Hiihtolomalla

Hiihtolomaa on tullut vietettyä.

Yksi Rosamunde Pilcherin romaani löytyi viimeksi kirjastosta: Myrskyn aika.
Tykkäsin kuten edellisistäkin. Tässä loppu tuli vielä pahemmin töksähtäen kun jossain muissa hänen romaaneissaan. Hiukan häiritsevää.
Hänen tapansa kuvailla ja kertoa on jotenkin sellainen, että pitää otteessaan ja kun tarina päättyykin ihan kesken kuin kanan lento, tulee olo kuin joku olisi tipauttanut puusta.

Tykkäsin silti kirjasta.

Whippet pääsi takan eteen iltapäiväaurinkoon. Pehmeän pedin puutekaan ei haittaa kun aurinkolänttiin pääsee nukkumaan. Yritti epätoivoisesti liukkaalla lattialla järjestellä luunsa niin, että pääkin mahtuisi aurinkoon. Luovutti lopulta.

Ystävänpäivänä

KUKA ON SINUN YSTÄVÄSI?
- Hänkö, joka asuu kaukana, mutta on silti niin lähellä sinua
- Hänkö, jota et ole tavannut pitkään aikaan, mutta joka kulkee ajatuksissasi mukanasi jossain mielen pohjalla
- Hänkö, joka saa tuntemaan olosi mukavan kotoisaksi pelkällä läsnäolollaan
- Hänkö, jonka vuosien takaa tavattuasi saa menneet vuodet unohtumaan
- Hänkö, jonka sanojen ja tunteen ilmaisun aitoudesta voit olla täysin vakuuttunut
- Hänkö, jolle uskallat vuodattaa sydämesi syvimmät salaisuudet pelkäämättä, että sinua niillä joskus satutetaan

Kun minulla on yksikin tällainen ystävä, niin minulla on maailmassa kaikki!

Birgit Ahokas


Hyvää ystävänpäivää!

Herkuttelu jatkuu

Meillä näitä merkkipäiviä on kasaantunut tähän alkuvuoteenkin.

Viikonlopuksi leivottiin herkkuja.
Mutakakkua sankareiden toiveesta, porkkana-valkosuklaakakkua, banaani-suklaakakkua, suklaa- piimäkakku ( kuvassa iloisen värisillä karkeilla syntärikakuksi koristeltuna), sitruuna-marenkitorttu, juustosarvia, pinaatti-feta-pinjansiemen-voitaikinakiekkoja.

Ja meillä oli oikein mukavat juhlat. Tänään Runebergin päivän kunniaksi jatkamme saamojen herkkujen syömistä.

Oikea syntymäpäivä tuli samantien. En ehtinyt koneelle.
Muistan helmikuun pimeän, kylmän aamun 9 vuotta sitten.
Lähdin yksin sairaalaan. Mies jäi vielä hetkeksi esikoisen kanssa, että lapsenvahdiksi sovittu äitini pääsisi tulemaan. ( muistaakseni suoraan työvuorosta)
Esikoinen aikanaan ei suostunut yliaikaisenakaan syntymään, joten päädyttiin kiireelliseen sektioon.
Tätä taustaa ( ja lähisuvussa sattuneiden surullisten synnytysongelmien) taustaa vasten olin saanut lääkäriltä lupauksen että jos tämä toinen lapseni ei aikoisi veljensä tavoin myöskään yrittää syntyä omin avuin, pääsisin sektioon ajoissa ilman hätää ja huolta.
Lääkäri lupasi että ellei vauvaa kuulu kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, niin leikkaus tehdään.

Nyt oli koittanut tuo aamu. Toinen raskaus oli ajanut minut elämäni ensimmäiselle sairauslomalle. Voin pahoin koko raskauden. Söin lähinnä, muussattua perunaa voilla maustettuna, kaurapuuroa, vihreitä omenoita ja vichyä. Montaa ruokalajia en voinut valmistaa tai sain juosta ulkorappuselle oksentamaan. Talvi oli todella luminen mutten voinut nauttia siitä suuresti, sillä mystiset liitoskivut vaikeuttivat liikkumista.
Mietin että tämäkö piti kokea kuin kostoksi kun esikoista odottaessa en voinut pahoin lainkaan, en ollut kipeä mistään, olin elämäni kunnossa ja ainoa hankaluus oli kasvava vatsa, jonka kanssa työkaverit eivät antaneet viimeisinä viikkoina nostella painavia kukkalaatikoita ;)
Muistan sen kun sanoin " voisin olla aina raskaana".

Tuona kylmänä talviaamuna olin vihdoin, menossa sairaalaan ja saisin vauvan syliini.

Osastolla valmistauduttiin. Olin siellä minuutille kello 7 kuten oli pyydetty.
Sain odotella rauhassa.
Yhtäkkiä minua tultiin hakemaan että pääsetkin heti leikkaussaliin.
Nopeasti soitin miehelle, että nyt vauhtia!

Olin jo leikkauspöydällä kun mies ehti paikalle. Kuitenkin ajoissa.

Suitsait syntyi reipas poikavauva. Iskä pääsi vauvan kanssa kylvetys ja vaatetushommiin kun minua parsittiin kasaan.
Hetkeksi heräämöön ja siellä saimme olla vauvan kanssa jo yhdessä.
Osastolle.
Mies kävi kotona jossain vaiheessa. Esikoinen tuli katsomaan pikkuveljeä.
Itseasiassa muistan ketkä kävivät, en muista milloin.

Pikkuveljen päässä oli silkkimyssy. Muistan miten se tuoksui ja sekoittui vauvan omaan tuoksuun.
Lääkärien veikkaus isosta vauvasta oli tällä kertaa pettänyt. Vauva oli mielestäni pikkuruinen.
Verrokkina toki esikoinen kaikessa komeudessaan. Esikoinen kun syntyessään oli huimat 58 cm pitkä ja painoi 5 kg. Pikkuveli oli 56 cm ja painoi 4445g. Se on iso ero vauvassa.

Tällä kertaa en toipunut leikkauksesta yhtä hienosti kuin ensimmäisestä.
Kipupumppu irtosi itsestään ja hoitajat eivät ensin tajunneet sitä. Ihmettelivät vain kun sanoin että toivoisin saavani jotain, kun olen niin kipeä etten voi hengittää. ( kipukynnykseni on aika korkea ja en normaalisti syö ikinä kipulääkkeitä)
Kipuani vähäteltiin. Kunnes tajusivat tosiaan irronneen pumpun.
Sain sitten tablettilääkkeitä.
Kipu vain jatkui. Sisulla olin rohkea ja reipas. Halusin kotiin. Esikoinen oli sairastunut flunssaan ja en halunnut hänen tulevan kipeänä sairaalaan. Muistan miten kotimatkalla autossa jokainen töyssy tuntui vievän tajun. Ajattelin vain että kipuni on kuviteltua.
Kotona oltiin onnellisesti mutta kipu vain jatkui.
En päässyt sängystä yläkerrasta alas vessaan pääsy oli lähes mahdotonta. Söin maksimi määrää kipulääkkeitä ja silti sattui. En voinut käsittää.
Lopulta lin niin kipeä että oli mentävä lääkäriin ja se olikin haavatulehdus.
En ollut tajunnut kun sairaalassa vain sanottiin ettei kuuluisi olla niin kipeä.

