Syysherkkuja ja hulabaloota

Tein viime viikolla sadonkorjuusoppaa.

Porkkanaa

Kukkakaalia

Purjoa

Kaalia

Sipulia

Paprika

Tomaattia (muutama kasvihuoneesta tuotu tahtoi väkisin sisällä rypistyä)

Suolaa (Herbamare), Pippuria, hiukan voita, Aurajuusto.

Koko keitto sauvasekoittimella samettiseksi.
Oli muuten hyvää.

Syötiin ensin karjalanpiirakoiden ja munavoin kyydittämänä.
Seuraavana päivänä tuoreen leivän kera.
Viikonloppuna omat ja siskonlapset olivat äitimme kanssa ja heihin upposi kattilallinen.

Silti vielä annos oli jäänyt jääkaappiin notkumaan.

Eilen aamulla keitin ohrapuuroa.

Iltapäivällä heitin puuron joukkoon lopun sosekeiton, kananmunia ja hiukan täysjyvävehnäjauhoja. Pippuria ja suolaa.
Paistoin juureslettuja.
Ne olivat suussasulavia sellaisenaan.

Lapset ihastuivat viikonloppuna tekemääni levitteeseen ja laittoivat sitä myös lettujen päälle.

Levitteessä oli puolet  pehmeää voita ja puolet maitorahkaa.
Ohjeessa taisi olla 50g molempia mutta minä pistin 250 g rahkapurkin ja saman verran voita.
Lisäksi valkosipulia yksi kynsi tai maun mukaan. Tuli hieman tujumpaa ensin kuin ajattelin, sillä kotimainen valkosipuli oli niin tirisevän aromikas että aliarvioin yhden ison kynnen kyvyn maustaa.
Kun se muhi jääkaapissa, maku tasaantui oikein hyväksi.

Olen tehnyt herkullista levitettä myös pelkästä voista ja valkosipulista mutta tämä rahkalla ryyditetty on mukavaa koostumukseltaan ja helppoa levittää ilman että pitää muistaa ottaa hetkeksi lämpimään ennen tarjoilua.

Joukkoon sopisi jokin silputtu tuore yrttikin mutta niitä ei siihen hätään ehtinyt hakea.
Levitettä syötiin tuoreen leivän kanssa moneen kertaan.

Eilen illalla tein perheen lempparia, kalatahnaa.

Savulohta

Majoneesia

Kermaviili/ranskankerma

Maustekurkkua silputtuna

Tilliä

Ruohosipulia

Sitruunapippuria

Mössö sekoitetaan ja se sopii uuniperunan täytteeksi, tuoreelle leivälle, suolakeksien päälle coctailpalaksi.
Se ei jää vanhenemaan kaappiin!

Lapset halusivat kalatahnankin kaveriksi leivälle ensin valkosipulitahnaa ja se muuten antoi kivan säväyksen.
Kirsikkatomaateilla lisätynä-täydellistä.

Lisään vielä yhden herkun, jonka tein ihan ex tempore ohrapuuron jämistä.
Puuron joukkoon kananmunia, täysjyvävehnäjauhoja, juustoraastetta, suolaa, öljyä, kaurahiutaleita, Fibrex-kuitua. Löysä taikina kasoiksi pellille, päälle hiukan sormisuolaa, unikonsiemeniä ja oliiviöljyä.
200 asteessa paistui herkullisiksi rieskoiksi.

Viikonloppuna pääsin yllättäin saamani lipun kanssa Turun kirjamessuille.
Ilokseni Anna-Leena Härkönen oli haastateltavana juuri sopivasti uuden kirjansa tiimoilta ja vastoin kaikkia normitapojani. Ostin hänen kirjansa Onnen tunti siltä istumalta ja hain vielä signeerauksenkin kaupanpäälle.
Yleensä romaanit haen kirjastosta tai sitten sieltä ALEPOISTO-korista. Tämän kirjan kuitenkin olin etukäteen jo päättänyt lukea, ja uskon ystäväpiirissä olevan useampia jotka mielellään sen lainaavat, niin kirja saa käyttöä koko rahan edestä.

Anna-Leena Härkönen on aina minusta ollut mielenkiintoinen. Olen lukenut monia hänen kirjojaan ja tekstejään. Pidän hänen tavastaan toisaalta ravistella ihmisiä, toisaalta olla rehellinen mutta kuitenkin nauraa ja löytää huumoria monesta asiasta.
Odotan mielenkiinnolla tämän lukemista.
Yleensä kun sijaisvanhemmuudesta tai kaltoinkohdelluista lapsista on vain ulkomaista kirjallisuutta.
Poikkeuksena tosin Kirsikka Arkimiehen Terveisiä sijaisperheestä. Jonka lukemista kyllä myös suosittelen aiheesta kiinnostuneille.

Lauantaina harrastin terapiaa-tein helmitöitä. Niistä myöhemmin kera kuvien.

Eteinen on purettu kokonaan-sitäkin ehkä kuvia myöhemmin.

Kaivuriäijät kävivät vihdoin. He tulevat kahden viikon päästä töihin.

Rukkia pitäisi alkaa kunnostaa-kurssi alkaa ensi viikolla! Löysin jo kirjastosta vanhan mutta asiapitoisen kirjan kehräämisestä. Tosin siinäkään ei kerrottu sitä, mitä tarvitsen mutta ehkä kuulen sen sitten kurssilla.

Talo on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, kun eteisen alasrepiminen johti siihen, että kaikki siellä olevat ulkovaatteet piti nostaa olohuoneen suurelle ruokapöydälle ja sohvalle pinoon. Kengät olohuoneen lattialle.
Ompelutyöt on kesken, kun sopivaa rakoa ei ole ollut niiden tekemiseen. Ei huvita aloittaa kun tietää että maksimissaan kymmenen minuuttia ehtii tehdä.
Lasten puolipitoisia vaatteita on siellä ja täällä, kun ne eivät ole likaisia mutta ovat kastuneet ja pitää antaa kuivua jotta voi käyttää toisen kerran.

Osaan ummistaa silmäni. Harmittaa kun en yllä asentaa kattopaneelia eteiseen ja olen pakotettu odottamaan miestä siihen hommaan ja hänellä on iltamenoa ja töitä. *höh*
No pelkästään avara tila antaa jo lupaksen ihanasta eteisestä.


Sadetta piisaa päivittäin. Ei tarttis, jos minulta kysytään.
Toisaalta se on tekosyys olla tekemättä mitään pihalla.
Sadesää olisi mitä parhain istutussää, mutta jos pitää tunnin -parin välein käydä ihmistenilmoilla, ajaa autolla ja juosta siellä tai täällä, ei todella huvita pukeutua säänpitäviin vaatteisiin, ryvettyä pihalla savessa ja sitten säntäillä asioilla. Olen siis sisällä ja mietin vain mitä olisi voinut tehdä.

Viuh viuh, pitää taas mennä!

Viuh viuh

Päivät ja viikot suihkivat hurjaa vauhtia.
Hammaslääkäriä, koululääkäriä, vanhempainiltoja, ja kasvukeskusteluja. Normaalit arkirutiinit siihen päälle, niin ei tarvitse hetkeäkään miettiä, mitä tekisi.

Ihanalta herkulta tuntuu se, että lokakuussa ei ole vielä montaakaan merkintää-kalenteri näyttää valheellisen seesteiseltä.

Nautin siitä ajatustasolla hetken.

Taikasanoja en ole kuullut. Alkaa jo hiukan suorastaan ärsyttää. Kaivuutyön alkaminen on nyt kuluttanut energiaa mielessä koko kevään ja kesän-seuraavaksi alkaa stressata että tuleeko talvi ennen kaivuria.
Eteisen kattopaneelit on kuitenkin jo ostettu. Ysi askel edetty.

Purin stressiä ja shoppailin, kävin Kauppatorilla hakemassa ihanaa purjoa, sipuleita, porkkanaa, perunaa.
Urakalla kuorin ja pilkoin ja pakastin osan. Keitin sadonkorjuusosekeiton-höystin Aurajuustolla.
Leivoin pikaisen omppupiirakan ja sipuleita pilkkoessa vesi herahti kielelle ja melkein maistoin sipuli-vuohenjuustopiirakan suussani. Eskarilaista hakiessa koukkasin lähikaupan kautta ja hain puuttuvan juuston ja lehtitaikinan ja taion piirakan. Se oli herkullisempaa kuin olin muistanutkaan kuvitella.

Äkkiä uusiksi.

Tänään vietin taas ihanan aamukahvihetken kolmen ystävän kanssa. Vertaistuki on aina yhtä kallisarvoista. Tällä jaksaa taas.

Sataa sataa ropisee, pili pili pom. Kaatosade ei kyllä kuulosta enää pilipomilta, vaan lähinnä kohisee.

King's Singers

Pääsimme miehen kanssa kaksin nauttimaan perjantaina King's Singersien konsertista.
Helsingin uudessa Musiikkitalossa. Pitihän minun vanhojen aikojen velvoittamana päästä sinne tuoreeltaan käymään.

