Tiistai tammikuun 4.

Jäin oikein tuon yhden kommentin kautta miettimään.
Miten eri tavoin ihmiset ovat vieraanvaraisia tai huushollaavat.

Itse olen huono kyläilemään. Menen toki mielelläni kylään ja viihdyn siellä mutta harvoin ehdotan että voisimme kyläillä.
Etenkin ystävien luona, joilla ei kenties ole lapsia tai muuten vain niin suurta perhettä kuin meillä.
Koen herkästi että en halua olla vaivaksi että koko tämmöinen revohka menee heidän rauhalliseen ja seesteiseen kotiinsa.
Kyse ei ole siitä etteivät lapsemme osaisi käyttäytyä. On vain jotenkin sellainen olo, että me olemme liian suuri pala purtavaksi :)
Tiedän ettei useimmiten näin olekaan mutta ajatusta on vaikea vältellä.

Olen sensijaan hyvin vieraanvarainen.
Meille voi aina tulla, jos nyt vaikka rimpauttaa pihaportilta, että ehdin housut jalkaani pistää. Ovikello ei toimi. Kolkutin on ostettu mutta sille ei vielä ole paikkaa :D
Meille saa tulla yökylään ja meille saa tulla niin moni kuin haluaa.

Moni kokee että minulla on kädet täynnä työtä ja että ei he halua olla vavaksi ja kyläillä kun sitten minun pitää leipoa tms.
Esimerkiksi jouluna "voimmeko tuoda sitä tai tätä, ettei sinun tarvitse yksin niistä murhettua".
On hirveän vaikea saada ihmiset uskomaan, että ei ole kovakaan ponnistus leipoa seitsemää sorttia pöytään.
Minua stressaa siivous ja tavararoiden lojuminen väärissä paikoissa.
Se minua stressaa aina-tulee meille vieraita tai ei.

Olen päätellyt tätä eroa osittain kulttuurisena. Minussa virtaa karjalainen veri.
Siellä on oltu vieraanvaraisia ja pahimmillaan evakot joutuivat turvautumaan vieraisiin nurkkiin, että pääsivät jaloilleen. Toisia on autettu kyselemättä.
Jos ystävä on hädässä, minulla on aina aikaa auttaa.
En ole se joka soittelee kerta viikkoon kyselläkseen kuulumisia. En puhu puhelimessa kuin silloin kun on pakko.
Ystävät ovat kuitenkin päivittäin mielessä.
Mies on kotoisin täältä ja jso hänen pitäisi kutsua meille vieraita, meillä tuskin koskaan kävisi ketään. Ei siksi että hän ei viihtyisi vieraiden kanssa. Hän ei vain tule ajatelleeksi että joku pitäisi kutsua, kukaan ei kutsumatta tule.

Kulttuurieron huomaa kun eskarilaisen tai kerholaisen kanssa tutustuu uusiin ihmisiin.
Kokee olevansa tungetteleva jos heti alkuunsa pyytää kylään leikkimään tai kahville.

Eräs ihana ihminen sanoi osuvasti vuosi sitten, että kai se on tämä hiukan ujo tai jäyhä täkäläinen luonteenlaatu, että rohkenee mennä kylään tai edes ehdottaa toiselle asiaa. Oli puhetta juurikin siitä että väliveli ja pikkuveli kovin tykkäävät leikkiä tuon kerhokaverin kanssa, että meille kyllä on tervetullut koska vain vaikka kerhon jälkeen leikkimään.
Hauskaa oli puolin ja toisin!

Toisaalta meillä ei ole kovin läheisiä sukulaisia.
Vanhemmat ja sisaret perheineen siinä se.

Ei mitään serkun tädin kissan kummin kaimoja. Tiedän sellaisia olevan, mutta emme ole olleet yhteydessä vuosiin, miksi olisimme nyt?
Vain siksi että olemme sukua teoriassa?

Jos ainoa yhteys on joulukortti kerta vuoteen, se ei ehkä ole kovin tarpeellinen yhteys.
Suorastaan ärsyttää nykyään tämä "kadonneen jäljillä"- mentaliteetti.
Jos ei ole 30 vuoteen tavannut isäänsä, kummitätiään tai mummoaan, entä sitten?
Varmasti sille on jokin syy tai en jaksa ainakaan ymmärtää että jos asia oikeasti kauheasti surettaisi, miksi sille ei sitten ole tuon 30v. aikana tehnyt mitään?

Itselläni on tästä hyviä esimerkkejä.
Oma virkaatekevä isoäitini. Nimike siksi juuri, että hän on minulle hyvin rakas ihminen, kuin isoäiti vaikkei ole minulle mitään sukua.
Omat isoäitini ja mummini molemmilta puolilta ovat aikanaan jättäneet yhteydenpidon.
He ovat aikuisia, minä olin lapsi. En kaivannut heitä enkä kaipaa nytkään.

Ainoastaan silloin tuntuu kummalliselta kun lapset miettivät sukupuuta, että kuka sitten oli sinun mummi? Niin no hän on edelleen olemassa, jossain.
Lapsille eivät kuulu kuitenkaan aikuisten riidat ja sanomiset tai tekemättä jättämiset. Varsinkaan kun ihan loppujen lopuksi minäkään en niistä 110% ole perillä.
Olisi toki tietyllä tapaa hienoa (tykkään historiasta) sanoa että tuntee sukunsa niin ja niin monenteen polveen. Ihmiset ovat kuitenkin valintansa joskus tehneet.
Joka kerta joudun taistelemaan etten vain mene siitä missä aita on matalin ja totea että heitä ei ole enää olemassa. Selitän korrektisti että he elävät omaa elämäänsä jossain. Joskus vain käy niin.

Tämä virkaatekevä isoäitini on jo yli 80 vuotias ja itse perheetön, hän pitää minun lapsia ja siskon lapsia ja monen muunkin ihmisen lapsia kuin omiaan.
Hän aina toteaakin hymyssä suin, että "ajatella, minulla ei ollut yhtään lasta mutta kuitenkin on näin monta lastenlasta ja lastenlastenlasta!"

Perheemmekin on esimerkki, kun kaikki lapset eivät ole biologisesti meidän, eivätkä siis biologisesti kaikki keskenään sisaruksiakaan.Kaikilla on joku mummi toisilla useampia. Jotkut läsnä enemmän toiset vähemmän.
Silti elämme kokonaisena perheenä hyvässä ja pahassa. Kaikki yhtä rakkaita.

Olen vankasti sitä mieltä että verisukulaisuus ei takaa mitään eikä ole mikään mittari vaan se, että ihmistä rakastetaan ja hänen ympärillään on tärkeitä ihmisiä.

Miten eksyin tähän aiheeseen?
Pohtiessani sitä mikä on perhejoulu? Kyllä meillä oli perhejoulu ja toivottavasti monta lisääkin vielä.
Koko perhe yhdessä. Perheitä on onneksi nykyään niin monenmuotoisia että perhejoulu voi myös olla kovin erinäköinen teillä tai meillä.

Edelleenkin tykkään huushollata, tervetuloa siis meille-ovi on aina "avoinna" ystäville!

Tänään on (taas) tehty lumitöitä, ulkoiltu ja leivottu hyviä ruokia.
Kala muhii uunissa ja odottaa että ahkera iskä kotiutuu töistä pyöräillen, josko hänelle vaikka maistuisi lämmin ruoka?

Kohta on loppiainen-taas pieni irtiotto arjesta. Pieni loma.
Ettei tule arki liian rajuna vastaan ensi viikolla.