Sain lääkkeet ja toivuin. Meillä on kuvia missä istutaan riutuneen mutta onnellisen näköisinä vauva kainalossa sohvalla. Esikoisen nenä niistämisestä punaisena, itse pyjamassa toipilaana ja katsellaan taitoluistelua.

Pikkuveli on alusta saakka ollut päättäväinen, puuhakas, luova, äkkipikainen. Äärettömän hurmaava ja iloinen. Pirullisen hyvä tinkimään.
Isoveljensä tavoin, kaikki on ollut helppoa. Kaikki vain sujuu itsestään.
Lapsi joka ei koskaan ole syönyt mitään lääkettä ja jonka pahin sairaus on vesirokko tai vatsatauti.
Elämä mullistui kerta heitolla kun hän kolme vuotiaana joutui luopumaan kuopuksen osastaan yhdellä napsauksella. Kuvaavaa on se että hän ilmoitti ykskantaan ettei ole kenenkään veli. Hän on vain hän itse!
Nykyään hän jo myöntää olevansa niin pikkuveli kuin isovelikin.

Mukavuudenhalu on ehkä paras kuivailemaan poikaa, jonka mielestä ei suinkaan kannattanut opetella uimaan, pyöräilemään tai hiihtämään. Jos ei osaa niin ei osaa. Sitten kun osasi osasi suoraan hyvin.
Siinä missä pikkuveli yrittää jääräpäisesti väliveli ei yritä.
Intohimo on pienestä asti ollut luonto. Eläimet, kasvit, tähdet....mikä vain. Jaksaa tillittää herkeämättä luonto-ohjelman ja bongaa sellaisen aina televisiosta.
Imee tietoa kuin pesusieni ja kysyy silmät lautasen kokoisena uusia asioita. Pähkäilee ja pohtii. Keksii ja suunnittelee. Kierrättää kaiken pahvin ja materiaalin mihin käsiksi pääsee. Rakentaa majoja ja asuntoja pehmoeläimille.
Toisaalta tulistuu mitättömistä asioista mutta leppyy yhtä nopeasti. Lapsi joka ei koskaan ole nukkunut paljoa. Vuvana jo kuvittelin hänen uinuvan pihakoivun alla vaunuissaan. Niinhän isovelikin teki vauvana ( tosin kaupunkiparvekkeella). Nukku tuntikausia vaunuissa joka säällä.
Tämän herran uni oli parasta kantoliinassa. Vaunuissa ei tainnut nukkua koskaan, rattaissa muutaman kerran. Koskaan ei tuntuikausia.
Illalla ei ikinä väsytä ja aamulla on kuin käki, kellontarkasti kuuden- seitsemän aikaan pirteänä kuin peipponen pyytämässä aamupalaa.

Olen sanonut että jos hänellä olisi musta tukka hän näyttäisi viidakkopoika Moglilta.
Ihan samanlainen vaateparsikin ;) kaikki pois jos kukaan ei ole näkemässä.
Talvellakin muita paleltaa mutta hänet saa pakottaa pukemaan päälleen jotain lämmintä. Kyllähän boxerit ja hihaton paita on riittävästi?!

Vain hänen suustaan voi kuulla seuraavaa: " Äiti mikset ikinä mittaa minulta kuumetta?!"
( no kun ei sinulla koskaan ole ollut)
"Äiti mikset osta meille vaaleanpunaisia vaatteita, vain pikkusiskolle?!"
( ei ole tullut mieleen kun pelkkien kirkkaidenkin värien löytäminen poikien osastolta on jokseenkin vaativaa jos ei välitä ostella pääkalloja)

Pieni suuri mies. 9 vuotta jo.
Rakas.

Synttäribrownie

Pikkuveli täyttää tänään 8 vuotta.
Hän on ehtinyt kokea elämässä sellaista mitä ei toivoisi kenenkään kokevan.
Vajaassa kuudessa vuodessa on tapahtunut paljon.
Pienestä sairaasta lapsesta, jonka tulevaisuus oli hämärän peitossa, menneisyys iso musta aukko, on kuoriutunut reipas koululainen.
Kivinaamainen, totinen, tunteensa padonnut poikanen on nyt , innostunut, iloinen, hurmaava, nokkela. Välillä äkkipikainen mököttävä mutta useimmiten reilu ja huumorintajuinen.
Lapsi, jonka motoriikka oli alkutekijöihinsä taantunut, hiihtää posket punaisina, luistelee ja juoksee jalkapallon perässä jos sellaisen näkee.
Hyppii, roikkuu, kiipeilee, loikkii, pomppii, kierii, pyörii.
Toissa vuonna pohdimme pitääkö huolestua, voiko mennä kouluun ajallaan? Oppiiko?
Nyt ekaluokkalainen lukee ja kirjoittaa. Alusta asti kuulunut luokallaan harvoihin ja valittuihin " variksiin", varikset kun osaavat jo lukea hienosti. Matematiikkaa laskee kuin vettä vain.
Kuulemma uuden vuoden vaihduttua hän on "vanha varis" erotuksena aloittelevista hiiristä ja variksenpoikasista.
Avulias ja omatoiminen.
Esimerkki siitä, että kun annetaan uusi mahdollisuus, kannustetaan ja autetaan niin vain taivas on kattona lapsen kehitykselle. Rajoja ja rakkautta. Sääntöjä ja suukkoja. Huutoakin mutta erityisesti halauksia. Huolenpitoa.

Niinä päivinä kun kaikki mättää ja on vain tyhmä äiti, miettii olisiko pitänyt aikanaan muuttaa yksin autiolle saarelle. Onneksi ohikiitävien hetkien jälkeen muistaa miksi tämän tien on alunperin valinnut. Äitiys ja vanhemmuus ei tarvitse biologista napanuoraa. Tärkeintä on vilpitön välittäminen.

Syntymäpäivän kunniaksi välipalalle leivoin tuplasuklaabrownien.

Hiiri

Tokaluokkalainen teki joululoman lopuksi hiiren.
Viimeisenä loman arkipäivänä kyselin onko jotain erityistoiveita. Pojat halusivat oppia virkkaamaan ja neulomaan!
Ekaluokkalainen siis sormivirkkasi metritolkulla ketjusilmukoita, jotka taas virkattiin paksummaksi ja vielä uudelleen. Ommeltiin nappisilmiä jolloin lopputuloksena oli erikokoisia, värisiä,paksuisia ja pituisia matoja.
Tokaluokkalainen halusi neuloa. Hiirenharmaasta langasta tulisi ehdottomasti hiiri.
Niinhän siitä tuli. Autoin korvissa ja kiinnitin silmät. Tietysti neuvoin lisäyksissä ja kavennuksissa mutta noin niin kuin muuten ihan itse tehty.
Isoveli kuudesluokkalainen aloitti innoissaan neulomaan kaulahuivia ja siitä tietysti hiiren loppuun saateltuaan välivelikin innostui...saa nähdä koska valmista tulee...

Herkkupasta

Tämän pastareseptin idean löysin sattumalta. Ensimmäisellä kerralla pysyin reseptin aineksissa. Toisella kerralla jo sävelsin lisäämällä porkkanaa ja papuja. Yhtä hyvää tuli.
Klik, klik linkki reseptiin kuvan alla...