Akustiikkaa ei suotta ole kehuttu. Erityisen hienosti se näytti täydellisen kykynsä toistaa kaikki äänet tällaisessa pienen kokoonpanon konsertissa. Kuusi miestä kun laulaa niin hiljaa ja musiikki soi täydellisen harmonisesti yhteen, että hiljaisuudessa voi kuulla yleisön hengityksen. Nuppineulan pudottaminen kuulostaisi räjähdykseltä ja voi se poloinen joka et osaa käyttäytä konsertissa-tietämättömyytesi, moukkamaisuutesi kuuluu kaikkialle. *voihan rapiseva karkkipaperi* Teki mieli sen tuntemattoman ihmisen puolesta vajota maan alle.

Yhtye ei pettänyt. Rakastan A Cappellaa muutenkin ja King's Singers vaihtuvin kokoonpanoin on vuosien aikana tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Eikä vain minuun, sali oli loppuunmyyty. Musiikkia kun löytyy aina gregoriaanisesta kirkkolaulusta ihaniin iskelmähitteihin ja kaikkea siltä väliltä.
Ainoa harmitus oli siis se, että olimme liian myöhään liikkeellä-kun en tajunnut että konsertti myydään loppuun. Näin mainoksen jo kesällä mutta järjestelyt että ylipäätään pääsemme lähtemään vievät aikaa ja koko homma lykkääntyi ja saimme ihan viimeisten joukossa liput. Tyytyminen oli siis istumiseen selän takana.
En muutenkaan välitä modernista uudesta  tyylistä että yleisö saa istua myös esiintyjien selän takana. Olen lavalla viettänyt riittävästi vuosia elämässäni. Yleisönä haluan olla yleisön joukossa ja nauttia siitä että olen yleisö. Lisäksi nyt menetti kaikki ihanat virnistykset ja ilmeikkään esityksen. Eihän se kuuloa haittaa mutta valehtelematta jätti pienen miinuksen. Onneksi on tullut katseltua yhtyettä, että pystyi edes kuvittelemaan ruumiinkielestä osan ilmeistä.

Ennen konserttia söimme Kluuvikadun Fransmannissa ja se oli hyvä valinta. En muista pitkiin aikoihin että olisimme syöneet jossain ravintolassa ja molemmilla olisi ollut täydellinen annos.
(Esimerkiksi kerran keväällä söin sinänsä herkullista kalaa, joka kuitenkin tarjoiltiin kokonaisena. Siis ruotoineen, päineen. Aika inhaa syljeskellä huomaamattomasti ruotoja suupielestään-osa nautinnosta katosi väkisin. Ei siis mielestäni nirsoilua, sanoa ettei sellainen ateria ole täydellinen.)
Lisäksi vielä taivaalliset jälkiruoat. Loistavat viinisuositukset. Kyllä kelpasi nauttia konsertista.

Yön saimme viettää hotellissa ja lauantaina junailimme takaisin kotiin.

Iltapäivän ja tämän päivän sitten huhkimme pihassa. Valtavia pusikoita ja puun taimia nurin ja silpuksi rajalta.

Alkuviikosta kun en kipeän naamani kanssa voinut tehdä kovin raskaita hommia, aloitimme pikkupoikien kanssa urakan legomeren valtaamiseksi. Homma jäi kesken ja loppuviikosta ei ollut aikaa. Tänään saimme senkin homman päätökseen.

On tehokas olo.

Toivon huomenna löytäväni sopivaa paneelia ja maalia eteiseen. Kuulevani taianomaisen "Kaivuri saapuu huomenna." Lauseen.

Syyskuun viimeinen viikko alkakoon Mestarikappaleen tahtiin

I Hate Monday's

Tuumasi Kissa Karvinen aikanaan. Muistan lukeneeni divarista löytämiäni sarjiksia lapsena.

Tänään yhdyn Karvisen mielipiteeseen täysin.

Eskarissa oli tänään valokuvaus ja vein siis lapsen sinne normaalia aikaisemmin 

ja sopivasti väliveli tuli kyydissä kun koulu alkoi hälläkin aikaisin. 

Olimme siis pikkuneidin kanssa kotona siihen aikaan kun yleensä vasta tehdään lähtöä.

Irrotin eteisen välioven sarnoiltaan ja eteisessä olevan komeron oven samoin.

Pikkuneidilläkin oli tänään maanantai. Mikään ei onnistunut ja kaikki oli vaikeaa ja kaikesta piti itkeä.

Totesin, että siihen auttaa parhaiten päiväuni ja niin hän päätyi aamupäivän päikkäreille. 

Viime vuonnahan useana päivänä viikossa pikkuväki veteli täällä hirsiä pari tuntia eskarin aikana 

ja niin jaksoivat paremmin elellä iltapäivän sovussa. 

Nyt niiden puute näkyi selvästi.

Kun talo oli hiljainen ja ulkona satoi, ajattelin tosissani aloittaa eteisen tuulikaapin remontin.

Huono idea.

Irrotettuani kolme pitkää naulaa ja levyn palan, huitaisin itseäni sorkkaraudalla poskipäähän.

Verta, ja jomotusta.

Onneksi on EA-taidot kunnossa. 

Sain vuodon loppumaan alkuunsa, kylmää silmän alle ja laastarin kuontaloon. 

Sitten se menikin näppärästi päikkäriaika nojatuolissa istuskellen, kylmäkalle poskella ja niska jumissa. Homeopaattisesti sain sen jomotuksen lakkaamaan.

Hulluinta on se, että etukäteen murehdin vain sitä että keikkuessani jakkaralla, vaarana on pudota/jakkara lipsahtaa ja se on turmiollista pienessä tuulikaapissa, jossa putoaa naulakkoon.

En tajunnut olevani itselleni vaaraksi ihan peru työkalujen kanssa.

Noh, en olekaan koskaan tykännyt sorkkaraudasta. 

Vasara ja ruuvari on minun kavereita. 

Puutarhassa oksasaha ja sekatöörit ei ole koskaan pettäneet. 

Pitäydyn lestissäni.

Lohduttaa hiukan se, että rakas illalla sai huhkia ihan tosissaan että sai irti sen mihin minä en pystynyt. 

Päivän kevennys:

Väliveli ilmoitti että huomenna hän aikoo lunastaa koulupäivän.

Minä kysyin että MITÄ sinä tarkoitat?

"No lunastan koulusta!"

Sitten minulla välähti, LINTSAAT!? No miksi ihmeessä?

Et lintsaa, ihan höpöjä puhut. 

Mistä lie asia pälkähtänyt päähän. Unohtui saman tien kun alkoivat jutella jostain muusta vohveleita, hillolla ja kermavaahdolla mussuttaessaan.

On myös aika vaarallista kun ekaluokkalainen on niin etevä kirjoittamaan. 

Lahjatoivelistat joulupukille on kirjoitettu jo tänään. 

Vain lohikäärme sanasta puuttui R ja sekin löysi sinne kun kysyin 

että keksitkö mikä tuosta sanasta pitää korjata?

Kysyin, että miksi jo nyt, niin kuulemma siksi, että jos Lego lehtinen katoaa, 

niin nyt on toiveet kirjattuna talteen. 

Käänsin asian niin, että entiset Legot sitten pitää kasata ja ne joilla ei aio leikkiä, pitää myydä vaikka kirpparilla. Uusia ei mahdu rajattomasti. Silmät kolikon kuvia säihkyen lähtivät järjestämään Legojaan.

Hassut.
Annoin monen monta purkkia ja järjestävät ne nyt _ehkä_ tyyliin: 

poliisiauton paloja, paloauton paloja, merirosvoja, ralliautoja, laivan osia.... 

niin että niistä helpommin voisi koota ohjeiden mukaiset rakennelmat uudelleen. 

Pääosin kun toteuttavat itseään hyvin luovasti ja sitten harmittaa kun tahtoisinkin kasata jonkun vanhan ohjeen mukaan ja palat ovat hujan hajan ripoteltuna erinäisiin kohteisiin.

Tiedän että olen huomenna osa projektia-tänään vetosin kipeään silmäkulmaan ja näytin kovin surkealta.

Ai niin, äidinkielessä oli ollut kirjain S.

Kuvaruutun saa itse keksiä ja kirjoittaa aina kyseisellä kirjaimella alkavia sanoja.

Väliveli oli sitten kovin täkäläisellä murteella kirjoittanut komeasti.

SIÄNI.

Että piti äidin nieleskellä ettei vallan loukkaavasti hirnuisi. 

Pidättäydyin toteamaan että olet aika liikuttava.

Meillä kun ei puhuta täkäläisellä murteella.

Kirjakielellä sana on SIENI. 

Eikä me kyllä sanota siäni-mutta kai murre tarttu vaikkei se kotimurre olekaan.

Pieni sieni vai piäni siäni. 

Miten teilläpäin vääntyy?

Murteet sinänsä ovat ihania.

En niitä vastaan ole ja todellakaan ei puhuta mitään kirjakieltä. 

Jos nyt tuosta vaikka sen käsityksen vahingossa saisi?

Turun seudun murteessa tökkii kuitenkin pahasti juurikin tapa vääntä e ä:ksi.

Samoin kaatusin, juoksisin tyyppiset aivan mielipuoliset sanat.

"Äiti mä juoksisin ja sit kaatusin välitunnilla!" *auts* sanoo kielikorva.

