Uskomatonta

Olen aina ihmetellyt miksi lasten ei anneta kasvaa ja aikanaan itsenäistyä vaan (yleensä) äidit roikkuvat lapsissaan.
Edelleen vaikka olen itse äiti en ymmärrä sitä. Ehkä syynä on malli jonka olen saanut.
Minuun on luotettu ja uskottu. Minua on kannustettu tekemään omat ratkaisuni ja valitsemaan oma polkuni elämässä.
Olen siitä kiitollinen.
On kuitenkin asia joka tuntuu aina yhtä käsittämättömältä: Ajan katoavaisuus.

Viikonloppumme oli rankka. Tarkoittaa että eilen tuli valvottua pakottavista syistä hirveän pitkään. Lapset pääsivät nukkumaan vasta ilta yhdeltätoista, jonka vuoksi laitoin pienimmät tänään päiväunille. Päiväunet eivät enää ole kuuluneet pikään aikaan säännölliseen päivärytmiin.

Vietin päiväuniaikaa nostalgisesti väliveljen kanssa sängyllä pötkötellen ja luimme Tatun ja Patun hassuja aakkosseikkailuja.
Höpötimme kaikkea. Lähinnä siis vastailin katkeamattomaan kysymystulvaan.
Tuli sitten puheeksi esikoulukin, joka hänellä syksyllä alkaa.
Sitten mietimme serkkuvauvaa joka juuri vasta sai nimen.
Seuraavaksi hauskuutin väliveljeä laskuilla. Hän mietti että kun serkkuvauva on kuusi niin kuinka iso hän itse on? Saimme vastaukseksi 12 vuotta. Hänestä oli hullunkurista ajatella että silloin hän itse on hiukan isompi kuin isoveli nyt ja pieni serkkuvauva on yhtä suuri kuin hän nyt.
Seuraavaksi hän laski kuinka vanha isoveli on silloin ja sitten puhuttiin miten hänkin on ollut sellainen pieni nyytti kuin serkkuvauva nyt ja isoveli ennen häntä.
Kertaakaan ei tullut sellainen olo "että minun vauvat on kasvaneet isoiksi", lähinnä vain epäuskoinen ajatus että miten aika voi kulua niin nopeasti.
Tuntuu nyt ajatellen hurjalta että 6 vuoden päästä jotain ja kun olemme siellä kuuden vuoden päässä, huomaa että kuluneet hetket ovat olleet ohikiitäviä.
Luin ystävältä saamaani viime syksyistä lehteä. Siinä oli kirjoitus äidin silmin tyttären lähdöstä vaihto-oppilaaksi. Yllätin itseni ajattelemasta että minneköhän oma esikoiseni haluaa vaihto-oppilaaksi. Itse olisin aikoinaan halunnut muttei olisi ollut varaa. Tyydyin viettämään usean vuoden kesät Au Pairina. Niitä kesiä en kadu vaikka niiden vuoksi uhrasin paljon. Edelleen sydämessäni on kaksi "kotimaata". Toivottavasti omat lapseni haluavat joskus nähdä avaraa maailmaa...

Juurikin viikonloppuna puhuimme siitä että joskus ei huomaa miten aika kuluu. Toisinaan pieni muutaman minuutin odotus on pitkä kuin nälkävuosi.
Jännä miten ihmismieli käsittelee aikaa ja sen kulumista.

Usein pysähdyn siihen ajatukseen että pitäisi muistaa tarttua hetkeen. "carpe diem"
Mielestäni olen oppinut siinä paremmaksi koko ajan. Ehkei ihminen voi olla kuitenkaan aina täysin hetkessä-pelkästään. Sillä ilman unelmia ei ole elämää.

Juuri nyt elän hetkessä. Nautin pienistä sirkkalehdistä ikkunalaudalla. Iduista jotka kohta ovat kelvollisia lautaselle.
Unelmoin keväästä ja puutarhan heräämisestä-tätä unelmaa ihan hiukan häiritsee se että koko päivän on satanut uutta lunta. Tähän asti talvi on ollut kivaa. Nyt olen sitä mieltä että riittää. Näin voisi nyt säilyä tämä olotila kuukauden ja sitten lumet sulaa hetkessä ja imeytyy maahan ja alkaa kohiseva kasvun kausi kevät. Ei mitään ankeaa sadekautta-kylmää-takatalvea peräkkäin-eihän?!? Tässä hetkessä puutarha uinuu vielä lumivaipan alla, minä teen suunnitelmia päässäni ja nautin lumen suomasta lököilyrauhasta.