Pizzataiteilijan lohtupasta

Pasta pomodoro

Nopea ja ihanan lämmittävä pasta hyiseen pakkaspäivään. (-26 mittarissa toista päivää)

Kirsikkatomaatteja tomaattiliemessä
Kidney Papu-maissisalsaa tomaattiliemessä
Tomaattipyrettä ( tällaiseen kastikkeeseen valitsen Mutti Intenseä)
Muhkea kotimaisen valkosipulinkynsi silputtuna
Monta kotimaista shalottisipulia silputtuna
(punasipulikin kävisi mutta kotona sattui olemaan nyt näitä)
Herbamare Spicyä
Yrttejä
Mustapippuria
Pastaa ( meillä nyt lasten valitsemaa tomaattista pastaa koko pussi)
Pecorinoa raasteena

Laita pastavesi kiehumaan. Keitä pasta ohjeen mukaan.
Samanaikaisesti:
Kuullota sipulit oliiviöljyssä. Lisää tomaattipyre.
Hetken kuluttua lisää kirsikkatomaatit ja pavut liemineen.
Mausta.
Anna muhia pannulla kunnes pasta on kypsää, nostele pasta suoraan kastikkeenjoukkoon ja sekoita. Tarjoile Pecorino- raasteen kera.

( postaus sisältää tuotesijoittelua) *virnistys*

Pinninauha

Haaa, nyt sain lisätyksi kuvat, joita en edelliseen pstaukseen onnistunut laittamaan.

Idea

Meillä on kaunis peltirasia, johon pikkuneidin pinnit on laitettu. Vuosien saatossa niitä on kertynyt.
Pitkä tukka pitää aina laittaa pois silmiltä, silloinkin kun hiuksia ei ole tiukasti letitetty.
Nutturoiden myötä rasiaan on päätynyt myös hengettömiä ja on siellä omilta nuttura-ajoiltakin jääneitä suuria pinnejä, joita ei vielä pieneen päähän voi edes laittaa.

Rasia on kaunis mutta alkaa olla mahdoton käyttää. Pinnit sotkeutuvat keskenään ja oikeiden etsiminen aamukiireessä on mahdotonta. Koko rasia pitää kumota, etsiä pinnit ja loput pitäisi kerätä takaisin- kun oikeasataan olisi jo pitänyt lähteä...

Kiitos Suvituulen sain idean. Tein edellisjouluksi nauhan joulukorteille.

Sehän on loistava pinneille. Helppoa!

Lukeminen koukuttaa

Luettuani Rosamunde Pilcherin Simpukankerääjät, luin Syyskuun. 

Syyskuu oli kirja jota alunperin menin hakemaan. 

Kirjastossa kahmin kaikki kirjailijan sillä hetkellä hyllyssä olleet kirjat mukaani.

Kävi onnellinen sattuma.

Koska lainatessani kirjoja ei ollut syyskuu, ajattelin 

että yhtä hyvin voin ensin lukea tuon Simpukankerääjät, koska sen kansikuva oli kauniimpi.

Sattui sitten niin, että se oli Syyskuun itsenäinen alkuosa. 

Sopi minulle, sillä nuorena lukiessani kirjasarjoja luin ne aina järjestyksessä.

Ilahdutti siis suuresti Syyskuuta lukiessani huomata että

tutut henkilöhahmot alkoivat ilmestyä mukaan kirjan tarinaan.

Joulunpyhinä on ollut hyvää aikaa vitkutella aamuisin peiton alla ja lukea 

"vielä yksi sivu", illalla talon hiljennyttyä olen ahminut kirjoja.

Syyskuun luettuani, 

avasin välittömästi Talvipäivänseisauksen, 

koska se tuntui houkuttelevasti sijoittuvan oikeaan vuodenaikaan. 

Onnistunut valinta.

Rakastan kirjoja jotka sijoittuvat Englantiin, Skotlantiin.

Maaseutua, kaupunkia, juodaan teetä ja naukkaillaan viskiä, 

leivotaan, siivotaan, laitetaan ruokaa, kutsutaan vieraita. 

Kaikki arjen pienet asiat on kuvailtu niin että pystyy haistamaan ja maistamaan, 

elämään kirjan tarinassa.

Puutarhurina viehättää Pilcherin taito kuvata myös kasveja, eläimiä, luontoa ja puutarhaa, 

niin että voi nähdä keväiset narsissit ja tuntea hyasinttien tai valkeiden liljojen huumaavan tuoksun.

Henkilökuvaus, rakennukset.

Ihmiskohtalot,

elämäntarinat, jotka kietoutuvat yllättäen toisiinsa.

Jotain samanlaista viehättävää kuin Tolkienin kerronnassa.

Päähenkilöinä kuitenkin oikeat ihmiset, tarinat jotka voisivat olla yhtä hyvin totta.

" Hiljaa leijaa maahan hiutaleet, kimmeltäen matkallaan.

Hiljaa loistaa valot kynttilöiden.

Ne luovat joulun tunnelmaa...

Kuiskata vain saa, on kuusi tuotu huoneeseen.

Latvaan tähti tuikkimaan.

Lapset silmät noin sädehtien ei unta taida saadakaan.

Taas onhan joulu vihdoinkin ja joulupukki laittaa porot valjaisiin.

Nyt perheen pienin aikoo selvittää: Saako joulupukki porot lentämään?

Kun rauhaa hohtaa hanki valkoisin ja kiireet unohtuvat pois.

Niin toivon että pienillä, suurillakin, joulu lämpöinen ois. "

Tämä Mel Tormenin Joululaulu on ehkä kaunein joululaulu.

Ehkä siksi, että se on kuin minun jouluni.

Suomeksi sen esittää kauniisti Lauluyhtye Rajaton.

Alkuperäiskielellä, englanniksi Celine Dion.

Sen myötä toivotan suloista joulua juuri sinulle!

Keittiön jouluvalot

Piti vielä kokeilla, onnistunko tämän kuvan lisäämään.

Joulu tuoksuu piparilta!

Toinen adventti

Luminen tervehdys.
Meillä nautitaan lumisessa maisemista.
Joulutunnelmaan virittäydytään
Kynttilöiden,
glögin,
suklaan,
piparkakkujen,
pähkinöiden,
joulutorttujen
ja
riisipuuron vuorottelulla.
Joululaulut soivat autossa ja kotona.
Rakastan joululauluja.
Rakastan niitä vaikka useimmiten niitä kuunnellessa nousee kyyneleet silmiin.
Joskus suloisesti liikutuksesta, toisinaan naurusta, joskus sanoitus vain tavalla uppoaa jonnekin kyynelkanavaan ;)
Olen elämäni aikana esittänyt lukemattomat määrät joululauluja. Laulanut, soittanut yksin, kuorossa, orkesterissa. Suurissa kirkoissa, pienissä kirkoissa, konserttisaleissa, pikkujouluissa, joulujuhlissa, kouluissa, kerhoissa, päiväkodeissa, kotona, vanhainkodeissa,ulkona, sisällä...olen kuunnellut ja esittänyt klassisia, hengellisiä, hassuja, sarkastisia,lapsellisia, kaikenlaisia joululauluja...suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi, latinaksi, espanjaksi, italiaksi, saksaksi,ilman sanoja...
Silti joulumusiikkiin ei kyllästy.