No se siitä, hyvää yötä.

Perjantain parhaat

Vietin eilen varsin hektisen päivän mutta aloitin sen ihanasti kahden ystävän (yksi joutui perumaan lasten sairastuttua) tapaamisella kahvitellen.
Saimme vertaistukea toisiltamme ja hyvää mieltä. Päätimme uusia säännöllisesti nämä aamupäivätreffit. Voimauttavaa suorastaan. Toisaalta on hurjan mukava nähdä koko perheiden voimin mutta neljän suuren perheen treffaamisen järjestely on aina melkoisen pitkä prosessi.
Jos saadaan yhteinen aika sopimaan, siirtyy se pari kertaa vähintään sairastelujen vuoksi.
Totesimme että edes näin saamme tavata toisiamme hiukan tiiviimmin.

Kivaa oli!

Tänään aamulla pienemmät kyselivät esikoiselta aamupalalla, että mikä päivä tänään on?
Perjantaihan se. Kuulemma heidän kaikkien mielestä perjantai on tosi kiva päivä.
Syinä mm. se että huomenna ei ole koulua/eskaria ja huomenna on karkkipäivä.
Tuumasin siihen, että niin se taitaa valtaosan ihmisiä mielestä olla viikon paras päivä. Lupaus viikonlopusta edessä ja ikäänkuin myönnetty rentoilufiilis.
Lauantaille herkästi kertyy ohjelmaa-vaikka usein mukavaa, silti ohjelmaa. Sunnuntaina jo hiukan alitajunta muistuttaa arjen tulosta.

Siskon lapset ovat tulossa huomiseksi meille. Kävin poikien sulkapallon aikana pikkulikan kanssa ruokakaupassa. Iskin Rosamunda perunat keittiön pöydälle kassista ja pikkuveli kysyi että mihin niitä käytetään?
Vastasin että kutsuin siskoni miehensä kanssa jäämään illalla syömään uuniperunoita, kun tulevat kisapäivän jälkeen lapsia hakemaan ja nälkä varmasti kurnii.

Hetkeksi väliveli jäi miettimään, että onko uuniperunat niitä, mihin laitetaan hyvä kastiketta?
Juu.
No onko ne semmoisessa posliinissa?
ETTÄ MITÄ??? No siinä semmoisessa metallisessa kiiltävässä jutussa?
Ahaa FOLIOSSA? *virn*

Pikkuveljen verikoetuloksetkin lääkäri soitti tänään. (Yllättävän nopeasti) Kaikki parhain päin ja suorastaan loistavasti. Taas voi huokaista ja kuvitella unohtavansa koko peikon.
Seuraavan kerran meitä kaivataan osastolla vuoden päästä. Vasta. Nytkin nämä tauot ovat jo pari kertaa olleet ruhtinaallisen pitkät puoli vuotta. Parasta toivoen elämä jatkuu.

Huomenna , ööh seitsemän lapsen voimin (ikäjakauma hiukan vajaa 3v, reilu 5v, 6v, kaksi 7v, 10v. ja 11v.) on melkoisen puuhakas päivä. Säteilköön aurinko yhtä upeasti kuin tänään!
Onneksi nuha helpottaa ja tänään ei ollut yhtään lämpöä, vaan melkein ihminen olo.

Mukavaa viikonloppua itsekullekin!

Syysmyrsky

Ahdistusta ja murinaa.
Palanut TYKS ja sen jälkiseurauksena koko sairaalanmäki ja lähitienoot yli kilometrin säteellä oli ilmeisesti syysmyrskystä ihan sekaisin. Siellä on yleensäki täyttä mutta nyt, ei mitään koloa autolle paitsi yksi ja sekin tunniksi.  Siinä ajassa ei käydä labrassa ja osastolla tutkimuksissa. Jälkimmäiseen ehdittiin ja sielläkin meni 10 min yli ja pelko persiissä juostiin sateessa toivoen ettei lappuliisa ole liikkeellä.
Mietin millaisia kyynelehtiviä selityksiä *no kun lääkärissä venyi eikä vastaanotolta nyt kesken ja ihan kaikkeni tein...* selityksiä ois pitänyt esittää.
Onneksi IHANA hoitaja osastolla tiesi että sairaalan oma labra on vielä pahemmin sekaisin ja yli tunnin jonoon joutuisi menemään ja antoi meille lähetteet ja tiedot näytteistä ja käski menemään omaan lähilabraan.
Eikä hän edes tiennyt että yhtälö autopaikka kaukana sairaalasta (kun mukana roudattava lätäköitä väistellen 5 ja 6 vuotiaat) vain tunniksi ja labrassa pelkkä jonotus yli tunnin olisi ollutkin mahdoton tehtävä.
Omassa labrassa marssimme sisään ja pääsimme heti näytteille. Luksusta ja ihana päätös päivälle.

Vaikka mennäänkin vain kontrollinäytteille ja periaatteessa tietää että ihan rutiini juttua, silti kai jokin alitajuinen pelko nostaa aina silloin päätään ja pelkkä parkkipaikattomuus on se viimeinen niitti. Lapsen vuoksi sitä koittaa olla reipas ja fiksu mutta oma pää on niin sekaisin että kaikki asiat tuntuu ihan ylivoimaisilta.
Edellisen kerran olimme kontrollissa keväällä. Tapasin siellä ystävän, joka oli juuri saanut kuulla, että heillä ei ole enää toivoa ja vain kuukausi siitä hänen esikoisensa menehtyi taistelussaan sairauttaan vastaan. Vaikka kyseessä oli aivan erilainen syöpä, ei se muuta sitä tosiasiaa miksikään, että koskaan ei voi tietää. Voi vain toivoa parasta. Toisaalta sikamaisesti ajattelee salaa, että onneksi meillä on eri sairaus, onneksi ollaan oltu "kuivilla" jo pari vuotta. Tässä taudissa on parempi hoitovaste ja ennuste.
Toisaalta tietää, että se on se kerta kun onkin ei toivottuja tuloksia ja koko maailma romahtaa. Ennen elämässä kykeni siihen turruttavaan ajatukseen "ettei meille varmasti käy kuinkaan" Nykyään tietää liiankin konkreettisesti, että kohtalo ei kysy keneltäkään sopivaa hetkeä.

Mukaan lukien että minut meinaa tainnuttaa joku syysflunssa.
Eilen nukuin illalla kuumeen pois. Yön koiranunta nenä tukossa.
Aamulla troppasin itseni kuntoon ja sairaalassa suurinpiirtein peseydyin kokonaan käsidesissä.
Vaikka vain polille mennäänkin eikä siis varsinaisesti olla kosketuksissa lasten syöpäosastoon, jonne ei missään taudissa uskaltaisikaan mennä. Silti hengitin koko ajan varoen ja toivoin ettei aivastuta tai mitään poikkevaa. Nenänkin niistin ulkona mennessä-käsidesiä ja joka ovenpielessä käsidesiä ja taas ulkona nenänniisto pois päästyä. Onneksi tropit auttoivat eikä nenä ole mikään niagara. Tunnen vain itse miten olo on huojuva. Sitten ajaa hurautettiin tosiaan sinne omaan labraan ja koska sekä itse tutkittava pikkuveli että seuraneiti olivat niin reippaita, kurvasimme kotiin pizzerian kautta.
Syöminen sai taas oman olon romahtamaan. Tuntuu että ei jaksaisi seistä.

Toki mies menee tänään töistä suoraan toiselle puolelle Suomea ja on siellä huomisen töiden merkeissä.
Joo tiedän jonkun miehet matkustaa työkseen MUTTA kun minä en ole valinnut sitä matkustavaa miestä.
Niin otan oikeuden valittaa. Miksi minun pitää sairastua aina silloin kun mies on poissa?
Onnekseni en myöskään ikinä näytä sairaalta.

Huolestun, sillä muistini pätkii. Tai oikeastaan vaan ihan koko elämä.
Väliveli huusi vessasta maanantai-iltana että "huomenna on uintia". Minä vilkaisen seinäkalenteria ja tuumaan ettei siinä mitään uintia näy. Odotin että selvitämme asian kunhan poika tulee vessasta. No eikös siinä välissä sitten ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka ja mitä.
Olin koko iltapäivän keittänyt luumuhilloa ja omenahilloa ja siivonnut keittiötä ja hakenut väliveljen kaverin luota, suuttunut miehelle ja ollut pahantuulinen ja hyvin hyvin väsynyt. Silloin en vielä tajunnut että karhea kurkku ja kurja olo olikin taudin ennen.
En muistanut kysyä eikä muistanut lapsi sanoa mitään. Koko homma unohtui sen siliän tien.

