En tykkää olla YH(tään)

Olen aikanaan "luopunut" urasta, joka olisi vienyt minua ympäri Suomea ja maailmaa.
Luopuminen lainausmerkeissä siksi, että tein sen ilman marttyyriutta ja luopumisen tuskaa.
Vaihdoin alaa, en vain olisi vaihtanut sitä ellen olisi tavannut miestäni.
Olisin varmasti jatkanut seinää päin juoksemista ja sisulla selvinnyt ja päässyt eteenpäin.Jossain vaiheessa jälleen nauttinut työstäni.
Mies ja uusi elämä oli hyvä syy kääntää ihan uusi ja puhdas lehti elämässä.
En ole katunut. Se oli hurja päätös mutta oikea.

Syy luopumiseen oli kuitenkin päivänselvä. Halusi(mme) perheen ja perhe-elämän.
Minulle se tarkoittaa yhdessäoloa. Minä tiesin haluavani olla kotiäiti.
Mieheni on paremmin palkattu, joten hän ei voinut taistella koti-isän asemasta.
Miehen työ oli/on päivätyö. Ei työmatkoja ties missä ja kuinka kauan. Töihin ja kotiin, siinä se.
Toki joskus on ollut reissuja, lasten ollessa pieni(ä) lähdin yleensä mukaan tapaamaan omia ystäviä ja viettämään mukavaa aikaa vaihteeksi muualla kuin kotikaupungissa.
Ne olivat aina mukavia reissuja.

Yhden kerran mies teki viikon työ/opintomatkan naapurimaahan. Esikoinen oli silloin ihan pieni. Ei olisi ollut rahaa lähteä viikosi asumaan hotelliin "huvin vuoksi".
Oli kesä. Viikko sujui helposti.
Toisen kerran mies teki opinto/työmatkan lähikaupunkiin. Tiesin että viikko on pelkkää opiskelua ja tenttejä emme tupanneet mukaan-rahaakan ei raaskinut tuhlata kun kyseinen kaupunki ei paikkana ollut mitenkään mieleinen.
Oli kesä ja viikko meni jättämättä traumoja.

Elämä on muuttunut aika paljon sen jälkeen, vuosia on kulunut.
Olen monet kerrat pohtinut ystäviä joiden miehet reissaavat jopa suurimman osan vuotta.
He ovat arjet yksinhuoltajina. Sellaista elämää en haluaisi mistään hinnasta.
Olemme oman tapamme elää valinneet. Ei ehkä kovin luksusta mutta yritämme haalia aikaa perheelle.
Tällä hetkellä se on hirveän vaikeaa. Tuntuu että viikot vilistävät ohi ja roikun perässä.
Olen koko syksyn tehnyt työtä sen eteen että elämä tuntuisi rauhalliselta, vaikka se on aika kaukana siitä oikeasti.

Mies lähti työmatkalle perjantaina. Lennämme lasten kanssa perässä ensi perjantaina, alkaa syysloma.
Perjantai meni melko normaalisti. Ainoa ero on se että meneepä kuka minne tahansa, kaikkien on mentävä mukana kun ei pieniä voi jättää yksin kotiin. Yleensä riittää että toinen hakee/vie ja toinen jää kotiin pienten kanssa. Heille edelleen tärkeintä maailmassa on se, että "saa vaan leikkiä!" Lievää vastarintaa siis. Etenkin kun juuri tällä viikolla on ollut tarpeen kuljettaa eiskoista paikkoihin joihin normaalisti ei tarvitse.

Perjantaiyönä sitten ensimmäisen kerran ajattelin että tätäkö tämä on koko tuleva viikko?!?
Olin juuri saanut unen päästä kiinni. Unessa kuulen karmivaa ujellusta. Näen tulipalon enkä löydä palovaroitinta ja tulta mistään. Paniikki kasvaa ja kuvittelen ulkona koirien tai susien tappelevan...kunnes havahdun ja ymmärrän että joku parkuu meillä sisällä!
Hetkeen en pimeässä tunnista itkua. Kunnes tajuan ja ponkaisen yläkertaan hiljentämään huutajan.
Korvatulehdus! Tietysti.
Pikkuveljellä on ollut nyt lukematon määrä korvatulehduksia kahden vuoden aikana.
Valtaosa täysin oireettomia.
Tietysti kun olen yksin. Esikoinenkin yökylässä. Juuri silloin pitää sattua ja tapahtua.
Onneksi oli kipulääkettä juuri pikkuveljelle määrättyä ja sain kivun haltuun.
Lapsi takaisin sänkyyn.
Itse ei tarvinnut kuvitellakaan nukkuvansa.
Makasin sängyssä ja mietin että tulen varmasti viikossa hulluksi.

