Viikonlopuksi leivottiin herkkuja.
Mutakakkua sankareiden toiveesta, porkkana-valkosuklaakakkua, banaani-suklaakakkua, suklaa- piimäkakku ( kuvassa iloisen värisillä karkeilla syntärikakuksi koristeltuna), sitruuna-marenkitorttu, juustosarvia, pinaatti-feta-pinjansiemen-voitaikinakiekkoja.
Ja meillä oli oikein mukavat juhlat. Tänään Runebergin päivän kunniaksi jatkamme saamojen herkkujen syömistä.
Oikea syntymäpäivä tuli samantien. En ehtinyt koneelle.
Muistan helmikuun pimeän, kylmän aamun 9 vuotta sitten.
Lähdin yksin sairaalaan. Mies jäi vielä hetkeksi esikoisen kanssa, että lapsenvahdiksi sovittu äitini pääsisi tulemaan. ( muistaakseni suoraan työvuorosta)
Esikoinen aikanaan ei suostunut yliaikaisenakaan syntymään, joten päädyttiin kiireelliseen sektioon.
Tätä taustaa ( ja lähisuvussa sattuneiden surullisten synnytysongelmien) taustaa vasten olin saanut lääkäriltä lupauksen että jos tämä toinen lapseni ei aikoisi veljensä tavoin myöskään yrittää syntyä omin avuin, pääsisin sektioon ajoissa ilman hätää ja huolta.
Lääkäri lupasi että ellei vauvaa kuulu kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, niin leikkaus tehdään.
Nyt oli koittanut tuo aamu. Toinen raskaus oli ajanut minut elämäni ensimmäiselle sairauslomalle. Voin pahoin koko raskauden. Söin lähinnä, muussattua perunaa voilla maustettuna, kaurapuuroa, vihreitä omenoita ja vichyä. Montaa ruokalajia en voinut valmistaa tai sain juosta ulkorappuselle oksentamaan. Talvi oli todella luminen mutten voinut nauttia siitä suuresti, sillä mystiset liitoskivut vaikeuttivat liikkumista.
Mietin että tämäkö piti kokea kuin kostoksi kun esikoista odottaessa en voinut pahoin lainkaan, en ollut kipeä mistään, olin elämäni kunnossa ja ainoa hankaluus oli kasvava vatsa, jonka kanssa työkaverit eivät antaneet viimeisinä viikkoina nostella painavia kukkalaatikoita ;)
Muistan sen kun sanoin " voisin olla aina raskaana".
Tuona kylmänä talviaamuna olin vihdoin, menossa sairaalaan ja saisin vauvan syliini.
Osastolla valmistauduttiin. Olin siellä minuutille kello 7 kuten oli pyydetty.
Sain odotella rauhassa.
Yhtäkkiä minua tultiin hakemaan että pääsetkin heti leikkaussaliin.
Nopeasti soitin miehelle, että nyt vauhtia!
Olin jo leikkauspöydällä kun mies ehti paikalle. Kuitenkin ajoissa.
Suitsait syntyi reipas poikavauva. Iskä pääsi vauvan kanssa kylvetys ja vaatetushommiin kun minua parsittiin kasaan.
Hetkeksi heräämöön ja siellä saimme olla vauvan kanssa jo yhdessä.
Osastolle.
Mies kävi kotona jossain vaiheessa. Esikoinen tuli katsomaan pikkuveljeä.
Itseasiassa muistan ketkä kävivät, en muista milloin.
Pikkuveljen päässä oli silkkimyssy. Muistan miten se tuoksui ja sekoittui vauvan omaan tuoksuun.
Lääkärien veikkaus isosta vauvasta oli tällä kertaa pettänyt. Vauva oli mielestäni pikkuruinen.
Verrokkina toki esikoinen kaikessa komeudessaan. Esikoinen kun syntyessään oli huimat 58 cm pitkä ja painoi 5 kg. Pikkuveli oli 56 cm ja painoi 4445g. Se on iso ero vauvassa.
Tällä kertaa en toipunut leikkauksesta yhtä hienosti kuin ensimmäisestä.
Kipupumppu irtosi itsestään ja hoitajat eivät ensin tajunneet sitä. Ihmettelivät vain kun sanoin että toivoisin saavani jotain, kun olen niin kipeä etten voi hengittää. ( kipukynnykseni on aika korkea ja en normaalisti syö ikinä kipulääkkeitä)
Kipuani vähäteltiin. Kunnes tajusivat tosiaan irronneen pumpun.