Eilinen aamu oli vielä kovin lentävä ja itselläni oli hammaslääkäri heti kun olin saanut lapset kerhoon/eskariin/kouluun. Sitten illalla tuli miehelle kertoiltua miten eilinen aamu oli aikamoinen hulabaloo:

Eskarilaisella piti olla kotitehtävä muttei ollutkaan ja kun asiaa sitten eskarissa selvitettiin, kävi ilmi että opettaja oli unohtanut antaa sen tehtävän. Noh asia selvisi lopulta. Eikä ollut meidän kummamkaan syy, vaan opettajan.
Siinä sitten lupasin odottaa väliveljen kanssa kun hammaslääkärini on koulurakennuksessa myös ja tunnin alkuun oli vartti. Kuinka hänelle sitten sillä hetkellä juolahti mieleen että hän kyllä teki läksyt mutta se kirja jäi kotiin.
Kipitettiin katsomaan luokan lukujärjestyksestä ja tietysti sitä ainetta oli myös eilen ja tuumasin, että tämän kerran autan, koska en itsekään kiireessä aamulla enää erikseen toitottanut asiasta-kuten yleensä. Äkkiä autolla siis kotiin hakemaan kirja ja tyytyväinen ekaluokkalainen kouluun. Vannotin että hänen pitää AINA tehdä läksyt heti koulun jälkeen ja AINA heti pakata kirjat takaisin reppuun ettei näin käy toiste.

Siinä kun illalla miehelle tätä kerron, niin ekaluokkalainen itkukurkussa toteaa, " Niin ja meillä oli tänään sitä uintia!" Jolloin minä, että no voi halvattu.
Asiaa sitten selvitettiin, niin olisi siellä reissuvihossa ollut maanantaina opettajan viesti, muttei lapsi muistanut sitä näyttää ja itse väsyksissä ja kiireessä en sitä muistanut kysyä. Ja kun se juttu jäi kesken ja unohtui. Onneksi kävi ilmi, että hän oli saanut lainakamppeet uimahallilta ja siten pässyt uimaan. *huoh*
Nolona viesti reissariin, että nyt töpeksi niin lapsi kuin äitikin.
Hiukan kyllä jupisin miehellekin, että kuinka monta kertaa elämässään on kysynyt lapsilta läksyt? Reissuvihon?Liikuntakamppeet? Että missä lukee niiden olevan vain äidin murheita?
Toki ne ovat ensikädessä lapsen murheita, ja olen opettanut alusta asti vastuunkantoon ja esikoinen ainakin on hvyin oppinutkin. Kuitenkin ekaluokkalainen vasta opettelee. On tapana muistaa ja muistuttaa että lapsi oppii muistamaan.

Uinnin unohduskin oli vähän oma moka. Sillä olin ne uintipäivät kyllä kalenteriini kirjannut. Kuitenkin siirtäessäni tietoja seinäkalenteriin olen jostain syystä kääntänyt varmaan yhden sivun ohi. Edellinen ja seuraava uinti on merkattuna sinne minne pitää, tämä eilinen uupui. Enkä sitä omenasouvin keskeltä mennyt tarkistamaan tahmeilla sormilla.


Missä on rento, hidas, pieni elämäni? Jos olette nähneet sitä, kertokaa että kotona kaivataan.

p.s. Vietin lauantain ihanissa tunnelmallisissa häissä. Rakas ystäväni meni naimisiin. Hänen elämäpolulleen on mahtunut ihan liikaa kaikenlaista, josta ei tässä enempää. Huomasin miten sunnuntaina oma oloni oli eritavalla kepeä. Tajusin että olen koko kesän ajatellut ystävääni ja hänen elämäänsä, omat pelkoni ja mörköni ovat kömpineet koloistaan. Olen ollut huolissani hänestä-toivottavasti turhaan. Sellainen kuitenkin syö ihan hirveästi energiaa ja voimia. Lisänä muita suremattomia suruja, on tuntunut ihan siltä että kuristun. Kuitenkin itsellä noin periaatteessa kaikki on parhain päin. Haluan toivoa parasta ja luottaa parempaan.



p.p.s. Viikonlopun isäntä vietti isompien poikien kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa ja heillä oli ollut hauska reissu. Parasta se, että oli saanut junailla, metroilla, busseilla ja mietä lie kaikkea.

p.p.p.s. Oli ihana seurata häissä miten kaksi vanhempaa rouvaa-morsiamen läheisiä-tanssittivat meidän neitiä ja pikkuveljeä yöhön saakka. Erityisesti pikkuneiti säteili ja puhkesi kukkaan. Oma sydän oli pakahtua kun sai seurata sitä vierestä. Hänen kanssaan kun on paljon tehty töitä sen eteen, että hän huomaisi, miten on hyvä ja taitava ja osaava ja ihana. Kun hän ei halua tanssia/laulaa/piirtää, jos hänelle ehdottaa, vastaus on aina mököttävä "EN OSAA". Kun selkäsi käännät, hän tekee niitä kaikkia erittäin taitavasti.
Hän haluaisi jumpata tai tanssia balettia, kuitenkin kun hänet sinne vie, hän istuu nurkassa ja tuumaa ettei osaa. Vie siinä sitten lapsi jonnekin kun ulkopuolisen silmiin näyttää että äiti pakottaa :( Vaikka kyse on vain lapsen omasta liian kovasta sensuurista ja jännityksen purkamisesta nurinkurisin keinoin.
Ehkä joskus aika on kypsä ja pieni ballerina sisällä on vahvempi kuin pikku myyn itsepäinen asenne.

p.p.p.s.s. (kuinka monta p.s:ää voi laittaa?) Minulla on oma RUKKI. Ja värttinä ja karstat.
Olen ilmoittautunut kehruukurssille. Vuosien haave täyttyy. Rukki on vasta menossa postiin ja värttinä ja karstat ovat juuri saapuneet postiin noudetaviksi.Äsken tuli lappu.
Jee!!!

Jatkojalostettu lopputuote

Kämmekkäät, itselleni vuosikertalangoista. Nimittäin kesän 2008 kasvivärjäyskurssin ihania lankoja on käyttämättä vaikka kuinka paljon. Valitsin sieltä nyt Novitan Wool ja Bambino lankoja kun ovat jotakuinkin samantuntuisia ja paksuisia.

Ruskea lanka on uinut saniais-rapaperiliemessä, jossa raparperin puretusvaikutusta  ja samalla liemen ruskeaa väriä on vahvistettu teellä. Langat kylpivät tällaisessa jälkiliemessä yön yli. Kauniin maitosuklaanruskea sävy.
Vaalea, kuvassa kinuskin värinen lanka on luonnossa enemmän persikan/oranssin sävyinen ja syntynyt Verihelttaseitikkien jälkiliemessä.

Ylin tummempi oranssi on varsinaisesta verihelttaseitikin liemessä keiteltyä.
Oranssin sävyt tulevat esiin kun liemi ei pääse kuumentumaan liikaa. Suurempi kuumuus ajaa punaisemmat sävyt esiin.

Nämä kämmekkäät on ihan sellaiset omasta päästä tehdyt. Peukalolle pelkkä reikä, reunat joustinta, etteivät rullaudu. Pikaversiot ilman kikkailuja, että pääsi lankoja koittamaan.
Koska langat on pieniä testivyyhtejä, on ne pakko neuloa rivi kerrallaan molempiin kämmekkäisiin, että saa samanlaiset.
Hurja homma siis rivien laskemisessa ja lankojen päättelyssä. Juuri kun muisti tehneensä 12 riviä, joku keskeytti ja sitten ei enää muistanut oliko toisessa 11 riviä vai 13 riviä, ja kumpi kämmekäs äsken olikaan työn alla. Silti nämä valmistuivat kahdessa lyhyessä illassa television ääressä. Eli muutamassa tunnissa.

Lapset odottavat innoissaan omia parejaan. Sillä heitä ihastutti kämmekkään idea. Itse kun en pitkälle syksyyn oikeastaan kaipaa sormikkaita tai lapasia, mutta aamuisin auton ratti/pyörän tanko tai rattaan aisa on kylmä ja kämmekkäät ovat omiaan siihen hiukan pehmentämään tuntumaa. Kylmemmille sitten voi lisätä alle ohuen sormikkaan ja käyväthän nuo koristeena ja lisälämpönä sitten lapastenkin päälle kun oikeat pakkaset iskevät.

Väriterapiaa

 Kasvivärjäys jos mikä, on täydellistä väriterapiaa. Sain viettää lauantaina ihanan syyskesäisen päivän mahtavassa maatilamiljöössä, mukavien ihmisten parissa kasvipatojen äärellä.
Ei sen lähemmäs taivasta tarvitse päästä. 

Tällä kertaa kurssilla pääsi helpolla, kun kasvit olivat kurssin vetäjän puolesta, hänelle suurkiitokset!
Lisäksi oppi taas vaikka mitä uusia juttuja ja vanhat taidot verestyivät.
Kotioloissa on jäänyt muun puuhan jalkoihin värjäämiset.

Ruoka ilmestyi valmiina pöytään kuin taiottuna.
Uulkona jos missä ruoka maistuu herkulliselta muutenkin, saati kun ruoka jo valmiiksi oli taivaallista, nautinto oli auringonpaisteessa leppeän tuulen syleilyssä täydellinen.

Suurkiitokset emännälle!

Lopputuloksena yläkuvassa näkyvät langat.

Vasemmalta oikealle:

Samettijalkoja ja rautapuretus jälkikäteen

Sama liemi mutta kuparipuretuksella.

Edelleen samettijalkojen jälkiliemi.