Olen jouluihminen sikäli että rakastan joulutunnelmaa, pimeyttä ja pimeyden keskellä kynttilänvaloa. En ole jouluihminen monien lehtien ja kauppiaiden tahtomalla tavalla.

Vuosikausia vanhat adventtikyntteliköt hajosivat vihdoin. En niistä kovin perusta vaikka onkin kaunista kun valot syttyvät kaikkialla ihmisten ikkunoihin. Valoa kuitenkin haluan. Tähän aikaan koti on hirveän pimeä. Jahka joulukuusi tuodaan sisään, sen kynttilät palavat yötä päivää. Koko talven haluan että siellä täällä talossa on pieniä valoja, että voi hiippailla hämärissä sytyttämättä kirkkaita kattovaloja.

Päädyin hyödyntämään olemassaolevia juttuja ja loihdin tuikkivaa tunnelmaa... Vaatehuoneeseen, olohuoneeseen...

Tunnelmallista sunnuntain jatkoa!

Simpukankerääjät

Pitkästä aikaa luin.
Kiitos intopiille lukuvinkistä.

Rosamunde Pilcher: Syyskuu

Heti vinkin saatuani seuraavalla kirjastoreissulla etsin kirjan käsiini.
Lainasin samoin tein kaikki hyllyssä olleet kirjat.

Kävi kuitenkin niin että olikin hoppua ja kiirettä ja kaikenlaista ja kirjat vain lojuivat hyllyssä.
Illalla ei enää jaksanut lukea-kaatui vain sänkyyn. Päivisin ei ehtinyt.

Göteborgiin otin mukaani yhden kirjoista. Kansikuvan perusteella: Simpukankerääjät.
Mies otti sinne mukaan myös kirjan: Koulun vika? Ja luinkin sen melkein yhdeltä istumalta.
Suosittelen jokaiselle vanhemmalle, opettajalle. Maarit Korhonen: Koulun vika?
Tykkäsin siitä. Kirjoitettu lyhyesti, pieniä kohtauksia, helppo lukea missä vain kun ei jää pahasti kesken.
Niin täyttä asiaa että huh. Itse kouluja käyneenä, opettaneena, peadagogina, äitinä huokailin vain että vihdoinkin joku sanoo näitä juttuja ääneen. Toivon että moni lukee tuon pienen kirjan.

Otin siis mukaani kirjan mutta ehdin paneutua siihen vasta lennolla kotiin.
Lennon saatua mutkia matkaan-meni loppu yö kiukunkyyneliä niellen ja kirja jäi kesken.
Osansa myös sillä että se oli painettu kapeahkolla präntillä ja tiiviillä rivivälillä-väsynein silmin huonossa asennossa piti liian usein palata rivi-pari taaksepäin.

Kuluneella viikolla päätin uhrata harmaan päivän lukemiselle. Luin, luin ja luin aina kun pystyin irrottautumaan istahdin kirja kädessä.
Eilen ja tänään viimeiset sivut yötä myöten.

En osannut odottaa mitään. En ollut kirjailijasta ikinä kuullutkaan. Käsittämätöntä.
En osaa selittää myöskään. Pidin kirjasta hurjasti. Mieletön taito kuvailla englantilaista maisemaa-niin että tuntuu kuin itse istuisit sitä tuijottamassa tai kuin katsoisi elokuvaa. Puutarhurisydämeen iski tietysti se, miten kasvit oli aina kuvailtu tarkkaan. Villinarsisseja rannassa....murattilehtisiä pelargoneja pursuamassa ruukuissa ja niin edelleen.
Kirjn tapahtumat sijoittuvat "nykyhetkeen" 70-80 lukujen taitteeseen. Kuitenkin valtaosa kirjasta kuljetaan muistoissa toisen maailmansodan ajoissa. Naisen näkökulmaa sota-ajan pulaelämään.
Miten sota Cornwallissa toisaalta oli kovin kaukana mutta kuitenkin ihan tässä ja kuinka suru saavuttaa ihmisen missä tahansa.Mielettömän tarkkoja ihmiskuvauksia. Pystyi eläytymään monien hahmojen elämään aivan kuin olisi päässyt heidän päänsä sisään.
Monia surullisia kohtaloita, vilpittömiä ja aidon tuntuisia. Nenäliinoilta ei välty.Toisaalta päähenkilöillä sellainen mielestäni oikeanlainen asenne elämään. Asiat hoituvat, kaikesta selvitään.

Kirjailijan tyyli loikata ihmisestä ja paikasta toiseen. Nykyisyydestä menneisyyteen ja takaisin.
Mahtava. Aivan kuin lukisi jotain Hercule Poirotia mutta nyt ei selvitetty murhia ja rikoksia vaan henkilöiden elämäntarinat kietoutuivat toisiinsa-aivan kuten oikeastikin.
Tiedät ihmisestä jotain-muttet yleensä kaikkea. Hänestäkin, josta luulet tietäväsi kaiken-saat tietää jotain  yllättävää kun elämä tulee tiettyyn pisteeseen.

Olen aina tykännyt lukea sota-ajoista kertovia romaaneita.
Tämä oli toisenlainen-romanttisempi versio. Ei sodan veriroiskeita ja sirpaloituvia ihmisiä. Kuitenkin inhimilliset kohtalot liikuttivat.

Pysähdys

Syksy on harpponut ohi harmaissa saappaissa.

Olen ollut itse sairaana, sitten lapset ja mies ja taas minä ja sitten lapset ja mies...

Sitä rataa.

Aina jollain olo puolikuntoinen.

 Pahimmillaan pikkuveli oli kolmatta viikkoa poissa koulusta

-joista (ehkä) onneksi viimeinen viikko oli osaksi syyslomaa.

Sairastelun lomassa arki on hujahtanut.

Ihana puu. Göteborg Botaniska.

Sitten mies sai yllättäin tietää että pääsee työvaihtoon parin viikon varoitusajalla.

Päätin karata mukaan.

Hälytyssoitto äidille-suostuisiko töidensä ohessa tulemaan meille ja avuksi joku toinen luottohenkilö lapsenlikaksi...saataisiinko arki toimimaan..

Äiti-kulta suostui toki. Työvuorojen ajaksi piti hälyttää luottohoitaja.

Hänkin suostui ilomielin.

Puunasin, kuurasin, siivosin, järjestin, kirjoitin ohjeita, tein ruokaa, varmistin ja tarkistin.

Kaiken pitäisi toimia.

Trädgårdsföreningen: Palmhuset

Kaiken hulinan keskellä sain kuulla että eräs ihana ihminen.

Monen rakkaan ystäväni ystävä on huonossa kunnossa.

Itselläni ei ollut iloa tuntea häntä.

Olin lukenut vain hänestä.

Ihana, valoisa nuori nainen.

Vaimo, pienten lasten äiti.

Kamppaili rintasyöpää vastaan.

Aina uudelleen tuli jokin ikävä takapakki.

Aina hän jaksoi uskoa ja taistella

ja kaikki järjestyi taas-

hetkeksi.

Koska en häntä henkilökohtaisesti tuntenut-arvelutti kysyä ystäviltä tarkemmin kuinka hän voi.

Lopulta eräänä päivänä minulla oli sellainen tunne, että on pakko kysyä.

Hänen kohtalonsa pyöri mielessäni.

