vuorossa tuli pöyristyneenä ihmettelemään, että vieläkö minä olin siellä?
Hän pisti rattaat pyörimään ja sai lääkärin tajuamaan että ei tästä tule mitään.

Lopulta minut kärrättiin leikkuriin. Ainoa huoleni oli, että pääsehän tuleva isä mukaan?
Lääkäri tuumasi, että jos mies lupaa olla pyörtymättä, niin pääsee.

Illalla 22.17 kiireellisessä sektiossa syntyi reipas  10 pisteen poika.
Pikainen suukko ja iskä pääsi kylvettämään vauvaa.
Kun minut kärrättiin heräämöön, pääsivät he heti viereen ja sain vauvan kainaloon.
Muistan vain että minua väsytti ihan hirveästi. Olin onnellinen mutta niin väsynyt.
Heräämössä kirjaimellisesti on tarkoitus "herätä" tai tässä tapauksessa vain nähdä että hereillä tehty leikkaus ei aiheuta mitään komplikaatioita. Mies tökki minua koko ajan ja sanoi "älä nuku" ja olin aivan tokkurassa ja mutisin vain että en mä nukukaan, mutta väsyttää niin ettei silmät pysy enää auki.

Yöllä kun pääsin osastolle, hoitajat ottivat nukkuvan vauvan hetkeksi hoiviinsa koska totesivat että tämä äiti tarvitsi unta. Aamuyöllä poika sitten tuotiin heti kainaloon kun rupesi tuhisemaan ruokaa itselleen.

Ihan käsittämättömältä tuntuu ajatella että justhan se syntyi. Justhan se meni kerhoon, eskariin ja kouluun.
Nyt se on viidennellä ja menee kohta minustakin ohi pituudessa. Jalat on jo isommat. Pieni, suuri mies.

Tänäänkin, heti kun pysähdyn, alkaa itkettää. Ilosta kun lapset ovat tässä.
Surusta, kun väistämättä näin syntymäpäivänä omia muistoja kahlatessa, tulee mieleen kaksi ystävää, joiden kummankaan esikoisen syntymäpäivää ei juhlita kuten kuuluisi. Miten sellaisesta voi selvitä? Ystävänä yritän lohduttaa, olla tukena. Äitinä pelkkä ajatus repii tuskaisesti.
Jostain syystä lähipiirissäni ei kuole vanhuksia vaan lapsia. Miten elämä on niin julma. Toisen pienen tytön pois menosta on jo aikaa muutamia vuosia. Toisen tytön 11-vuotis syntymäpäivä olisi ollut keväällä, hän ei ehtinyt sitä enää itse juhlia.

Samassa lapset saavat pystyyn tappelun ja ärjyn heille. Kadun suuttumusta samantien, aivan kuin ei olisi oikeutta hermostua, lapset sentään ovat tässä.
Olen yhtäaikaa vihainen ja huojentunut.
Monet kerrat olen jopa kevyesti todennut, että jos olisimme eläneet eri vuosisadalla tai peräti kymmenillä, olisin ollut yksi niistä lukuisista äideistä, jotka menehtyivät synnytykseen. Nyt kun se on kaukainen asia, sen absurdiuden tajuaa. Olen kaksi kertaa selvinnyt siitä läheltä piti. Kummassakaan tapauksessa ei ollut lapsella eikä äidilläkään onneksi hätää. Lapset vain eivät halunneet syntyä. Onneksi on nykylääketiede ja tekniikka.

Ennen Suomessakin oli hyvin korkea lapsikuolleisuus. Nykyään olemme tilastojen kärkipaikoilla, osaamme hoitaa ja selvittää suuria ongelmia. Kuitenkin on sairauksia, joille emme voi mitään. Olemme kehittäneet hoitoja, ne ovat rankkoja ja joskus ne auttavat. Itse pidän itseni pinnalla sen ajatuksen voimalla, että esimerkiksi lasten leukemiat parannetaan nykyään n. 80%:sesti. Meillä on siitä pikkuveljen ominaisuudessa elävä esimerkki. Yritän sivuuttaa mielestäni tuskallisen tiedon siitä, kun kuulen jonkun leukemiasta selvinneen, sairastuvan uudelleen. Toivon parasta.
Kuitenkaan sitä, jonka kohdale osuu se pienempi luku, ei lohduta sama tieto lainkaan.
 Monissa lapsilla esiintyvissä kasvaimissa hoitojen onnistumisesta ei ole mitään takuita. On vain yritettävä. Lääkärit pitävät yllä jopa ns. turhaa toivoa vain että hoidoilla olisi edes hiukan parempi mahdollisuus auttaa.
Tutkittu on, että oma tahto vaikuttaa hurjasti paranemiseen-se vain ei tee ihmeitä.