Alunperin tarkoitus oli saada syvän vihreitä sävyjä rautapuretuksella, mutta tällä kertaa lopputulos oli tumman mustan harmaa. Kaunis sävy sekin. Ehkä lopputulokseen vaikutti jälkipuretus, sillä halusimme kokeilla samalla liemellä muitakin vaihtoehtoja. Varmaa tummanvihreää saa kun rauta pääsee samaan pataan heti.
Rautapuretus haurastuttaa lankoja, ja siksi sen kanssa on oltava huolellinen.

Vaaleat nyyhdit ovat sadonkorjuupadasta nostettuja.

Liemessä keitettiin porkkanan naatteja, kaalinkantoja ja sipulinkuoria. Alunapuretus ja toinen jälkiliemestä.

Keltaiset langat ovat koivunlehtikattilasta. Alunapuretuksella 1. liemi ja jälkiliemi.

Kaniin tiilenpunainen vyyhti nousi verihelttaseitikkipadasta. Aluna+viinikivi puretuksella.

Seuraava hailukan punertava sen jälkiliemestä alunapuretuksella.

Seuraava keltaoranssi saatiin kun jälkiliemeen lisättiin sipulinkuoria ja alunaa.

Sen liemen toin vielä kotiin tuliaisiksi ja keittelin alunapuretuksella alla näkyvät ihastuttavan pirteät langat.

Voi kun joskus ehtisi enemmän!

Lisää hienoja kuvia kurssilta löytyy täältä.

Kurssin antia oli myös se, miten siinä rupatellessa kävi ilmi että naapurikunnassa järjestetään kehruukurssi ja sekös tieto minua suuresti ilahdutti. Olen aina halunnut oppia kehräämään. En omista rukkia, enkä värttinää. Teoriaa olen lueskellut vuosien saatossa. Haaveillut ja hyvpistellyt materiaaleja.

Kun ei ole ollut paikkaa, missä tai keneltä oppia, on jäänyt välineet ostamatta.  Nyt olen ilmoittautunut kurssille, välineet kiikarissa ja syksyn pimeinä iltoina uusia juttuja opittavaksi!

Mietteissä

Tasan 11 vuotta sitten oli ihan samanlainen päivä kuin tänään.
Aurinko paistoi, välillä satoi. Oli kuitenkin lämmintä ajatellen että kuitenkin jo elettiin ihan elokuun loppua.
Koko päivän elin sanalla sanoen sumussa.
Muistan hassuja kohtia päivästä, ilokaasun voimin sain vain hyvin sekavia ajatuksia.
Kaksi valvottua yötä lääkkein aikaansaaduin supistuksin. Kaksi turhaa päivää sairaalassa leväten ja kuumuutta tuskaillen. Epätietoisuus. Ilo ja positiivisuus. Turhautuminen. Lääkäri oli määrännyt minut sairaalaan jo torstaina.
Käännyttänyt kotiin, kun ei vielä olekaan aika. Tulkaa perjantaina heti aamulla.
Tulimme. No ei teidän kannata tänne viikonlopuksi jäädä. Elämämme pisin viikonloppu. Odotusta.
Olin elämäni kunnossa mutta odottavainen koska lääkäri oli sen päästänyt suustaan: "Kyllä sen sieltä jo pitäisi syntyä". (laskettu päivä oli ollut 24.8.)
En muista mitä teimme aikamme kuluksi. Kävimme heti sairaalasta lähdettyä ostamassa ihanan pienen auto-bodyn, sillä se lääkäri möläytteli kaikenlaista muutakin :)

Maanantaiaamuna taas sairaalaan ja odotus vain jatkui. 30. päivä oli tuolloin keskiviikko.
Aamulla ilmoitin, että kaksi valvottua yötä ja kiitos nyt riittää. En suostu jäämän odottajien osastolle enää ihmettelemään.
Päästiin synnytyssaliin. Koko päivän sitten viruimme siellä. Sinne sain sentään miehen kaveriksi virumaan.

Hän kävi jossain välissä kotonakin ruokkimassa koirat ja minä nukuin hetken lääkkeen voimin.
Illalla alkoi tapahtua. Kätilö, joka oli ollut aiemmin jo vuorossa tuli pöyristyneenä ihmettelemään, että vieläkö minä olin siellä?
Hän pisti rattaat pyörimään ja sai lääkärin tajuamaan että ei tästä tule mitään.

Lopulta minut kärrättiin leikkuriin. Ainoa huoleni oli, että pääsehän tuleva isä mukaan?
Lääkäri tuumasi, että jos mies lupaa olla pyörtymättä, niin pääsee.

Illalla 22.17 kiireellisessä sektiossa syntyi reipas  10 pisteen poika.
Pikainen suukko ja iskä pääsi kylvettämään vauvaa.
Kun minut kärrättiin heräämöön, pääsivät he heti viereen ja sain vauvan kainaloon.
Muistan vain että minua väsytti ihan hirveästi. Olin onnellinen mutta niin väsynyt.
Heräämössä kirjaimellisesti on tarkoitus "herätä" tai tässä tapauksessa vain nähdä että hereillä tehty leikkaus ei aiheuta mitään komplikaatioita. Mies tökki minua koko ajan ja sanoi "älä nuku" ja olin aivan tokkurassa ja mutisin vain että en mä nukukaan, mutta väsyttää niin ettei silmät pysy enää auki.

Yöllä kun pääsin osastolle, hoitajat ottivat nukkuvan vauvan hetkeksi hoiviinsa koska totesivat että tämä äiti tarvitsi unta. Aamuyöllä poika sitten tuotiin heti kainaloon kun rupesi tuhisemaan ruokaa itselleen.

Ihan käsittämättömältä tuntuu ajatella että justhan se syntyi. Justhan se meni kerhoon, eskariin ja kouluun.
Nyt se on viidennellä ja menee kohta minustakin ohi pituudessa. Jalat on jo isommat. Pieni, suuri mies.

Tänäänkin, heti kun pysähdyn, alkaa itkettää. Ilosta kun lapset ovat tässä.
Surusta, kun väistämättä näin syntymäpäivänä omia muistoja kahlatessa, tulee mieleen kaksi ystävää, joiden kummankaan esikoisen syntymäpäivää ei juhlita kuten kuuluisi. Miten sellaisesta voi selvitä? Ystävänä yritän lohduttaa, olla tukena. Äitinä pelkkä ajatus repii tuskaisesti.
Jostain syystä lähipiirissäni ei kuole vanhuksia vaan lapsia. Miten elämä on niin julma. Toisen pienen tytön pois menosta on jo aikaa muutamia vuosia. Toisen tytön 11-vuotis syntymäpäivä olisi ollut keväällä, hän ei ehtinyt sitä enää itse juhlia.

Samassa lapset saavat pystyyn tappelun ja ärjyn heille. Kadun suuttumusta samantien, aivan kuin ei olisi oikeutta hermostua, lapset sentään ovat tässä.
Olen yhtäaikaa vihainen ja huojentunut.
Monet kerrat olen jopa kevyesti todennut, että jos olisimme eläneet eri vuosisadalla tai peräti kymmenillä, olisin ollut yksi niistä lukuisista äideistä, jotka menehtyivät synnytykseen. Nyt kun se on kaukainen asia, sen absurdiuden tajuaa. Olen kaksi kertaa selvinnyt siitä läheltä piti. Kummassakaan tapauksessa ei ollut lapsella eikä äidilläkään onneksi hätää. Lapset vain eivät halunneet syntyä. Onneksi on nykylääketiede ja tekniikka.

Ennen Suomessakin oli hyvin korkea lapsikuolleisuus. Nykyään olemme tilastojen kärkipaikoilla, osaamme hoitaa ja selvittää suuria ongelmia. Kuitenkin on sairauksia, joille emme voi mitään. Olemme kehittäneet hoitoja, ne ovat rankkoja ja joskus ne auttavat. Itse pidän itseni pinnalla sen ajatuksen voimalla, että esimerkiksi lasten leukemiat parannetaan nykyään n. 80%:sesti. Meillä on siitä pikkuveljen ominaisuudessa elävä esimerkki. Yritän sivuuttaa mielestäni tuskallisen tiedon siitä, kun kuulen jonkun leukemiasta selvinneen, sairastuvan uudelleen. Toivon parasta.
Kuitenkaan sitä, jonka kohdale osuu se pienempi luku, ei lohduta sama tieto lainkaan.
 Monissa lapsilla esiintyvissä kasvaimissa hoitojen onnistumisesta ei ole mitään takuita. On vain yritettävä. Lääkärit pitävät yllä jopa ns. turhaa toivoa vain että hoidoilla olisi edes hiukan parempi mahdollisuus auttaa.
Tutkittu on, että oma tahto vaikuttaa hurjasti paranemiseen-se vain ei tee ihmeitä.

Televisiossakin on kaikenlaisia murhatutkimuksia tai sairaalasarjoja, joissa hiuskarvasta pystytään selvittämään mitä utopistisimpia asioita. Silti nykypäivänä on mahdollista että lapsi kuolee omassa sängyssään, ilman että kukaan koskaan kykenee löytämään syytä. Ikuinen epätietoisuus jää kalvamaan epätoivoisten vanhempien mieltä. Jos olisin tehnyt niin tai jos olisi käynyt näin. Kukaan ei voi tietää.