(Se tuntui minusta kummalliselta, sillä en normaalisti ajatellut häntä)

Kysyinkin ja sain kuulla että hän oli joutunut vastikään saattohoitoon.

Seuraavana päivänä kuulin suru-uutisen.

Taistelu oli ohi.

Lamaannuttava suru valtasi minut.

Miten niin paljon vääryyttä voi mahtua tähän maailmaan?

Niin moni pieni ihminen on jouduttu luovuttamaan syövälle.

Niin moni kohtalo.

Niin paljon surua on ollut lähipiirissä.

Nyt nuori äiti.

Eikö mikään riitä?

Loppuviikon pakollista hulinaa hoidin sumussa.

Ajatukset hukassa.

Ethän pelkää pimeää...siel on monta kynttilää..

Lensimme Göteborgiin.

Pään nollausta. Käveli ympäri kaupunkia ja puistoja.

Omissa ajatuksissani. Liikaa ei voinut pysähtyä-tai kyynelet tulvivat silmiin.

Katselin syksyyn asettuvaa-hiljalleen kuolevaa luontoa.

Aurinko lämmitti välillä säteillään kuin yrittääkseen hymyillä

 ja painautui jälleen sadepilvien taa piiloon.

Terapeuttinen loma?

Olisin voinut jatkaa mutta matka oli määrätty.

Kotimatkalla mietin että olisipa ihana

kun ei vielä tarvitsisi mennä kotiin-päästäpä jonnekin oikeasti lomalle.

En minä ihan tätä tarkoittanut:

Lento Göteborg-Arlanda. Kaikki hyvin.

Odottelua Arlandassa.

Yhtä matkaseurueen jäsentä kuulutettiin-unohti jotain kassalle.

Saman tien meitä kuulutettiin-vitsailimme että onko tämä joku piilokamera?

Hymy hyytyi. Ette mahdukaan tähän koneeseen joka lentää Turkuun.

Voitte jäädä yöksi ja pääsette aamun ensimmäiseen koneeseen?

Pökertyneenä ja epäuskovaisena selitimme että 4 lasta odottaa meitä kotona.
Lastenvahti lähtee aamuksi aikaisin oikeaan työhön!

Miehen pitäisi aamutuimaan ajaa toiselle paikkakunnalle töihin.
Ei käy.

No sitten voitte lentää Helsinkiin ja maksamme taksin kotiin.

Itkua pidätellen sanoin että sekin on aivan mahdoton -vaikka ainoa vaihtoehtomme.

Eikö kukaan muu koneessa voi joustaa-miksi juuri me?

Kerroimme omalle matkaseurueellemme mitä oli tapahtunut.

Eräs ihana ihminen tarjoutui meidän puolestamme lähtemään väärään koneeseen.

Valitettavasti koko ylibuukatusta koneesta ei löytynyt ketään muuta vapaahetoista.

Totesimme sitten että turha hänen on uhrautua, että me sitten menemme edes yhdessä eikä tule enää enempää kellekään harmia.

Siinä vaiheessa siis kun meidän piti olla jo omassa sängyssä keskellä yötä,

etsimme vasta virkailijan kanssa Helsinki-Vantaalla oikeaa taksia ja odottelimme papereiden täyttelyä.

Saimme kyllä siellä hyvää palvelua ja ihanan taksikuskinkin.

Aika raskasta olla kotona vasta kolmelta yöllä.
Emme ole mitään yökukkujia muutenkaan.

Heitin äidin omaan kotiinsa että hän ehtisi työhönsä aamu 7.

Mies lähti viiden ja kuuden välillä ajamaan koulutukseensa

Häneltä tuli viesti aamulla: "Älä pelästy, en ole ollut liikenneonnettomuudessa, jos kuulet uutisia"

En ollut ehtinyt kuulla-onneksi, haamuna hoidin arkea.

Kiukku ja harmi sekoittuivat.

Toisaalta eihän meidän käynyt kuinkaan.

(olisihan voinut oikeasti sattua jotain vaarallista,

kävi jopa välähdyksenomaisesti mielessä että puhelimeni oli lennon vuoksi kiinni-

onko kotona sattunut jotain???

Sillä sekunnilla kun meitä kuulutettiin kentällä)

Miksi juuri meille kävi näin?

Ei kysellä vapaahetoisia vaan ilmoitetaan että te olette nyt ne jotka eivät pääse koneeseen.PISTE.

Toistaiseksi ei hirveästi vielä lohduta Lentofirmalta saatu "korvaus".

Korvaus on käytännössä lentoon oikeuttavia arvoseteleitä-ihan sievoinen summa mutta suoraan sanoen en kyseisellä yhtiöllä pahemmin haluaisi lentää.

En yhtään ihmettele SAS uutisia mediassa.

Tutuilta kuulin että tällaista tapahtuu koko ajan.

Lennän yleensä kotimaisin FINNAIR siivin.

Pari kertaa olen joutunut muista johtuvista syistä turvautumaan SASiin aiemminkin.

Yhdellä kerralla Hki-Kööpenhamina välillä emme meinanneet ehtiä jatkolennolle Göteborgiin, koska aikataulujen kanssa oli sähläystä tällä kertaa kävi samoin.

Nyt Tku-Kööpenhamina kone oli viimetipassa perillä ja

Kööpenhamina-Göteborg-konetta oli aikaistettu.

Molemmat olivat SASin koneita ja meitä oli sentään vaihtamassa samaan koneeseen ainakin 8 ihmistä. Eikö mikään järjestelmä kerro heille että maksavat asiakkaat ovat tulossa?

Juosten ehdittiin kentän aivan vastakkaiseen päähän.

Yhdellä kerralla hukkasivat matkatavaramme ja rikkoivat ne.

Yhdellä kerralla myöskin kone oli ylibuukattu.

Silloin sekä Tku-Arlanda että Arlanda-Göteborg välillä.

Kuulutettiin vain voisiko joku vapaahetoisesti odottaa seuraavaa lentoa ja saisi siitä korvausta.

Tarvittiin 3 vapaaehtoista. Olin yksin 4 lapsen kanssa. Emme silloin voineet ilmoittautua.

Lentäen olisit jo perillä-sanoi mainoslause...ei tainnut olla tämän firman mainos!

Kotona mieltä ilahdutti suunnattomasti se, että äiti oli tehnyt enemmän kuin oli pyydetty.

Pessyt kaiken kertyneen pyykin. En siis joutunut aloittamaan siitä mitä tein koko reissua edeltävän ajan.

Onni on omistaa kaksi luotettavaa ja ihanaa ihmistä joille saattoi jättää koko tämän huushollin.

Kertaakaan ei tarvinnut varmistaa eikä kertaakaan miettiä, että pärjätäänkö täällä.

Kertaakaan ei soiteltu perään.

Reissussa rähjääntyy-sanan varsinaisessa merkityksessä.

Paljon mukavia asioita koimme.

Tietynlainen surullinen musta möykky kuitenkin mielessäni.

Tämä laulu on hirvittävän kaunis.

Laulu äidille

Celine Dion: Uusin albumi ja sen nimikkolaulu

On myös todella kaunis.

Mukavaa viikonloppua jokaiselle.