Sain sitten tablettilääkkeitä.
Kipu vain jatkui. Sisulla olin rohkea ja reipas. Halusin kotiin. Esikoinen oli sairastunut flunssaan ja en halunnut hänen tulevan kipeänä sairaalaan. Muistan miten kotimatkalla autossa jokainen töyssy tuntui vievän tajun. Ajattelin vain että kipuni on kuviteltua.
Kotona oltiin onnellisesti mutta kipu vain jatkui.
En päässyt sängystä yläkerrasta alas vessaan pääsy oli lähes mahdotonta. Söin maksimi määrää kipulääkkeitä ja silti sattui. En voinut käsittää.
Lopulta lin niin kipeä että oli mentävä lääkäriin ja se olikin haavatulehdus.
En ollut tajunnut kun sairaalassa vain sanottiin ettei kuuluisi olla niin kipeä.
Sain lääkkeet ja toivuin. Meillä on kuvia missä istutaan riutuneen mutta onnellisen näköisinä vauva kainalossa sohvalla. Esikoisen nenä niistämisestä punaisena, itse pyjamassa toipilaana ja katsellaan taitoluistelua.
Pikkuveli on alusta saakka ollut päättäväinen, puuhakas, luova, äkkipikainen. Äärettömän hurmaava ja iloinen. Pirullisen hyvä tinkimään.
Isoveljensä tavoin, kaikki on ollut helppoa. Kaikki vain sujuu itsestään.
Lapsi joka ei koskaan ole syönyt mitään lääkettä ja jonka pahin sairaus on vesirokko tai vatsatauti.
Elämä mullistui kerta heitolla kun hän kolme vuotiaana joutui luopumaan kuopuksen osastaan yhdellä napsauksella. Kuvaavaa on se että hän ilmoitti ykskantaan ettei ole kenenkään veli. Hän on vain hän itse!
Nykyään hän jo myöntää olevansa niin pikkuveli kuin isovelikin.
Mukavuudenhalu on ehkä paras kuivailemaan poikaa, jonka mielestä ei suinkaan kannattanut opetella uimaan, pyöräilemään tai hiihtämään. Jos ei osaa niin ei osaa. Sitten kun osasi osasi suoraan hyvin.
Siinä missä pikkuveli yrittää jääräpäisesti väliveli ei yritä.
Intohimo on pienestä asti ollut luonto. Eläimet, kasvit, tähdet....mikä vain. Jaksaa tillittää herkeämättä luonto-ohjelman ja bongaa sellaisen aina televisiosta.
Imee tietoa kuin pesusieni ja kysyy silmät lautasen kokoisena uusia asioita. Pähkäilee ja pohtii. Keksii ja suunnittelee. Kierrättää kaiken pahvin ja materiaalin mihin käsiksi pääsee. Rakentaa majoja ja asuntoja pehmoeläimille.
Toisaalta tulistuu mitättömistä asioista mutta leppyy yhtä nopeasti. Lapsi joka ei koskaan ole nukkunut paljoa. Vuvana jo kuvittelin hänen uinuvan pihakoivun alla vaunuissaan. Niinhän isovelikin teki vauvana ( tosin kaupunkiparvekkeella). Nukku tuntikausia vaunuissa joka säällä.
Tämän herran uni oli parasta kantoliinassa. Vaunuissa ei tainnut nukkua koskaan, rattaissa muutaman kerran. Koskaan ei tuntuikausia.
Illalla ei ikinä väsytä ja aamulla on kuin käki, kellontarkasti kuuden- seitsemän aikaan pirteänä kuin peipponen pyytämässä aamupalaa.
Olen sanonut että jos hänellä olisi musta tukka hän näyttäisi viidakkopoika Moglilta.
Ihan samanlainen vaateparsikin ;) kaikki pois jos kukaan ei ole näkemässä.
Talvellakin muita paleltaa mutta hänet saa pakottaa pukemaan päälleen jotain lämmintä. Kyllähän boxerit ja hihaton paita on riittävästi?!
Vain hänen suustaan voi kuulla seuraavaa: " Äiti mikset ikinä mittaa minulta kuumetta?!"
( no kun ei sinulla koskaan ole ollut)
"Äiti mikset osta meille vaaleanpunaisia vaatteita, vain pikkusiskolle?!"
( ei ole tullut mieleen kun pelkkien kirkkaidenkin värien löytäminen poikien osastolta on jokseenkin vaativaa jos ei välitä ostella pääkalloja)
Pieni suuri mies. 9 vuotta jo.
Rakas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti