Kun maas on hanki

ja järvet (ainakin lammikot) jäässä...
laulaisin täyttäkurkkua jos voisin saamatta kauheaa kohtausta.
Ulkona paukkuu huima 11 asteen pakkanen,
joka juuri hiukan kiristyy auringon kurkotellessa esiin taivaanrannasta.

Iloani sumentaa vain se että tauti ei ole vielä jättänyt minua.
Eilinen Lucianpäivän aamu herättiin kauniiseen pikkupakkaseen. Lapset olivat täydessä vauhdissa kuinkas muuten kuin jo kello kuusi.
Itselläni olo ei ollut vielä häävi mutta päätin että jostain on aloitettava ja puimme päällemme ja marssimme koko perhe nelijalkaisine ystävinemme lähimetsään. Paino sanalla _lähi_ sillä matkaa on jotakuinkin 50m. Koko metsä ei yhteensä ole kuin pieni kumpare mutta piisaa meille.
Otsalamput lasten päissä, kynttilälyhty mukanani, miehellä eväät repussa teimme aamiaisretken.
Pysähdyimme metsikköön juomaan kuumaa glögiä ja pipareita sekä suklaata. Koska oli niin pimeää uskalsin päästää tuon vauhtikoirankin vapaana kurvailemaan. Uskoin että se ei löytäisi rusakoita siinä pimeydessä.
Kotiin palasimme ja kaaduin sänkyyn. Oloni muuttui aivan kauheaksi ja päivän aikana taas nousi kuume.

Minä joka aina sanon että puolikuntoisena ei urheilla eikä tehdä mitään. Mutta kun ihan oikeasti tuntui siltä että oma olo aamulla oli kehno vain siksi että oli maannut monta päivää vähällä ruoalla ja juomalla. Kyllä kadutti. Koko päivän oli karmea olo.
Sanotaan että jokaiselle annetaan kannettavaksi sen minkä he kestävät-on näemmä minun onneksi siis niin etten tiedä mitä on migreeni. Pelkkä taudin mukana tuoma päänsärky teki hulluksi.
Miten lapsista voi lähteä niin julmetun riipaiseva ääni. Jos pitäisi valita vuoden pahin päivä se varmasti oli eilen. Pystyasennossa yskä äityy-nurinkurista, yleensä se on toisinpäin!

Onneksi oli aamun ihana lumihöttöinen hetki metsässä. Illan kruunasi se että mies päätti leipoa lasten kanssa pipareita. Sanottakoon että keittiö noin muuten on minun ristini.
Pipareiden leipominen ei ole mikään suosikkipuuhani, kokoan kyllä kernaasti muumitalon ja koristelen ja vaikka mitä kun vain joku on tehnyt ne palat. Mies on monena jouluna jo hoitanut sen kaulin, syön taikinaa, teen pipareita -osion kunnialla koko katraan kanssa.
Pipareiden tuoksu oli huumaava-tosin jopa ahdistava sillä mausteinen tuoksu jostain syystä pahensi kurkkukipua ja muruakaan ei tehnyt mieli maistaa.

Tänään olo tuntuu siltä, että hämärästi muistan olleeni joskus ihminen.
Pystyssä ei kovin kauan pysty olemaan ja puhua ei voi saamatta yskänpuuskaa.
Mutta ulkona on talvi-jouluun on niin vähän aikaa että jouluna ei ainakaan voi sataa vettä! EIHÄN???

Valokuvia? Ei tänäänkään, ei ole sattumoisin ollut energiaa etsiä kameran kadonnutta johtoa :(
Lupaan etsiä sen jahka olen kunnolla tolpillani ja laittaa tänne sitten kaikki ne ihanaiset jouluisetkin kuvat jotka olen kuvannut kameraan odottamaan.