Elämässä ei voi tietää. Me vain elämme ja luotamme siihen että matto on jalkojemme alla. Luotamme kompastuttuamme että maton alla on tukeva maa. Sieltä voi nousta. Rämmimme epäonnistumisten yli ja sidomme haavamme.
Entä kun se maakin viedään jalkojen alta, kun kerta toisensa jälkeen pitää nousta kuopasta. Kun revitään niin syvälle, että tajuaa ettei missään ole mitään varmuutta. Mihinkään ei voi luottaa eikä uskoa.

Kurkelan "Ainutlaatuinen" ja "Tähti" ovat soineet, sillä niiden sanat vain ovat niin kauniit.

Loppukevennystä. Viikonloppuna vietimme upean helteisen syntymäpäivän. Lastenkutsut ovat nyt tältä osin historiaa. Olen luvannut kaikille että 10-syntymäpäivät vietetään ja sen jälkeen ei enää sellaisia kemuja tule. Mummit ja kummit kutsutaan ja herkutellaan. Käytin esikoisen katsomassa hauskan elokuvan. Herra Popper ja pingviinit. Sen hassut kohtaukset upposivat esikoiseen. Oli kiva pitkästä aikaa tehdä jotain  kahdestaan. Yleensä se on iskä joka tekee poikien kanssa kahdestaan asioita.

11-vuotta, niin lyhyt ja pitkä aika-yhtäaikaa. Paljon on ehtinyt tapahtua ja paljon on jo muisteltavaa.

Sattuu ja tapahtuu...

...meillä ja näemmä myös muualla.

Eilen piti olla kiireinen päivä. Aamulla herättiinkin hieman normaalia ja aiottua myöhemmin koska en tiennyt että mies menee myöhemmin töihin. Normaalisti hän herää 6 jälkeen ja lähtee ennen aamu 7 töihin. Itse herään samalla väkisin mutta venytän lepoa ja armahdan itseni enkä yleensä nouse kuin aikaisintaan silloin kun mies on lähdössä.
Nyt nousin miehen puuhastellessa keittiössä ja kello olikin jo 7.30. Tarkoittaa että ensimmäisen oppitunnin alkuun oli alle tunti aikaa.
Reipas suihku, mies ruokki nälkäiset lapset ja sitten huis hais ulos ovesta joka iikka.
Kuskasin ekaluokkalaisen ja eskarilaisen ja ulkoilutettiin pentua neidin kanssa.

Tultiin kotiin ja pistettiin tytöissä pyykkikone laulamaan, siivoilin paikkoja ja sitten käytiin neidin huoneen kimppuun. Kunnes hiukan yli 11 puhelin soi. "Täältä hammashoitolasta hei..."
Siinä samassa muistin sen kiireen ja aikataulun. Väliveljen hammaslääkäri! Voi itku.
Pahoittelin syvästi ja pyytelin anteeksi. Päädyttiin siihen että hammaslääkäri haetuttaa lapsen luokastaan.
Oli vain ajatellut että 1. luokkalainen halunnee vanhemman kanssa tulla.
Lähinnä vanhempi olisi mielellään tullut mutta se vanhempi mokasi ja unohti.
Sain isoveljen kiinni opettajansa kännykästä ja hän lupasi saattaa väliveljen hammashoitolaan.

Unohdin vain sanoa, että laita viesti tai soita puhelimestasi, kun asia on ok. Sillä ekaluokalla oli sijainen ja en ollut varma tavoittaako hammalääkäri häntä.

Hetken päästä koitin soittaa hammashoitolaan. Ei vastausta. Koitin soittaa esikoiselle. Ei vastausta.
Pitää ainakin kuuliaisesti puhelimensa äänettömällä kuten koulussa kuuluukin.
Ei auttanut muuta kuin kärvistellä pari tuntia ja odottaa että väliveli toivottavasti kunnossa saapuu kotiin.

Sieltä saapui reipas koululainen. Pyytelin anteeksi unohdustani. Kaikki oli mennyt hyvin.

Kyllä hävetti ja harmitti, niin että itketti. Että onnistun unohtamaan hammaslääkärin.

Kerran olen unohtanut mennä kylään ystävälle vuosia sitten. Silloinkin pääsyy oli sillä, että kirjoitin treffit väärälle viikolle kalenteriin. Silloinkin hävetti ihan hirveästi.
Yhden kerran olen unohtanut jonkun tai mennyt vääränä päivänä mutta muuten tämmöiset on vähän kunnia-asia minulle.

Ikäni oikojalla monta kertaa kuussa käyneenä, pidän sitä epäkohteliaana muita kohtaan, jos myöhästelee ja unohtaa sovitut tapaamiset. Toki kriisejä voi tulla mutta silloinkin yleensä pystyy informoimaan toista osapuolta.
Voihan unohdus.

No illalla pistin tylsästi tekstiviestillä kutsuja tärkeimmille esikoisen syntymäpäivää varten. Kun meinaa viikonloput loppua kesken ja ollaan arvottu että kumpi kampi ja ensi viikonloppu on jo ensi viikonloppuna!

Hetken päästä kummilta tuli viesti: "Pitikö tulla minulle?" Vastasin siihen hymyssä suin että tietty! Kunnes jäin miettimään että miksi kummi ei muka tajuaisi saaneensa kutsua tarkoituksella. Kunnes huomasin puhelimestani että hänelle oli -toki kahtena kappaleena- lähtenyt pari viikkoa vanha viesti, jossa ei ollut päätä ei häntää. Onneksi ei myöskään mitään pahaa.
Soitin sitten perään ja aika sekopäiseltä taisin vaikuttaa jo.

Tänään kaikelle tälle jaksaa nauraa ja voin jopa kyetä antamaan unohduksen itselleni anteeksi ja kehtaan ehkä vielä joskus mennä hammalääkäriin.

Tänään sitten ekaluokkalainen meni itse kouluun. Sovin että tapaan hänet koulun pihalla kun olen vienyt eskarilaisen. Näin tapahtui. Hienoa aamurumba helpottaa kun hän voi kulkea itse sopivina aamuina.
Sovittiin että voimme eskarin jälkeen odottaa hetken, niin ekaluokkalainen pääsee samaa matkaa kotiin päin.

Tässä välissä kerholainen oli kerhossa ja  minä tuulispäänä pennun kanssa autoilin asioilla.
Ehdin jopa haukata voileivän ja tehtiin neidin kanssa juuri lähtöä koululle, kun ekaluokkalainen tupsahtaa ovesta.
Minä sitten hämilläni, että miten hän nyt jo voi olla kotona?
Kuulemma naisopettaja oli sanonut että tältä päivältä lopetetaan. Okei.
En tiennyt että tänäänkin piti olla sijainen. Pääasia että ekaluokkalainen oli reippaasti tajunnut marssia kotiin.

Koululle mennessä kävin sitten kurkkaamassa luokkaan ja sieltä löytyi nuori, mukavan tuntuinen sijaisopettaja.
Kysyin että onko osa lapsista tarkoituksella tullut tänään tunnin aikaisemmin kotiin.
Hän pahoitteli vilpittömästi tapahtunutta.
Rehtori oli antanut hänelle tunnit ja kirjannut ne väärin. Välistä siis uupui yksi tunti.
Asia oli käynyt ilmi, vasta kun joku lapsista oli alkanut ihmetellä ettei hakijaa näy. Samalla opettaja oli alkanut ihmetellä että hänen pitäisi opettaa vielä kaksi tuntia, joista yksi tätä eka luokkaa ja toinen viidettä. Sitten hän oli marssinut sinne rehtorille ja oli käynyt ilmi että se yksi tunti on tipahtanut välistä.
Osan lapsista opettaja oli siis vielä ehtinyt tavoittaa pihalta ja kerännyt takaisin luokkaan.

Meillä asia ei kellekään aiheuttanut harmia. Onneksi ehdin nähdä pojan tulleen kotiin ennen kuin piti lähteä.
Toivon ettei kukaan ilman avainta tms. ole mennyt kotiinsa tuntia liian aikaisin.
Yksi keltainen lippispää leikki koulun pihalla ja kävin poistuessani kysymässä onko hän tämän luokan oppilas ja sanoin että voi mennä vielä omaan luokkaan takaisin, ettei yksin tarvitse pihassa odottaa. Rehtorin kömmähdyksen takia.

Olen ehkä puolueellinen, mutta hammaslääkriunohdus ei ollut ollenkaan paha jos miettii tätä rehtorin mokaa.

*sädekehä alkaa taas kiiltää*

Lasten suusta ja raportti savannilta

Väliveli omaksuu jälleen puhetapaansa uusia piirteitä koulusta.

Samalla lailla hän aikanaan imi vaikutteita kerho-ohjaajilta ja eskarista.

(Parhain varmasti seuraava keskustelu autossa kerhon jälkeen: "Äiti miksei me ikinä syödä sellaisia vauvojen hedelmäsoseita?

Minä tuijotin hetken tietä ja mietin että mitä?

Lapsi joka ei koskaan ikinä milloinkaan suostunut sellaisia edes vauvana maistamaan vaan siirtyi tissimaidosta itsethtyyn ruokaan eikä nekään menneet mössönä alas. 