Televisiossakin on kaikenlaisia murhatutkimuksia tai sairaalasarjoja, joissa hiuskarvasta pystytään selvittämään mitä utopistisimpia asioita. Silti nykypäivänä on mahdollista että lapsi kuolee omassa sängyssään, ilman että kukaan koskaan kykenee löytämään syytä. Ikuinen epätietoisuus jää kalvamaan epätoivoisten vanhempien mieltä. Jos olisin tehnyt niin tai jos olisi käynyt näin. Kukaan ei voi tietää.


Elämässä ei voi tietää. Me vain elämme ja luotamme siihen että matto on jalkojemme alla. Luotamme kompastuttuamme että maton alla on tukeva maa. Sieltä voi nousta. Rämmimme epäonnistumisten yli ja sidomme haavamme.
Entä kun se maakin viedään jalkojen alta, kun kerta toisensa jälkeen pitää nousta kuopasta. Kun revitään niin syvälle, että tajuaa ettei missään ole mitään varmuutta. Mihinkään ei voi luottaa eikä uskoa.

Kurkelan "Ainutlaatuinen" ja "Tähti" ovat soineet, sillä niiden sanat vain ovat niin kauniit.

Loppukevennystä. Viikonloppuna vietimme upean helteisen syntymäpäivän. Lastenkutsut ovat nyt tältä osin historiaa. Olen luvannut kaikille että 10-syntymäpäivät vietetään ja sen jälkeen ei enää sellaisia kemuja tule. Mummit ja kummit kutsutaan ja herkutellaan. Käytin esikoisen katsomassa hauskan elokuvan. Herra Popper ja pingviinit. Sen hassut kohtaukset upposivat esikoiseen. Oli kiva pitkästä aikaa tehdä jotain  kahdestaan. Yleensä se on iskä joka tekee poikien kanssa kahdestaan asioita.

11-vuotta, niin lyhyt ja pitkä aika-yhtäaikaa. Paljon on ehtinyt tapahtua ja paljon on jo muisteltavaa.

Ajatuksissa

TÄHTI


Tiedän että kivut ovat poissa.

Ahdistava suru

Ystäväperheen tyttö on kuollut. Hän taisteli urheasti mutta katala syöpä vei viimeisen pisteen. Itkettää. Ei voi edes kuvitella sitä surua ja ahdistusta mitä äiti, isä ja pikkusisko kokevat. Itkettää, tuntuu etten saa happea, ahdistus puristaa rintaa ja kiristää kaulasta. Tärisen .
Sytytin kynttilän. Olen sanaton.

Tyhjäkäyntiä

Ajatukset ovat muualla. Mieli surkea muiden puolesta.
Monta juttua on tehnyt mieli kirjoittaa, muttei ole jaksanut.
Kuvia kamerassa vaikka kuinka.

Ystävän perheessä painitaan raskaan, lapsen sairauden kanssa. Sairaus ei ole uusi mutta käänteet koko ajan huonompia. Toivo alkaa olla kadonnut lääkäreiden arvioista.
Ajatus kuristaa. Esikoiseni on saman ikäinen.
Me kävimme sairaalassa vain kontrollissa kuulemassa että kaikki on pikkuveljellä hyvin. Tuntuu pahalta toisen puolesta, joka ei saa koskaan niitä hyviä uutisia.
Miten ihminen jaksaa kantaa aina uuden taakan kun vanhakaan ei helpota?
Kaikki hyvää tarkoittavat lauseet kaikuvat korvissa kuin kliseet: Parane pian! Kyllä pian kaikki kääntyy parempaan! Kyllä tämä varmasti auttaa! Toivoa on! Kukaan ei saa kantaakseen enemmän kuin kestää... Kaikki pelkkää puppua. Silkkaa huijausta. Irvokkaita lauseita.
Enää ei ole sanoja.
Itkettää.

Toinen ystävä kovilla. Halaus. Tiedän että luet, tiedän että tiedät että olet(te) ajatuksissa. Huoli on kova. Tämä on voimalaulu sinulle.