Pari viikkoa olen nähnyt unia ja ollut uneton. Lapset saavat milloin vatsataudin, ripulin, tai korvat ja pää räjähtävät kivusta lentokoneessa. Vesirokko sentään tuli sairastettua syyskuussa ja sen osalta voi huokaista helpotuksesta.
Stressasin, miten pakkaan tavarat koko perheelle. Miehelle ensin yhdeksi viikoksi. Kaikille toiseksi. Suurin ongelma petivaatteet ja pyyheliinat koko sakille!
Kun emme tosiaankaan raaski asua hotellissa kun halvempi mahdollisuus on tarjolla.

Lentokoneessa huono kokemus juuri naapurimaan länsirannikolle mennessä kerran, matkatavarat eivät löytäneet perille ajallaan.
Olisi aika kurjaa pakata koko poppoon tavarat ja olla sitten ilman niitä lomalla.
Mies itse ehdotti että hän vie tavarat mukanaan ja riittää että otan akuutit tavarat ja lapset kun lennän perässä.
Mies kun laivaili ja körötteli junassa sinne päin niin ei tarvinnut miettiä tavaran perillepääsyä. Takaisin tullaan sitten yhdessä junalla ja laivalla ja on kantajia.

Lisää painajaisia. Olen lasten kanssa jossain huitsin tuutissa ja huomaan että passit ovat miehellä tai että matkaliput ovat hepreaa eivätkä kelpaa.
Olen lentänyt sen sata kertaa. Olen matkustanut lasten kanssa.
Mutta suurin MUTTA.
En ole koskaan _lentänyt lapsen_ kanssa. En ole koskaan lentänyt neljän lapsen kanssa, jotka eivät ole koskaan olleet lentokoneessa.
Itse en koskaan ole kärsinyt mistään ongelmista lentäessä.

Tämän pikkuveljen korvatulehduksen vuoksi tietysti ravitsin itseäni kauhukertomuksilla miten korvat sattuvat paineen vuoksi monilla aikuisillakin.
Entä jos lapset jännittävät ja voivat ihan vain siksi pahoin koko matkan? Tai korvat sattuvat koko viikon lomallakin vielä?

No yön kauhut saivat minut vihdoin jatkamaan uniani. herätäkseni siihen että koirilla oli hirveä pissahätä keskellä yötä.
Meillä edes vauva-aikana minä en ole ollut se joka _nousee_ sängystä yöllä. En saa unta uudelleen. En käy yöllä vessassakaan, jos ei ole äärimmäinen pakko.
Minä kyllä herään ja havahdun mutta mies toimii.
Vauva-aikana imetin nukkuessa ja nyt kun ei ole enää vauvaa, olen oppinut nukkumaan niin sikeästi että tosiaan kesti hetken havahtua siihen että joku itkee.
No päästin koirat ulos ja sisään ja kömmin entistä tuskastuneempana sänkyyn.

Lauantaiaamuna saimme kuin ihmeen kaupalla heti klo 10 päivystysajan ja pääsimme sinne myöskin kello 10.00. Eikä esimerkiksi neljän tunnin kuluttua, kuten kerran aikaisemmin.
Korvatulehdus ja lääkärin mielestä ei estettä lentämiselle. Kuuri antibioottia taas vaihteeksi ja ei tarvitse varata jälkitarkastusta kun putkitusleikkauksen pitäisi olla jo niihin aikoihin kuin olisi jälkitarkastusaikakin. Kävimme viikko takaperin korvapolilla ja siellä lääkäri kertoi että jono leikkaukseen on 4-5 viikkoa.

Apteekin kautta pikkuveli ja väliveli parturiin. Pikkuneiti keikkui mukana.
Onneksi esikoinen oli yökylässä ja omissa puuhissaan valvottuna koko päivän myöhäiseen iltaan saakka.

Parturin ja lääkärin jälkeen menimme läheiselle ABC-asemalle syömään.
Itse söin pariloitua lohta lisukkeilla ja lapset saivat Hesburger-roskaruokaa. kaikki olivat tyytyväisiä.
Kotona ulkoilimme metsässä koirien kanssa ja pihassa koko loppu päivän. Haravoitiin ja laitettiin pihaa hiukan syyskuntoon.

Tänään esikoinen vietiin uimaharjoituksiinsa. Hengenpelastuksen kisaharjoitteita vuorossa.
Tultiin kotiin välissä. Leikittiin, pelattiin ja mikä tärkeintä sovitettiin luistimia.
Esikoulu menee luistelemaan tiistaina. Väliveli odottaa sitä hurjasti. Kiva juttu.
Riittää että äiti muistaa viedä luistimet ja kypärän eskariin-mieluummin jo huomenna ettei unohdu H-hetkellä. Luistimet ovat naulakossa-ei niitä voi unohtaa eihän?!?

Perjantaina postilaatikossa oli keltainen lappu.
Nuohooja saapuu tiistai aamuna-tietysti, juuri tiistai aamuna. Ovelaa sattumaa. Ei missään nimessä muina aamuina vaan juuri tiistaina, kun pahin lähtörumba on päällä ja pitäisi muistaa ne luistimet.

Koira-aitaus siirrettiin, portti tehtiin. En vain ehtinyt saada siihen toimivaa salpaa ennen kuin mies poistui työmatkalle. Nyt sitä tarvittaisiin. Nuohoojan pitää kulkea siitä portista.
Noh, nuohooja on näppärä setä.
Seuraava ongelmani onkin se että tikkaat pitäisi saavuttaa lentämällä.
Ennen palotikkaille pääsi vanhalta mattotelineeltä. Nuohooja kiipesi sinne oikein näppärästi!
Nyt sitä mattotelinettä ei enää ole. Puhuttiin kyllä miehen kanssa asiasta. Että siihen tarvitsee sitten nostaa vajasta vaikka toiset tikkaat, että pääsee...mutta ei puhuttu asiaa loppuun ja ne tikkaat eivät nyt sitten oel siellä ja nyt se nuohooja tulee juuri ensi tiistaina. Kurkkasin eilen vajaan. Ne isot tikkaat saisi sieltä jos purkaa ensin koko vajan ja siivoaa sen. Missä välissä ja millä energialla???

Mitä muuta kivaa voisin keksiä? Putkirikko? Öljy loppuu tai kattila hajoaa?
Varaisinko lapsille varmuuden vuoksi pari neuvola tai hammaslääkäriaikaa?

Ei naurata. Ei naurata yhtään.

Löysin kirja-alesta aikaisemmin hauskan kirjan. "Kirjeitä lapsiperheestä" Suosittelen se on aika hersyvä.
Siinä yhdessä kirjeessä pähkäillään mm. avioeroa ja yksinhuoltajuutta.
Hyvä puoli yksinhuoltajuudessa olisi se, että kun itse tekee jotain ei toinen makaa sohvalla. Se vertailukohta puuttuu ja silloin ei ärsytä.
Kun joutuu tekemään kaiken yksin eikä ole sitä toista jakamassa arkea, ei oletakaan saavansa apua ja selviää.
Normaalissa kahden vanhemman arjessa odottaa saavansa apua ja tukea ja niinä hetkinä, kun niitä ei saa, tuntuu aina että maailma romahtaa ja suututtaa.
Sen ajatuksen allekirjoitan kyllä. En silti haluaisi olla yksinhuoltaja.

Nyt laitetaan uuniin ja syödään pakastepitsaa.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

Jälkikirjoitus: Niin olenhan minä aina arjet päivällä yksin ja vastuussa. Minä meillä säädän aikataulut ja organisoin sen että arki toimii. Mutta minä saan mennä kauppaan ihan yksin, rauhassa, jättäen lapset kotiin leikkimään ja pelamaan rakkaan miehen kanssa. Minun ei tarvitse aina tehdä kaikkea yksin ja jos ottaa päähän niin voin sanoa miehelle. Se on vähän sama juttu kuin se, että en tarvitse autoa. Voi kulua päivä ilman autoa. Mutta jos auto on huollossa, juuri silloin sitä tarvittaisiin ihan kaikkeen.
se että mahdollisuus puuttuu, se ahdistaa.

Ihanaa tiedossa. Keskiviikkona kummityttöni ja hyvä ystäväni vievät pikkuneidin kanssaan konserttiin. Tyttöjen juttu. :)
Tänään tein lapsille perunoista leimasimia ja he saivat maalata vesiväreillä sielunsa kyllyydestä. Kyllä minä siivoan.
Esikoinen sai mennä pelaamaan moneksi tunniksi sulkapalloa kaverinsa kanssa.
Kyllä me selvitään. Vaikka hiukan ahdistaakin noin periaatteesta.

Nyt menemme syömään sitä pizzaa.Nam.