Tässä aivan ihanat sanat, koko kappaletta ei ole kuultavissa-pitää hommata levy ;)



Syystuuli puhaltaa

Iskä ja pojat lähtivät syystuulen puhaltaessa Ruotsi-Suomi maaotteluun.
Reissu sujui hyvin upouusi rinkka pakattuna, laivalla ja junalla.
Väsyneitä mutta onnellisia pikku-ukkoja kotiutui.

Jälleen viikko arkihulinaa ja oli oma vuoroni "paeta". Tällä kertaa ihan yksin.
Ajoin ensin pääkaupunkiseudulle puutarhaystävän luokse.
Sieltä jatkoimme seuraavana aamuna matkaa Suomen itärajalle.Tuli nähtyä kuuluisat Vaalimaan rekkajonot. Tärkeintä oli kuitenkin aivan upea puutarha jota saimme ihailla. Hyvässä seurassa nautittu nyyttärilounas kruunasi upean aurinkoisen päivän.
Sadekuuro aivan lopuksi koitti säikytellä muttei joukko puutarhureita sadetta pelkää.
Paluumatka sujuikin sitten kaatosateessa. Välillä paistoi aurinko ja satoi yhtäaikaa. Rannikkoa ajoimme ja päädyimme Kotkaan raekuuron ja ukkosen jyristessä,toisen puutarhaystävän luokse yöksi. Sunnuntai aamupäivän kiertelimme Kotkan kuuluisia puistoja upeassa auringonpaisteessa.
Iltapäivällä lähdimme jatkamaan matkaa ja pysähdyimme vielä erään puutarhatutun luona.
Iltaa kohden pääsimme pääkaupunkiseudulle ja sieltä pimeässä lopulta ajoin kotiin.
Vatsa täynnä herkkuja koko viikonlopun ajalta, takakontti täynnä ihania kasveja, joita ihanat ihmiset olivat antaneet. Hyvä kiertää!

Pieni pala Sapokkaa, Kotkasta



Elettiinpä elokuussakin

Elokuu meni meillä ohi niin että hujahti.
Alkoi koulu. Viimeinen vuosi ala-asteella isoveljellä, väliveljen toinen vuosi ja pikkuveljen ensimmäinen vuosi.
Alkoi myös eskari.
Lippuja, lappuja, viestejä, muistettavaa. Päällystettäviä kirjoja ja vihkoja.
Harrastusten aikatauluttamista. Liikennensääntöjen kertausta.

Omenoita sateli myrskytuulten mukana alas puusta.
Omenapiirakkaa on syöty. Väliveli kunnostautui leipurina.

Todistettavasti omenapiirakkaan ei voine kyllästyä.

Heinäkuussa on heiluttu kuin heinämies.

Heinäkuussa kotiuduttiin siis leiriltä.
Mies aloitti loman normityöstään mutta teki sivutyötään puolentoista viikon putken.
Käytännössä siis olin yksinhuoltaja lapsille.
Äiti-kulta tuli meille piipahtamaan ja lopulta päädyimme tekemään vaatehuoneen suursiivouksen.
Vaatehuoneemme on alusta asti ollut murheenkryyni. Olemme siis pyhittäneet yhden talomme huoneista ns. vaatehuoneeksi. Totesin jo muuttoa suunnitellessa että yhtälö 6 henkeä-kolme kerrosta vanhassa talossa ajaa minut hulluuden partaalle jos pitää joka aamu etsiä hukassa olevia vaatekappaleita ympäri taloa.
Päädyimme siis laittamaan kunnon hyllyt ja korit yhdelle seinustalle ja koko perheen vaatteet ja liinavaatteet ovat yhdessä huoneessa.
Huone on haasteellinen sisustaa käytännölliseksi kun huoneessa on ikkuna kadulle-ovi makuuhuoneeseen ja oviaukko keittiöön. Käytännössä siis vähän seinäpinta-alaa ja toisaalta kaikki yritykseni tukkia jompi kumpi oviaukko ovat osoittautuneet huonoiksi. Huoneen läpi on kätevä päästä kulkemaan kummastakin suunnasta. Toisaalta haluaisin huoneen olevan kaunis ja kodikas, kuitenkin keittiöstä ja tieltä näkee sinne suoraan.
Aina kun luulen saaneeni huoneen järjestykseen, lapset kasvavat kokoa tai on kevät /syksy, joka käytännössä tarkoittaa että pitää purkaa laatikkokaupalla kamaa ja pestä ja pakata edelliset. Miettiä mille on käyttöä joskus vielä, mikä on rikki/liian pientä/liian suurta, lajitella, antaa eteenpäin, korjata, leikata rätiksi, pakata talteen. Tuntuu siis että muutoksen tila on jatkuva ja huone on aina sekaisin ja odottaa sitä, että keksin miten saan sen toimimaan.
Kaikkeen on lisättävä pyykkihuolto. Pyykit pestään ja kuivataan kellarikerroksessa ja roudataan vaatehuoneeseen, jossa niiden pitää päätyä paikoilleen-ja se ei tapahtu itsekseen tietenkään.

Äiti kysyi sitten että onko jotain mitä pitäisi tehdä kun oli ensimmäisenä aamuna saatu aamupala syötyä.
Totesin että vaatehuone huutelee projektina taas kerran.
Olin saanut vision miten iso vaatekaappi toimisi yhdellä seinällä, jolloin toisaalle tulisi tilaa muille tavaroille. Kenkien paikkakin oli toimimaton.
Olimme survoneet kengät keittiön ja vaatehuoneen väliseen umpikomeroon-sellaiseen talon alkuperäiseen kaappiin, jossa sisällä on hirveästi tilaa mutta ovi on kapea ja sisätilan käyttö on jokseenkin haasteellista.
Kenkäkaappi on myös käytännössä ikuinen murhe kun esikoisen jalka kasvaa nopeammin kuin ehdin sanoa kissa. Nyt jalka on kokoa 44, suurempi kuin meillä vanhemmilla!

Äiti kyseli millaista olen suunnitellut ja kerroin mielikuvastani ja siitä miten rakas mies ei oikein lämpene asialle. Siis pitäisi ostaa vaatekaappi?! EI.
Äiti tuumasi että hyvää syntymäpäivää kesänlapsi ja mennäänpäs huonekaluostoksille.
Niin me sitten menimme. Lopputuloksena kotiuduimme ison vaatekaapin ja kahden pienemmän kaapin kanssa. Valmiina suunnitelma että kaksi kapeaa kaappia toimivat kenkäkaappeina-iso komero vapautuu kaikelle sille tavaralle jolla ei ikinä ole ollut paikkaa.
Iso vaatekaappi nielisi sisäänsä kaikki meidän aikuisten henkarivaatteet ja esikoisen paidat.
Lopulta siivosimme, viikkasimme vaatteita ja kasasimme huonekaluja monta päivää. Lopputuloksena hieno, siisti vaatehuone, jossa tavaroilla ihan oikeasti on paikka.
Yhden päivän välissä hummailimme äidin ja siskon kanssa kaupungilla.
Äiti pelasti taas.

Kävimme lasten kanssa Okra-maatalousnäyttelyssä. Nähtiin eläimiä ja sai kiivetä traktoreihin ja puimureihin sisälle. Siskonmies oli heidän lastensa kanssa mukana ja puuhakas päivä meillä oli 7 ipanan kanssa.
Päästiin samana viikonloppuna jopa uimaan. Omaa talviturkkiani en kyllä heittänyt mutta lapset polskivat iloisina.