Kysyin, että miksi niitä pitäisi syödä kun ei meillä ole yhtään vauvaa.

No kun ne on "ihan mahtavia välipaloja". 

Ostimme niitä kaupasta ja kyllä ne joskus ovatkin uponneet muttei niistä mitään hittiä tullut siltikään)

Tänään kyselin että millainen heidän luokkansa on, rauhallinen vai villi? 

(Opettajan lapussa oli hauska piirroskuva luokasta, jossa sattuu ja tapahtuu.)

Väliveli selitti että luokka on aika rauhallinen. Kuitenkin joku poika on semmoinen että ei koskaan tottele ekasta sanomisesta ja sille pitää joskus hiukan karjaista ja sen isoveli on kyllä ollut samassa luokassa ja ollut paljon "ryhdikkäämpi".

Opettajan tietäen, en usko hänen varsinaisesti karjuvan, mutta tuo termi oli aika hurja ja että joku lapsi on ryhdikäs? Voin kuvitella opettajan käyttäneen moista sanaa :)

Meidän koti oli tänään iltapäivällä mielenkiintoinen.

"Täällähän on ihan kuin luonnossa. Kun lentelee perhonen ja koirat vaeltelevat villeinä..." 

(Nokkosperhonen nimittäin eksyi sisälle ja koirat tulivat ulkoa sisälle kun isäntä kotiutui)

Ensimmäinen viikko hengissä suoritettu. 

Koulu alkanut hienosti.

Kerho alkanut hienosti. 

Eskari alkanut hienosti. 

Paitsi että sieltä hakeminen johtaa parkuun ja ruttunaamaisuuteen kun ei saa leikkiä.

Siis juu meillähän ei tunnetusti ole yhtään leluja, meillä leikkiminen on täysin kielletty-ihan kokonaan.

Joten lapsen ainoa aika on saada leikkiä eskarissa juuri sillä sekunnilla kun eskari päättyy.

Eskarissakaan kun ei tehdä muuta kuin leikitään koko päivä, niin se ei riitä. *hohhoijaa*

Eskarilaista siis sanalla sanoen väsyttää. 

Toivottavasti sopeutuu ja tottuu tähän ison arkirytmiin.

Muut nimittäin heräävät ajoissa ja herättämättä, hänet pitää konkreettisesti nostaa sängystä ja meillä mennään aikaisin nukkumaan illalla!

Kirjoja on päällystetty urakalla. 

Vaikka muovintuhlaukselta tuntuukin, niin homma sinänsä on mielestäni superkivaa. 

On ihana saada siisti kirja reppuun. Lisäksi lähes kaikki kirjat on nykyään kierrätyskirjoja.

Eli jokainen luokka saa suunnilleen joka toisen kirjan uutena ja joka toisen edellisiltä oppilailta. 

Mielestäni loistava tapa opettaa lapsillekin kirjojen arvoa, säästää ylipäätään.

Nyt esikoisella on ihan uusi uskonnonkirja mutta kierrätetty historiankirja jne. 

Kurjaa on vain se että kaikkien vanhemmat eivät ymmärrä millaiseen kuntoon kirja vuodessa menee

_jos sitä ei ole päällystetty_. 

On kurja saada huonokuntoinen kirja. 

Toistaiseksi on sattunut ainakin olemaan melko hyvässä kunnossa kaikki.

Meidän lapset ei varmaan ikinä opi itse päällystämään kirjoja, kun äiti on niin hullu että tykkää siitä.

Viidennen tytöt kuulemma ylpeilee sillä että ovat itse päällystäneet kirjansa. 

Kysyin esikoiselta että tahtooko hänkin? Ei kuulemma. 

Sanoin sitten että voi sanoa kavereillekin rehellisesti ettei äiti anna, kun se tahtoo tehdä sen ite. :D

Väsyttää. Ottaa aivoon kun mies on kaksi tulevaa yötä töissä eli nukkuu seuraavat päivät.

Siinä se sitten meneekin tylsä viikonloppu.

Kukahan meillä siivoaisi? Loppukuusta on tiedossa vierasta ja juhlaa ja ihmisiä, joten talo ei saisi näyttää tältä.

Päätän raporttini savannilta.

Villeinä vaeltavat koirat nukkuvat ja perhonenkin on päästetty takaisin puutarhaan turvallisesti.

Mukavaa viikonloppua!

Koiranpennun päivä

Heräsin tosi aikaisin. Kuten joka päivä.
Äiti ei meinannut millään herätä vaikka tökin sitä sängyn reunan yli kuonollani.
Se vaan käski nukkua. Häh. NUKKUA?! Kun on jo ihan valoisaa. Kuka nyt enää nukkuisi?
Kuulemma äiti, joka ei ollut nukkunut yöllä. Ihmiset on sitten kummallisia. Päätin näyttää uuden taitoni. Osaan nimittäin hypätä oikein hienovaraisesti sängylle ja käpertyä pienelle kerälle ihan taitavasti. Yöllä temppu ei onnistu kun äiti nostaa minut takaisin lattialle heti mutta aamulla se aina onnistuu.
Herätyskello piippasi ja voi hännänheilutus, se tarkoittaa että iskä herää!
Nuolin ja pussasin ja heilutin häntääni iloisena että hyvä kun tajusitte herätä. Kauhea nälkä jo onkin!
Saatiin  herkkuruokaa ja päästiin ulos.
Siten iskä lähtee jonnekin. Se pukeutuu vaatteisiin ja semmoisiin kummallisiin koliseviin kenkiin (toim.huom.lukkopolkimiin sopivat pyöräilykengät) ja lähtee kaksipyöräisellä vekottimella(toim.huom. polkupyörä) jonnekin. Kutsuu sitä työksi. Ei auttanut vaikka kuinka heilutin häntää ja tuijotin nappisilmilläni. En päässyt mukaan.

Onneksi äitikin oli herännyt ja pääsin mukaan sen aamupuuhiin. Se hyörii ympäri taloa aina aamuisin ja puhuu koko ajan jotain jollekin ja sitä pitää vahtia ettei pääse karkuun ovesta-ilman minua.
Ne pienemmät tyypit, joita kutsutaan erilaisilla nimillä mutta olen ymmärtänyt että ne on kaikki lapsia.
Nekin heräsivät. Silloin kannattaa olla rappusten juurella. Kaikki pysähtyvät minun kohdalle silittämään ja halaamaan ja suukottamaan. Jos malttaa istua kauan paikallaan saa paljon rapsutuksia.
Sitten ne katoavat vuorollaan sellaiseen pieneen koppiin, minne kovin yritän tunkea mukaan. Kuulemma koirien ei tarvitse majailla vessassa. Mitä ne ihmiset sinne sitten heti aamulla säntäävät.
Ne syö aamuruokaa keittiössä ja silloinkin kannattaa olla tarkkana, kun voi saada herkkuja.

Ruoan jälkeen alkaa kaikkein kiireisin vaihe aamussa. Kaikki alkavat pukea. Koko ajan pitää vahtia eteisessä, ettei kukaan karkaa.
Tänäänkin piti oikein tehdä töitä että ehdin joka kerta portin välistä eteisen puolelle ettei minua vain unohdeta.

Tein hyvin tärkeänä tiettäväksi että olen olemassa ja että olen kyllä mielelläni lähdössä mukaan.
Äiti vain nosti minut kerta toisensa jälkeen portin väärälle puolelle.
Pahaksi onnekseni olen kasvanut hiukan ja en tahdo enää mahtua portista läpi vaikka kuinka koitan luikerrella.
Lopulta äiti pyysi sen suurimman lapsen ottamaan minut syliin. Miksei äiti tajunnut että minä tahdoin sen mukaan? Koitti herkuilla houkutella. Tyhmänäkö se minua pitää? Kai minä nyt tiedän että jos äiti tarjoaa herkkua kengät jalassa, sen seuraava aikomus on livistää ovesta ilman minua.

No niin ne kaikki menivät ja jäin kotiin sen suurimman lapsen vahdiksi. Vanhukset ei välitä kyllä mistään. Ne vaan kuorsaa paikoillaan vaikka koitin sanoa että haloo, perhe lähtee ilman meitä!

Juuri kun olivat lähteneet huusi lapsi niiden perään että lapussa kyllä lukee niin että koulu alkaa vasta 9.20 eikä 8.30.
Se olikin kiva juttu, sillä kaikki tulivat pihalta takaisin. Sain hurjasti rapsutuksia. Kuulemma äidin hajamielisyys toimi hyvänä siedätyksenä minullekin. En kyllä oikein ymmärtänyt muttei sen niin väliä, sillä sain lisää rapsutuksia kaikilta.
Jonkin ajan kuluttua ne kuitenkin taas alkoivat laittaa kenkiä jalkaan.
Huolestuin jo todella että taasko ne lähtee ja eikö ne nyt millään ymmärrä. Lopulta kuulin kuitenkin taikasanat.
Pääsee mukaan!
Minä pääsin mukaan. Jee, mahtavaa! Upeeta! Tajusihan ne vihdoin. Se isoin lapsi lähti omalla kaksipyöräisellään.

