Kiiltää jo jää...

Kyllä. Ostin luistimet ennen joulua itselleni. Siis ihan minulle vain.
Viimeksi olen luistellut yläasteella ja siitä on kauan.
Totuuden nimissä sanottava että kyllä pidin siskon luistimia jalassa kerran joitain vuosia sitten, mutta ei sitä voi luisteluksi sanoa-huomasi vain että taito ei unohdu kokonaan- ruostuu kyllä :)

Näin jo viime talvena kauniit luistimet. Sellaiset joissa kirjailua sivuissa-ei siis ihan perusvalkoiset.
Pienenä koulutyttönä minulla oli äidin lapsuusaikaiset palokunnan punaiset taitoluistimet ja niihin suhteeni oli viha-rakkaus mallia. Toisaalta ne olivat hienot mutta oli ahdistavaa kun kaikki aina huomasivat ne joka paikassa. Harmi että ne mahtuivat vain hetken ja äitini on aina ollut kovin ahkera kierrättämään maallista tavaraa eikä säilönyt niitä tuleville sukupolville.

Joulun taudit versus pakkanen saivat meidän pysymään sisällä ja ihailimme maisemia vain ikkunasta.

Alkuviikosta oli mukava leppeä -3 asteen pakkanen ja menimme potkukelkoilla lasten kanssa luistelemaan. Itse pysyin vielä kengillä. Ulkona kolmet luistimet sidottuani kun tiesin että ei huvita enää änkeä omia luistimia nauhoittamaan. Isoveli selviää hokkareistaan mutta tarvitsee hänkin uusien kovien luistimiensa kanssa apua eli neljä kertaa sormet kipeinä kiskoin naruja.

Eilen kuitenkin loppiaisen kunniaksi menimme jäähalliin yleisövuorolle. Ulkona paukkui nimittäin parikymmentä astetta pakkasta eikä noita pikkukirppuja siinä säässä kauan voi ulkoiluttaa tottumattomia ovat. Saati että siinä kelissä ei kyllä sido yksiäkään nauhoja!

Jalat tulivat luistellessa kipeiksi. Miten voivatkin tuntua niin kauhealta sillä hetkellä-onneksi kipu ei jatku. Tunnin aikana oli pakko lepuutella jalkoja.
Oli hauska huomata että tosiaan pystyy luistelemaan ihan katu-uskottavasti edelleen.
Piruetit jätin kyllä suosiolla muille...mutta kivaa se oli kuten muinoinkin. Tämä talvi on vielä tämmöistä vedä-kisko-nosta-roikota-kanna-maanittele-luistelua.
Pikkusisko haluaa luistella mutta ei osaa ja hänen ympäripuhumisensa on taitolaji.
Pieni vetelä kiukutteleva MYY makaa jäällä ja ulisee ettei osaa luistella ja kun hänet vain nostaa pystyyn mennä viuhtoo hurjaa vauhtia naama hymyssä! Kun kompastuu -aika pian- sama alkaa alusta.
Pikkuveli on tässä asiassa sisukas. Vuosi sitten kun sai luistimet jalkaansa kuvitteli heti olevansa valmis luistelija. Mielikuva romuttui ensimmäisellä askeleella ja murhe oli suuri. Pelkkää itkua ja tyhmää koko luistelu! Otin sitten kaikki pedagogiset rippeeni käyttöön ja opetin miten hienoa on osata kaatua kuin spaghetti. Miten kaikki parhaat luistelijatkin opettelee ensin kaatumaan ettei satu ja sitten vasta luistelemaan.
Sama auttoi tänäkin vuonna ja sisulla on suomalainen ennenkin pärjännyt.
Puolet luistelusta oli pelkkää kaatumista-tahallista- niin että piti jo välillä huomautella ystävällisesti että voisi keskittyä nyt siihen pystyssä pysymiseen kun kaatuminen sujuu jo niin hienosti!Pääsee paremmin eteenpäin kun on pystyasennossa :)
Väliveli sitten. HUOH, syvä HUOH.
Hän haluaa luistella mutta ei osaa ja ei uskalla. Jalat tikkuina ja kauhusta kankeana pitää kiinni kaukalon laidoista ja huutaa kuin palosireeni jos yrittää puhua irrottamaan.
Suostui sentään posket punaisina luistelemaan pikkulapsille tarkoitetut tuen kanssa. Se vaan on väliveljelle turhan matala kun pitkä poika on.
Yrittänyttä ei laiteta...mutta kyllä varmaan ulkopuolinen mietti vähintäänkin että lapsi vastoin tahtoaan on jäälle kärrätty sen sortin huutoa kuului.
Häntä ei huijata millään spaghettitempuilla. Yritetty on.Hän tarvitsee tukea eikä yritä muuta ettei epäonnistu. HUOH.
Samanlainen tuo isoveli oli muinoin-muistan hämärästi. Tietty raja pitää ylittää ja homma lähtee sujumaan ihan itsestään. Se raja on jossain lapsen sisällä ja kukaan ei voi auttaa sen yli.
Toivottavasti tätä talvea piisaa vielä niin ehtii harjoitella sitä rajan ylittämistä jokainen...
ennenkuin koittaa kevät ja sama show apupyörien kanssa :D