Viikko pari mennyt kuin sumussa. Menen kauppaan ja ostan jotain, millä ollaan hengissä tänään. Huomenna mietin että tulipa käytyä kaupassa, kah mitä tänään syötäisiin???
Ei vain ajatus pysy hallussa. Harhailee muiden murheissa. Miettii. Pysähtelee.

Juuri kun saa koottua itsensä, ettei näyttäisi punasilmäiseltä särjeltä. Soi autoradiossa tämä
-ja taas tarvitaan nenäliinoja.

Maailman toisella laidalla hirveä katastrofi, sekin tuntuu kurjalta mutta ajatukset eivät jaksa todella murehtia tuntemattomien kohtaloa.

Onneksi keväinen aurinko paistaa ja voin rapsuttaa pientä karvaista pörröistä pentua. Jaksaa hymyillä kyynelten läpi.

In Memoriam

Sain juuri puhelun äidiltä.
Ukki on kuollut.

Jännää, että juuri tänä viikonloppuna ukki oli ollut pitkästä aikaa mielessä.
Olen tehnyt kylvöjä. Miettinyt, miten niitä tehtiin silloin 50-luvulla.
Ukki oli nuorena puutarhuri, kukkakauppias ja hautausurakoitsija.
Hänellä oli oma puutarha, kukkakauppa ja hautaustoimisto.
Sain äidiltä vuosi sitten ukin puutarhakoulun aikaiset muistiinpanot. Niitä olen monet kerrat selaillut ja lukenut. On hauska verrata niitä nykytietoon, itselleni opetettuhin. Salaa olen ollut ylpeä siitä, että sattumien summana, minulla on se ammattitaito, joka ukillakin oli.
Voin hyödyntää tietojani omassa elämässä ja puutarhassa.

Lapsuudessa muistan pitkät kesälomat ukkilassa, puutarha, kissanpentuja, valkoherukoita, punaherukoita, salaatit lavassa, kukkia ja viherkasveja verannan ikkunalaudat notkuen.
Aikuisena tajusin, että ukkini oli silloin lapsena todella nuori.
Hän olisi tänä keväänä täyttänyt 80 vuotta.
Ukki oli syntynyt Laatokan rannalla, tiedän että minussa virtaa karjalainen veri.
Ukki oli kuitenkin sairaseläkkeellä jo silloin kun minä olin lapsi.
Lapsena sitä ei ymmärtänyt. Ukki oli ukki. Ukin luo päästiin kesälomalla kun vanhemmilla ei lomaa ollut.
Ukin luona käytiin usein viikonloppuisin, vaikka matkaa olikin.
Ukin luona syötiin aina vohveleita, karjalanpiirakoita ja juustoa, sekä suolakurkkua ja sinisiä Mynthon pastilleja.
Laskimme leikkiä, että ukille ei voi eutkäteen ilmoittaa tulostaan, kun hän varaa ruokaa koko komppanialle. Se oli kyllä ihan totta.

Ukin talo oli aina vanha. Se ei ollut koskaan "esivanhempien koti", ukki muutti monta kertaa. Siivosin isompana hämähäkinseittejä kellarista, kun ne inhottivat minua ja saunaan/pesulle oli kellariin mentävä.
Imin huomaamatta puutarhatietoa ukin hassuista jutuista.
Ukin talo oli aina täynnä tavaraa-äidin kauhuksi meille lapsille tarttui mukaan monenlaista vuosien varrella. Ukki kiersi huutokaupat ja loppuunmyynnit ja osti kun halvalla sai.
Ukin luona katsottiin aina televisiota, televisio huusi kovalla äänellä ja ukki vielä kovemmalla, että kuuli sen yli. Ukin luona luettiin aina vinot pinot hömppälehtiä, Seuraa, Apua, jne. Kotona sellaisia ei koskaan ollut.

Lapsuudessa minulla oli mukava ukki. Ukki oli pitkä ja kalju. Ukin iso sänky oli kullan värinen ja pehmustettu. Ukki aina sanoi että kalju johtuu siitä, että pää hankaa sängynpätyyn kun on niin pitkä!
Esikoisella on kenties ukin geeni, hänkin on hurjan pitkä.
Ukki näytti hiukan Spede Pasaselta ja puhuikin ihan yhtä hassuja.

Pikkuhiljaa elämä vei erilleen.
Ukki ei saapunut ylioppilasjuhliini, häihini, lasten ristiäisiin. Ukki kyllä kutsuttiin. Luvattiin vaikka hakea, ettei voi vedota pitkään matkaan/hankaluuteen.
Hän ei koskaan tullut.
Esikoinen on ollut ihan pieni- tarkalleen 7kk kun vietimme isommalla porukalla ukin 70 vuotisjuhlia.
Sittemmin kävimme pikaisesti häntä tervehtimässä yhden tai kaksi kertaa. Kun ajoimme asuinpaikan ohi. Esikoisella on hämärä mielikuva ukista. Väliveli ei häntä tiedä kuin sanoina ja tarinoina.

Ukki on ollut pitkään enemmän tai vähemmän sairaana. Ei syönyt lääkkeitään kuten piti, sairastui lisää, oli hyvin sekava. Joutui sairaalaan milloin mistäkin syystä.
Halusi aina pois sairaalasta omalla luvalla. Pääsi kotiin, jätti ja unohti tai sekoitti lääkkeet ja sekoili kotona. Kukaan ei oikein tarkalleen tiennyt missä kunnossa hän lopulta oli. Hän itse oli sitä mieltä ettei häntä mikään vaivaa ja hoitavat suotta. Murtuneet kylkiluutkin paranevat ihan vaan kun niin päättää.
Soitti usein äidilleni ja äiti hänelle. Aina saimme terveisiä ja lähetimme. Välillä puhui aivan sekavia, välillä oli selvästi sairaanhoitajien vahdittua selkeämmässä kunnossa.
Itsepäinen, jääräpäinen, miten sellaista hoidat.
Välimatkan vuoksi me emme asiaan puuttuneet.

Tuntuu kylmältä mutta ukki valitsi itse oman elämänsä.

Sen olen oppinut, että ihmissuhteita ei kannata pitää yllä yksipuolisesti, se käy liian raskaaksi ja vie energiaa, jota tarvitaan muuhun.

Surullista mutta uskon että että näin on hyvä. Ukin on varmasti nyt parempi olla.
Kaikella on aikansa.

Suklaamoussea ja löytöjä

Pyhäinpäivä.
Ajattelin "juhlistaa" sitä ja törsäsin kaupassa kuhafileisiin.
Tänään sitten iskä lähti pyöräilemään pienten kanssa, esikko oli urheilemassa ja minä olin juuri saanut mattoloimen puihin. (mattopuissa onkin ollut se loimi puoliksi niisittynä vasta syksystä 2007-että mikäs kiire tässä enää)
Tein suklaamoussea jälkiruoaksi. Kahta erilaista versiota kun en ollut varma kumpi on hyvää.
Järjestelin upouusille lautasille salaattipedin, sen päälle ihanaa juusto-paprika-ciapattaa, kotijuustoa ja tomaattia.
Laitoin uuniin lämpenemään porkkanalaatikon (väliveljen erikoistoive ja muillekin kelpaa)sekä perunalaatikon (minun teki mieli).
En koskaan tätä ennen ole syönyt jouluruokia muulloin kuin jouluna-en tiedä missä viiraa.
Paistoin kuhafileet voissa, maustoin ne sitruunalla, pippurilla ja suolalla.

Aikuiset saivat kuohuviiniä palanpainikkeeksi, lapset mehua.

Suklaamousse numero yksi oli aikuisten suosikki:
Lämmitetään kattilassa 3 dl kermaa melkein kiehumispisteeseen.
Lisätään 225g tummaa suklaata. Sammutetaan levy.
Hämmennetään niin että suklaa sulaa.

Hetken jäähdyttyään, seosta vatkataan kauan. Se sakenee-uskokaa vain.
Koostumus on kuin hienoimmissa ravintoloissa. Ilmavaa, pursotettavaa, ihanaa.

Suklaamousse numero 2 oli lasten suosikki:
1 dl kermaa kattilaan sekä 1dl sokeria, lämmitetään kunnes sokeri sulaa.
Lisätään 200g tummaa suklaata. Sammutetaan levy ja sekoitellaan suklaa sulaksi asti.
Vatkataan jossain välissä 3 dl kermaa vaahdoksi. Sekoitetaan varoen suklaamassa kermavaahdon joukkoon. Samettista, kevyen tuntuista, herkullista. Aikuisen makuun äklömakeaa. Miehen mielestä maistui joulukalenterisuklaalta-ihan niin alas en vajoaisi arvostelussani.

Laitetaan mousset kauniisiin maljoihin ja jääkaappiin kylmään.

Lapset juhlivat pyörälenkin jälkeen yöpuvuissa-eihän sitä nyt herranjestas päivävaatteita pueta jos on pyhäpäivä eikä tarvitse kotoa poistua. Ulkoillessa kun yöpuvun päälle sujahti näppärästi kaikki tarvittavat ulkovaatteet.
Meillä ei pieniin muotoseikkoihin takerruta.

Vatsa täynnä herkkuja kömmin takaisin kellariin mattopuiden kimppuun.
Koko illan pähkäiltyäni ja miehen ja esikoisen oivallisella avustuksella (omat kädet ei riittäneet joka narun pitelyyn) sain puut kudontakuntoon.
Olen ylpeä ja onnellinen.
A) Puut eivät ole omat ja ne on kasattu ystäväni avustuksella silloin kolme vuotta takaperin, en siis ole ikinä näillä puilla kutonut.
B) Kyseessä on pyöräspuut, en eläissäni ole kutonut pyöräspuilla, muilla kyllä.
C) Kolmessa vuodessa kun pitää totaalitauon, ehtii taitavasti unohtaa kaiken oppimansa...muisti palaa pätkittäin. Onneksi ainakin minulla toimii joku solumuisti.
Kun kädet koskevat, alkaa päässäkin surista ja sopivat asiat loksahtelevat paikoilleen.

Sain jo muutaman sentin mattoakin tehtyä mutta sitten väsy voitti.
Nyt mattoa pukkaa koska vain...20m loimi odottaa kutojaansa.
Monen maton kuteet on jo valmiina nyssäköinä. Joka kesä olen niitä laitellut ja luullut että tulee aikaa kutoa. Se on se aloittamisen kamala vaikeus. Ajatus että pitää muistaa miten niisitään, tai luetaan niitä maa-taivasohjeita, miten laitetaan pirtaan tai solmitaan ja onko puissa kaikki osat siellä missä pitää???

Esikoista kiinnosti pienempänäkin kudonta ja hän lyöttäytyi varsinaiseksi seuramieheksi jälleen kellariin. Kysymyksiä sateli.
Aikansa kuluksi hän myös tutkaili kellarin laatikoita.
Pieni lipasto, jossa on kolme laatikkoa paljasti yllättävän löydön.

Isot kasat pellavaisia keittiöpyyhkeitä ja pari lasten esiliinaa, kauniisti viikattuina. En olekaan kuin noin sata kertaa etsinyt niitä ja miettinyt mihin olen voinut ne tunkea?!?
No se pieni lipasto oli meillä vanhan kodin keittiössä ennen keittiöremonttia alkutalvesta 2007.
Luit aivan oikein.
Lipasto kannettiin kellarin ompeluhuoneeseen muutossa ja sen päällä on hyvä istua!
Kuka sinne laatikkoon nyt tulisi katsoneeksi?

Saman lipaston ylimmässä laatikossa oli mm. syömäpuikot. Olenkin ehtinyt miettiä, mitä niille on tapahtunut kun väliveli kerta toisensa jälkeen vaatii, että nuudelia pitäisi saada syödä sellaisilla kiinalaisilla puikoilla- että "äiti oletko jo löytänyt ne?????????" Nyt olen !
Tai muistin ihan varmasti omistavani mehupullon kumisia korkkeja, kaksi vuotta sitten kun niitä tarvitsin, piti ostaa uusia...no niitä oli siellä laatikossa.

(siinä yhdessä mystisessä laatikossa oli vain tyhjiä kirjekuoria, ei kiinnostavaa raportoitavaa)

Lattialla lojui myös avonainen banaanilaatikko. Sellainen "pitäisi toikin varmaan järjestää. Ei tänään , ehkä huomenna..."
Siellä oli vinot pinot pannulappuja jne. keittiökamaa...sieltä mistä edellisetkin.

No tuli kerta heitolla siistiä ja Feng Shui suorastaan holisee talomme läpi :)

Sain eilen surullisia uutisia. Hyvän ystäväni isä on menehtynyt vaikeaan sairauteen. Surettaa ystävän puolesta.

Tänään on pienen kummityttömme syntymäpäivä ja huomenna menemme juhlimaan.
Emme ole nähneet liian pitkään aikaan. Kaikenlaiset kulkutaudit ovat olleet kylässä siellä ja täällä...nyt iloitaan siis senkin edestä.

Ulkona pimeys käärii talon kuin peittoon. Kasvihuoneesta kajastaa kynttilöiden valo.
Mies kysyi tänään: "Milloin joululauluja aletaan kuunnella?" Vastasin "Jouluna".
Nyt on vasta syksy. Pimeä syksy.