Lepää rauhassa

Perjantaina ajoimme hautajaisiin kolmestaan äitini ja siskoni kanssa.
Paikalle saapuivat myös äitini elossa olevat sisarukset melkein kaikkine lapsineen.
Meitä oli koolla 10, lapset ja lapsenlapset. Kummassakin polvessa yhtä lukuunottamatta.

Ukki siunattiin pienessä, ihastuttavassa ja valoisassa kappelissa.
Arkku jäi kappeliin mutta kukat kävimme laskemassa haudalle.

Tunnelma oli koko ajan leppoisa. Kuulostaa hullunkuriselta.
Ukki oli kuitenkin minun mielessäni aina melko hupaisa. Heittoni Spede Pasasesta on ihan tosi. Uskoin vakaasti pienenä että he olivat kaksoisolentoja.
Koska en nähnyt ukkia viimeisinä vuosina, en nähnyt hänen sairauttaan tai vanhenemistaan. Minulla on mielessäni ne muistot, jotka ovat lapsena sinne painuneet.
Ukki lökökalsareissaan, puhumassa hassuja. Ei sellaista ihmistä muistella kärsivä ilme naamalla.
Ihan hävetti, että itseäni hautajaispäivänä enemmän nauratti ja hymyilytti.
Siunaushetkellä ei kyyneleiltä vältytty, jokainen minut tunteva tietää, ettei niiltä vältytä-missään tai koskaan.
Kuitenkaan en voi sanoa surevani surullisena. Lähinnä olo on hieman typertynyt mutta ajattelen että näin on hyvä. Ukki sairasti paljon viimeisinä vuosinaan, enemmän kuin tiesin. Ajattelen että hänen on nyt hyvä olla.
Hän uskoi vahvasti ja uskon hänen olleen tietoinen matkansa määrästä ja että aika oli koittanut, uskon hänen olleen valmis, jos nyt sanan varsinaisessa merkityksessä kukaan koskaan on.

Kävimme yhdessä arkisesti syömässä ja kahvilla ja sen jälkeen ukin asunnolla.
Lapset hoisivat perikunnan asioihin liittyvät paperijutut, me muut olimme.
Kaikilla oli pitkä päivä mutta ainakin oma mieleni on levollinen. Ukki sai elää kuten itse halusi-jos katui valintojaan joskus, en tiedä sitä. Minulle selvisi joitain surullisiakin asioita menneisyydestä-mutta kukaan ei niille mitään voi.
Ei voinut silloin kauan sitten, eikä voi nyt. Toisaalta itse aina olen viimeiseen asti rehellinen ja tuntuu pahalta ajatella millaisen murheen kanssa ukki on elänyt ja uskotellut kaikille asian olevan tietyllä tapaa, lopulta uskonut siihen itsekin ja kieltänyt tosiasian. Kantanut häpeällistä (siihen maailman aikaan etenkin) mustaa möykkyä sisällään.

Tajusin kuinka vaikeaa ihmisen on kuolla-byrokraattisessa mielessä. Paperisota on hirmuinen. Se on surullista.

Arkku oli kaunis. Kukkalaitteet olivat kauniit, alan ihmisenä ajattelen että niiden tekijä oli onnistunut enkä tiedä tiesikö hän vainajan taustan.
Ensin äitini pyysi minua tekemään surukukat meiltä ukille. Ennen kuin ehdin asiaa edes hoitaa, tuli kuitenkin tieto että, kukat järjestyisivät kätevästi kaikki samalla kertaa kun arkku ja muutkin kukat. Äitini totesi että kerran hoituu, niin hoituu.
Toisaalta se oli minusta surullista. Olisin mielelläni tehnyt kukat ukilleni-jonka jalanjälkiä seuraan alunperin tietämättäni-kohtalon vuoksi.
Toisaalta olin hyvin tyytyväinen kun ei tarvinut talviaikaan stressata ja miettiä, miten kukat parhaiten saa kulkemaan pitkän matkan ja onko kaikki kuten piti.
Sain olla hautajaisissa vain lapsenlapsi. (Tunnen itseni ja tiedän olevani ylikriittinen omille tuotoksilleni tuollaisessa tilanteessa ja stressaavani ajatuksissani kaikesta-turhaan).

Viikonloppumme kiteytyy siihen miten lähellä kuolema ja elämä ovat aina toisiaan.
Edellisviikonloppuna ukki kuoli, viikko sitten juhlimme pikkuveljen 6v. syntymäpäivää ja tänään väliveljen 7v. syntymäpäivää.