On syöty jäätelöä joka päivä, tehty raparperipiirakkaa, ulkoiltu, pyöräilty.
Mies ja siskonmies urakoivat meille upean terassin etuovelle. Kaiteita vielä vailla-mies niitä uurastaa joka välissä. Takaovelle myös pientä terassia, joka toimii samalla portaana ulos.

Vietimme päivän retkeillen syöpälapsiperheiden kanssa. Ensin Turkuun Forum Marinumiin,
Jokke Jokijunalla pieni kierros. Lounaalle Meri-Karinan valmiiseen pöytän, veneellä merelle sekä illalla vielä lettuja paistaen.

Samoissa merkeissä vietimme yhden päivän Muumimaailmassa ja Väskin seikkailusaarella.

Nämä tapahtumat ovat monelle syöpälapselle ainoita hetkiä päästä irti hoidoista, sairaalasta tai karanteenielämästä kotona. Meillekin, joilla elämä on sairauden tiimoilta palautunut ns. normaaliin arkielämään nämä retket ovat vertaistukea. On aika iso asia että sanomatta tietää toisten ymmärtävän.
Ainoa kriteeri on tiukka karanteeni retkillä. Sinne ei mennä kipeänä tartuttamaan ketään. Meillekin se on käytännössä tarkoittanut monen retken viimehetkellä peruuntumista kun lapsista joku on herännyt aamulla nuhaisena tms. On ihan mahtavaa että tällainen vanhempainyhdistys toimii ja jaksaa järjestää tapahtumia. On aivan mahtavaa miten yritykset hyväntekeväisyyttään tulevat vastaan pääsymaksuissa tai joustavat aukioloissa. Esim. Muumimaailma mahdollistuu siksi, että pääsemme sinne tunniksi ennen paikan aukeamista yleisölle.
Teatteriesityksiä on saatu nähdä kun on saatu erillisnäytös niin että samana päivänä ei vielä ole ehtinyt olla ketään muita paikalla.

Siskonperheen kanssa reissasimme Tampereelle Särkänniemeen. Lapset odottivat koko kesän tätä retkeä. Koko päivä hurahti hetkessä. On kätevää kun mukana on useampi aikuinen. Meilläkin kun on helppo vuorotella. Mies ei mene juuri mihinkään laitteeseen, minä muutamaan ja sisko miehineen kävi ihan hurjimmissakin kieputuksissa. Isommat lapset osaavat kulkea itse laitteissa ja pienten kanssa joko mentiin yhdessä tai oltiin vahtimassa.
Kaikilla on seuraa ja puuhaa, eikä kenenkään tarvitse kohtuuttomasti odotella vuoroaan.

Päivä oli sateinen mutta kunnon varusteilla loistava päivä. Särkänniemi oli melko hiljainen ja moniin laitteisiin pääsi jonottamatta.

Tänään vielä pikaisesti mies lähti Turkuun lasten kanssa Tuli on irti -näyttelyyn. Huomenna viimeistä päivää. Illemmalla lunastan oman lupaukseni ja vien heidät katsomaan Ice Age-elokuvaa.
Kesän sadepäivinä lapset ovat saaneet katsoa porukalla aiemmat elokuvat dvd:ltä ja lupasin että pääsevät elokuviin kesän aikana uusimman osan katsomaan.

Vielä on kesää jäljellä. Nyt säätkin vihdoin näyttävät hiukan kesäisemmiltä.

Minne hävisi kesäkuu?

Elämä on vienyt mennessään. Kesäkuussa koulujen loputtua arki hiljeni.
Isoveli ja väliveli lähtivät heti loman aluksi kahden yön leirille seurakunnan leirikeskukseen.
Hauskaa oli ollut. Sopiva irtiotto kodista.

Nähtiin ystäviä ja tuttuja, ulkoiltiin, oltiin.
Yhden viikon isoveli ja väliveli viettivät urheillen. Yleisurheilukentällä joka päivä 9-14.
Kulkivat sinne porukalla hyvien kavereiden kanssa pyörillä.

Juhannusta vietettiin maalla serkkuporukalla: 6 aikuista ja 9 lasta. Lapset pääsivät uimaan pieneen kauniiseen järveen, syötiin hyvin, sää oli helteinen ja aurinkoinen. Isäntäväki jammaili meille pihalla live-konsertin. Siliteltiin juuri taloon tullutta pikkiriikkistä kissanpentua.
Lapset leikkivät heinäpellossa. Yömyöhällä ajoimme kotiin.
Ihana juhannus.

Keskikesän taittuessa esikoisen kimpsut ja kampsut pakattiin ja kuskasimme hänet Keski-Suomeen musiikkileirille. Ensimmäistä kertaa itsellä oli hiukan haikea olo. Jättää nyt toinen yksin ihan vieraalle paikkakunnalle, ihan vieraiden ihmisten keskelle kymmeneksi päiväksi!

Olen itse muksuna leireillyt paljon ja ollut pitkiä aikoja ukin tai mummin luona maalla-vanhempien lomat kun eivät yleensä riittäneet koko pitkälle kesälle.
Myöhemmin reissannut ympäri maailmaa ja silloin jo sain ohjeen ettei turhia tarvitse soitella ja rahojaan kalliisiin puheluihin tuhlata. Nauti reissusta ja jos hätä tulee, sana kulkee varmasti.
En muista koskaan poteneeni koti-ikävää, paitsi viimeisenä kesänä asuttuani siis jo 4 edellistä kesää Genevessä. Olin ottanut koiranpennun kuluneena vuonna ja sinä viimeisenä kesänä minulla oli kumma kalvava ikävän tunne.

Olen siis pyrkinyt välittämään reippaan asenteen omiin lapsiin. On kiva reissata ja nauttia elämästä kun ei tarvitse potea ikävää.
Esikoinen ei suostunut pienenä isovanhempien luota esimerkiksi ollenkaan puhelimeen toivottamaan hyvää yötä, kun ajatteli että haemme hänet kesken pois.
Hän on myös jo monena vuonna matkustanut junalla ystävänsä luo mennen tullen itsenäisesti.
Joitain lyhyitä leirikokemuksia on ollut ja häntä ei tarvitse kahteen kertaan kutsua yökylään, kun jo on makuupussi olalla... Hänellä on kuitenkin kavereita jotka eivät koskaan tule yökylään, vaikka pyydetään ja kotien välillä on muutama sata metriä. (Samoin ekaluokkalaisten kanssa kävi ilmi että on lapsia, jotka eivät koskaan olleet olleet yötä poissa kotoa-edes isovanhemmilla tms. tutussa paikassa. Yökoulu leiri sujui silti mallikkaasti heiltäkin toukokuun lopulla.)
Meidän lapset on aika vähän hoidossa kun ei ole tarvetta mutta sentään jokaiselle on kertynyt kokemuksia edes yökyläilystä serkkujen kanssa tai isovanhempien luona.

Musiikkileiri oli kuitenkin ihan uudenlainen kokemus, koska piti osata sopia itselleen soittotunnit, harjoitusajat ja sovitella ne orkesteriharjoituksiin ja teoriatunteihin sekä vapaa-aikaan.
Selkeä tavoitekin oli luotu, kun oli tarkoitus suorittaa leirillä 1/3 perustutkinto musiikinteoriassa.