Se pienin lapsi istui semmoisissa kärryissä ja minä pääsin sinne viereen. Niissä samoissa kärryissä olen istunut montaa kertaa ja päässyt sen kaksipyöräisen vekottimen perään.
Se on kyllä ihan jees, kunhan pääsen mukaan. Nyt näillä muilla ei ollut kaksipyöräisiä mukana. Ne kävelivät.

Hetken päästä oltiin siellä mitä ne sanovat kouluksi. Piha täynnä ihan vieraantuoksuisia pikkuihmisiä.
Kaikki haluavat silittä minua mutta menen mieluummin äidin syliin. Heilutan sieltä häntääni ja annan niiden lasten  hiukan rapsuttaa. Äiti onneksi tajuaa että se pelottaa minua hiukan ja kun painaudun sen syliin, se sanoo lapsille että nyt pentu haluaa jo levätä.

Mentiin sisällekin sinne kouluun. Alakerrassa oli tuttuja isoja ihmisiä. Sanovat sitä eskariksi. Ne lapset ei kyllä olleet samoja joita näin siellä keväällä. Nekin halusivat sillittää. Äiti onneksi sanoi että ihan vain vähän.

Lopulta päädyttiin pihalle odottamaan. Koulu ei kuulemma alkanut ihan heti. Pihalle tuli koko ajan enemmän lapsia. Katsoin parhaaksi istua hiljaa äidin jalan vieressä ja katsella sitä hulinaa.
Hetken päästä päästiin kävelemään kotiin. Tapasin kotimatkalla mukavan koiraherran. Aika vanha se oli mutta ei minua suurempi ja olisin kovin mielelläni jatkanut pidempäänkin leikkiä sen kanssa. Melkein heti tuli vastaan semmoisia suuria harmaita koiria. Ne yleensä haukkuu. Ne on hiukan pelottavia. Niille siis haukuin jo vähän kauempaa varmuuden vuoksi että en mä oikeestaan teitä ees pelkää mutta en mä nyt viitti leikkiä teidän kanssa kun tolla äidillä on vähän kiire kotiin.

Se pienin ihminen talutti välillä minua. Se ei kai vielä pääse sinne eskariin tai kouluun.
Aika kivaa, kun se leikkii eniten minun kanssa. Se on vähän kuin pentu itsekin. Sen saa narrattua sängyn allekin ihan helposti hakemaan lelua.

Kotona ehdin hetken nukkua kun äiti ja pikkuihminen rupesivat taas puuhailemaan sen oloisina että kohta ne karkaavat ulko-ovesta.
Oikeassahan minä olin. Nyt äiti pisti minut minun isoon leikkihäkkiin. Antoi suuren kanafileen järsittäväksi ja käski odottaa.
Koitin kyllä kana toisessa suupielessä inistä jotain vastaan mutta äidistä näkee kun se on tosissaan.
Ne lähtivät vastalauseistani huolimatta. Kuulemma koiranpentuja ei voi viedä hammaslääkäriin.

Onneksi pihasta kuului auton murinaa. Ne eivät varmaan ole kauan poissa.
Ihan pian auton ääni kuuluikin ja äiti palasi lapsen kanssa. Päästiin ulos ja sitten ne laittoi ruokaa.
Juuri kun ajattelin että vatsat täynnä sitä ihanan hajuista kalaa, ne käy varmaan ruokalevolle. Ne alkoi taas pukea kenkiä jalkaan.
Taas piti rynnätä eteiseen vahtimaan mutta nyt äiti sanoikin että pääsen mukaan. Voi onnea!!!

Pääsin taas sinne samaan kärryyn lapsen viereen. Mentiin näköjään sinne samalle koululle.
Haettiin ne lapset mukaan ja käveltiin kotiin. Nyt kaikki taluttivat minua vuorotellen. Koitin kävellä ihan kauniisti vaikka jossain on kyllä ihan liian ihania hajuja ja on ihan pakko rynnätä välillä heinikkoon hiukan vauhdilla. Mutta ihan vain välillä.

Kotona äiti taas teki ruokaa ja lapset söivät ja minä nukuin äidin jaloissa.

Kului aika pitkä aika ja kukaan ei mennyt minnekään. Sitten pääsin ulos sen isoimman lapsen kanssa.
Ja muutkin koirat pääsivät.
Sitten se iskä tuli kotiin ja tervehdin sitä iloisena.
Nyt ne lähti ilman minua jonnekin niillä kaksipyöräisillä.
Onneksi äiti ei mennyt minnekään. Se auttoi minua nyt kirjoittamaan tämän jutun. Käyn nukkumaan sängyn alle. Hirveän raskas päivä tämmöinen.

Paljon hännänheilutuksia ja nuuskutuksia kaikille!

Uusi alku

Kesä on kulunut hellettä pidellessä. Jotenkin matalalentoa kaikenkaikkiaan.
On vain jotenkin yleisesti voipunut olo. Mitään ei huvittaisi tehdä ja ei sitten ole tehty.
Kaikki on ihan hyvin. On vain totisesti ladattu akkuja.

Huomenna on uusi alku -taas kerran elämässä.
Esikoinen aloittaa viidennellä ja se ei tunnu hänen elämäänsä mitenkään hetkauttavan.

Väliveli aloittaa koulun. Hän ei omien sanojensa mukaan aio sinne kylläkään mennä. Se ei ole mitään uutta.
Jännittää varmasti vaikkei sitä myönnä. Eskariinkaan ei aikanaan aikonut mennä mutta ilman ongelmia solahti sinnekin ja nautti vuodesta.
Lukee hyvin ja kirjoittaa. Tosin ei halua että kukaan kuuntelee kun hän lukee pienemmille ääneen Tatua ja Patua. Kirjoittaisi hienosti muttei kuulemma osaa. Kuitenkin 99,99% tulee oikeita sanoja paperille jos rauhassa saa tehdä eikä kukaan puutu hommaan. Auttava aikuinen saa yleensä vain tuikeita mulkaisuja osakseen.
Laskee ilmeisen sujuvasti. Ulospäin tässäkään ei osoita samanlaista intohimoa kuin esikoinen, joka on ja oli jo pienenä kuin kävelevä laskin tai tietokone. Kuitenkin laskee sujuvasti vaikeitakin laskuja. Joissa minun pitää päässälaskien myös ihan miettiä että lopputulos on oikea.
Ehkei siis tarvitse hänenkään koulunkäynnistään olla huolissaan.
Tyytyväisenä saatan hänet kouluun huomenna.

Pikkuveli menee eskariin. Samaan missä väliveli vietti viime vuoden. Se on mukavaa, sillä eskari oli kiva paikka ja aikuiset osaavia ja mukavia. Hänen on helppo mennä. Eskari on jo tuttu kun vuoden ajan joka päivä mennen tullen tuotiin ja vietiin väliveljeä.

Neiti menee ylihuomenna kerhoon. Sama kerho kuin viime vuonna. Ryhmä varmasti sielläkin hiukan muuttuu, kun osa ryhmästä lähti eskariin.

Erilainen vuosi edessä kun vietämme päivät pääosin kahdestaan pikkuneidin kanssa.
Odotan että voimme tehdä pyrähdyksiä kirppareille, ja käydä kauppa-asioilla yhdessä. Kaikenlaista pientä kivaa, mihin pojat eivät vain jaksa innostua. Pikkuveli on pojista kaikkein urhein. Silti kirpparikierros kirvoittaa herkästi "Mennäänkö kohta jo pois?" kommentteja aika tiuhaan.

Odotan kyllä myös luksusta- yksinäisiä aamuja. Kerhoa kaksi kertaa viikossa, jolloin sen hetken saan olla miten huvittaa. Olihan sama tilanne myös viime vuonna. Sillä erolla kuitenkin että kerhosta hain aina kaksi lasta, joilla väsymys yleensä purkautui riitelynä ja kiukutteluna. Yksi ei ehkä sentään jaksa riidellä kauheasti?

Toki kaikki tämä harrastuksilla lisättynä tarkoittaa käytännössä tukkaputkella edestakaisin kulkemista, en ajattele sitä vielä.

Aika sitovaa on vielä elämä pennunkin kanssa. En halua jättää sitä kotiin tuntikausiksi, joten koitan järjestää aikataulut niin että voisin antaa koirienkin nauttia olostaan. Pentu on kyllä kaikinpuolin täydellinen koira. Kiltti ja reipas. Rakastaa matkustaa autossa ja pyörän kyydissä. Heiluttaa vain iloisena häntää ja on valmis aina-kuin partiolainen.

Vanhemmat koirat taas nauttivat kun voivat välillä nukkua kotona ihan rauhassa kaikelta ja kaikilta.

Syksy on kiva vuodenaika. Tukahduttava helle on poissa mutta nyt ainakin on luvattu vielä pitkään kesäistä säätä. Kuulaita aamuja ja puhtia tehdä taas jotain pihassakin. Pimeitä iltoja ja kynttilätunnelmia.

On aina yhtä ihanaa kun vuodenajat muuttuvat. Tykkään neljästä vuodenajasta.

Turvallista koulutietä, mukavaa alkavaa kautta!

Visbyssä

 Ihastuttavia vanhoja, pieniä taloja, ruusujen täyttämiä kujia...

Visbyssä kaupunkia