Reippain mielin jätin ipanan sinne ja tapansa mukaan ei hänkään murehtinut turhia.
Muutaman puhelun soitin kysyäkseni että aikataulut varmasti ovat kunnossa ja kaikki sujuu kuten pitää.
Kerran sain puhelun sieltä kun leirin päättymistä edeltävänä päivänä ylpeä poika kertoi teoriatutkinnon suorittaneensa.

Leiriviikon aikana pikkuväki sai yövieraita siskonlapsista ja lopulta päätyivät sinne yökylään ja koirien kera hoitoon että pääsimme miehen kanssa ihan kaksistaan hakemaan esikoista.
Ei tarvinnut pienempien turhaan istua monen sadan kilometrin matkaa autossa, kuten leirin alkaessa.

Pääsin matkalla Barkoltin taimistolle ja kävimme syömässä IdeaParkissa.
Ensin mainittu herätti Ahh ja ihanaa! elämyksen -jälkimmäinen ei niinkään.
Ruoka oli hyvää ja erilaista Meksikolaistyylisessä ravintolassa-jollaista ei meidän lähikulmilla ole. IdeaPark ei sinänsä ollut niin upea millaisen kuvan siitä saa ihmisten puheista.

Musiikkileirillä odotti tyytyväinen poika. Oli ollut kiva leiri, paljon oli ollut tekemistä ja jalkapallon loppuottelukin oli saatu katsottua.
Illalla saimme kuunnella hienon konsertin Keuruun kirkossa.
Keuruun "uusi" kirkko on kaunis ja valoisa sisältä. Keuruun kauniiseen vanhaan puukirkkoonkin soittajat olivat päässeet leiriviikon aikana esiintymään mutta itse en ehtinyt edes käydä tutustumassa kirkkoon. ehkä toisen kerran?
Päätöskonsertissa esiintymään pääsivät ihan pienimmätkin leiriläiset, joista osa on vasta aloittanut soittouransa. Oli erilaisia kokoonpanoja ja isoimmat esittivät lopulta elokuvamusiikkia isolla orkesterilla.
Mahtava, hyvä henki välittyi ja huomasi että leirijärjestäjät tiesivät mitä tekivät.
Leiri on pyörinyt vuosikymmeniä ja taisi meidän soittajaakin puraista leirikärpänen ensivuotta ajatellen.

Ollaankin jo heinäkuussa. Säiden puolesta kesä ei oikein ehtinyt alkaakaan. Juhanusaattoa lukuunottamatta. Vettä on piisannut ja luonto viheriöi mutta joka aamu pitää aloittaa nuuskimalla oven raosta "mitä tänään pitäisi laittaa päälle?".
Itse en ole helleihminen mutta lapsille tämmöinen ON-OFF kesä tuntuu ottavan lujille. Juuri kun saa luvan viipottaa pihalla miltei ilman rihman kiertämään- tarvitaankin kumisaappaat ja fleecetakki.
Ota siitä sitten selvää ;)

Oi ihana toukokuu

Toukokuusta tulee aina mieleen ihana vanha kirjasarja: Oi ihana toukokuu.

Kuka muistaa?

H.E.Bates: The Darling Buds of May (julkaistu 1958-1960)

Kirjoista tehtiin ihastuttava televisiosarja 90-luvun alkupuolella.

Hullunkurinen Larkinien suurperhe eli elämäänsä maalla.

Kaikenlaista sattui ja tapahtui mutta kaikki kääntyi aina hyväksi.

Kaikki olivat lopulta iloisia ja onnellisia. Idylli.

Sarjan näyttelijöistä Pam Ferris (Mamma Larkin)on aina kuulunut suosikkinäyttelijöihini.

Hän on rooleissaan aina ihan vallattoman hersyvä ja ihana.

Toinen suosikkisarjani Puutarhaetsivät (Rosemary ja Thyme) on hänen tähdittämänsä myös.

Miten tähän päästiin?

No tänään(KIN) revin suunnilleen hiuksia päästäni kun väliveli on aivan mahdoton.

Muistan kyllä että esikoinenkin osasi olla mahdoton ekaluokkalaisena.

Silti välillä ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa kun ekaluokkalainen

ulvoo ja parkuu,

 riehuu tai kärttää asioita,

 vaatii, uhkailee,

 kiusaa toisia.

 Mikään ruoka ei ole hyvää,

 mikään vaate ei sopiva-paitsi se kamalin virttynyt paita ja collegehousut,

KOSKAAN ei saa karkkia,

KOSKAAN ei saa mitään...

Tätä mahdottomuutta on jatkunut koko tämän ekaluokan ajan.

Vaikka sen miten tietää olevan kausi ja kuuluvan tuohon vaikeaan aikaan.

Ei ole pieni eikä oikein iso.

Tahtoisi olla suuri mutta toisaalta on niiiiin pieni.

Silti meinaa äidin varapäreet loppua.

Kun lisätään soppaan näsäviisas eskarilainen -kiehuu yli.

Kai sekin on kausi.

Eskariryhmässä on useampi aika mahdoton ipana joiden käytöstä sivusta seuraten olen hieman kauhistellut omassa mielessäni.

Pikkuveli selvästi testaa, mikä uppoaa meillä.

On hirveän raskasta koko ajan antaa negatiivista palautetta: Noin ei sanota.

Olisko kiva jos sinulle sanottaisiin noin?

Sitten tuuli kääntyy ja löydän pojat hiekkakasalta onkimasta ja paistamasta ahvenia.

Voikukan lehdet tms. olivat ahvenia ja niitä kepeillä hiekkakasan ulkopuolelta kalasteltiin.

Samoin tehtiin hiekasta ja vedestä vanhassa jääpalamuotissa jotain pulleroita.

Huippu oli operaatio hellalla paistaminen.

Ruukkuvarastostani oli haettu kaksi ohutta muovista, hiukan kartion mallista telinettä, jotka ovat olleet riippapelargonin tukena ruukun ympärillä kun ne on ostettu.

Ne sillälailla päällekkäin että leveä osa alhaalla, siten toinen sen päällä kapea osa alaspäin,

jolloin tulee hiukan retkikeittimen näköinen hökötys.

Päälle paistinpannu. Puukarahkasta aiva lastan mallinen sohotin ja loraus kuravettä pannulle. Asiaankuuluvaa heiluttelua, että sulanut voi leviää koko pannulle ja eikun ahvenia paistumaan.

Seisoin marjapensaan takana hymyillen

enkä voinut häiritä kokkia (väliveli) työssään edes juoksemalla hakemaan kameran.

Ei kyllä jaksanutkaan juosta.

Hellepäivä iski tänään.

Pihahommia piti tehdä pätkittäin ja istuksia sitten tovi varjossa viilenemässä.

Lapset juoksivat ilman paitaa hetken.

Lopulta T-paidoissa ja shortseissa, ettei aurinko liika valkoista nahkaa kärvennä kerralla.

Tulipa vain mieleen että Oi ihana toukokuu!

Toukokuu on retkiä, aurinkoa, eväitä, juhlia, ulkoilua, pihatöitä, jäätelöä, vettä, ruokaa,

leikkiä, kiipeilyä, omenapuita, mehua...