Tapojeni orja

Meillä elämään tahtia lyö vanha kello.
Sellainen perinteinen kaapin päällä kököttävä suuri.
Yksinkertaisen kaunis ja lyöntiäänikin on mukava.

Mieheni on sen perinyt isovanhemmiltaan ja se on rakas.
En koske siihen lainkaan etten rikkoisi.
Mies itse huolehtii siitä että kello käy ja lyö.

Kello näyttää aikaa vanhan myöskin perityn kaapin päällä olohuoneessa, juuri sellaisella paikalla kuin haluan sen olevan.
Kuljenpa talossa minne vain näen sen matkallani yhdellä silmäyksellä.
Erityisen hyvä juttu, sillä en käytä lainkaan rannekelloa.
Sisäinen kelloni on aika vahva.

Kellottomuus ja tuo vanha kello saavat aikaan kuitenkin sen että olen tapojeni orja.
Kun kotona tarvitaan kelloa-tuijotan tuota vanhaa kelloa orjallisesti.

Meillä oli vauhdikas ja ärsyttävä syksy. Aamuisin tehtiin lähtöä aina hurjalla hulinalla koska kello jostain syystä edisti pikkuhiljaa. Lopulta se oli aina melkein vartin edellä oikeaa aikaa. Vartti aamurumbassa on aika iso juttu. Ärsyttävää oli sitten seistä vartti liian aikaisin siellä minne ikinä olikin ollut muka kiire lähteä.
Meni todella kauan oppia muistamaan että miettii ja tarkastaa ajan toisestakin kellosta eikä usko vanhaa joka menee menojaan.

Nyttemmin kello on pysynyt paremmin ajassa.

Äsken lapset halusivat lähteä uudelleen ulos aurinkoiseen nuoskalumeen.
Tuumasin mielessäni että ihanaa kello on JO NELJÄ!
Olen tänään ahkeroinut ja tuntuu että alkaa tätä päivää piisata.
järkytykseni oli suuri kun katsottuani kelloon totesin sen olevan vasta varttia vaille kaksi!
Mitä tekee tapojensa orja?
Katsoo eteisen kelloon ja toteaa sen olevan neljä.
Eteisen kello toimii nykyaikaisesti pattereilla joten tottakai sen täytyy olla väärässä.
Minä irrotan kellon, rukkaan sen näyttämään kahta ja vielä kummasteleville lapsillekin selitän että kellon patteri taitaa olla lopuillaan kun se näin on väärässä ajassa, että huomaan kohta jos se ei enää kulje niin patteri pitää vaihtaa.

Voi pyhä yksinkertaisuus!
Lasten päästyä pihalle katson kelloa ihmeissäni että sehän on jo hiukan yli kaksi ja olohuoneen vanhus edelleen vain näyttää hiukan vaille kaksi.

*Älyväläys* Olohuoneen kello on pysähtynyt! En edes kuunnellut ettei se lyö. Lasten höpötykseltä en huomannut.
No rukkasin patterikellon siihen oikeaan aikaan vähän yli neljä ja totesin että pitäisi luottaa sisäiseen toimivaan kelloon eikä ajatella liikoja.

Olen ahkeroinut koko vaatehuoneen siistiksi. Neljä täyttä pyykkikasaa on viikattuna siellä missä kuuluukin. Kylpyhuoneessa odottaa vielä toinen mokoma. Odotan että armas tulee kotiin ja kantaa ne ylös. Osuutensa kullakin.
Pino pieneksi käyneitä vaatteita odottaa päätymistä serkkukummipojalle ja kummitytölle. Varastolaatikoista on kaivettu esiin edelliseltä pienentyneitä seuraavalle ja laitettu laatikkoon toiselle pieneksi käyneitä, jotka eivät vielä ole kellekaan toiselle sopivia.

Lapset ovat kasvaneet kaikissa mitoissa. Niin sisäisesti kuin ulkoisesti.
Vaatteet kutistuvat kaapissa. Ainakin se tuntuu siltä.
Shakkia pelataan vaatehuoneessa joka välissä.


Huomatkaa ompelukoneen lokeroiden hyötykäyttö :)
Enkä ole ollut auttamassa ideoinnissa.


Henkinen kasvu on ollut paljon ilahduttavampaa.
Esikoinen on taas näyttänyt ihanan järkevän ja iloisen itsensä. Syyspimeillä alkoi esimurrosikäinen pilkistellä ja se on aika raskasta ja uuvuttavaa huomata isoimman taantuvan pienimmän tasolle. Mikään ei ollut hyvä. Kaikki oli väärin ja vähintäänkin tyhmät vanhemmat.
Nyt ihana, aurinkoinen, avulias ja reipas isoveli jälleen pilkistää kilpaa kevätauringon kanssa!

Arjessa se näkyy mm. näin: Saimme hiihtolomalla syödä joka päivä pannukakkua, jonka oli kokannut esikoinen AIVAN ITSE. Jouduin hänelle ihan etsimään oman reseptin kun eihän minulla mitään mittoja moiseen perusruokaan ollut. Saisimme syödä edelleenkin vaikka joka päivä pannukakkua mutta väitin ettei se ole kovin terveellinen tapa elää.
Esikoinen auttaa kattamisessa, siivoaa astoita tiskiin, ja laittaa ruokaa.
On ennenkin tykännyt mutta syyspimeät ja räyhä veivät senkin innon.
Eilen kuori koulusta tultuaan perunat ja teimme perunapurjososekeittoa. Se pääsi hänen lempiruokalistallaan paikalle 5. Ei huono!

Väliveli on reipastunut. Hän on aina ollut ujopiimä uusia ja vieraita asioita kohtaan. kotona kylläkin kaikkein äänekkäimmin puoliaan pitävä. Pukemisessa hän on koittanut kaikkia porsaanreikiä että voisi siltä välttyä nyt olemme saaneet "reippausvaihteen" päälle.
Hän pukee itse, etsii itse itselleen vaatteita, menee itse ulos ja puuhastelee muutenkin kuten kelpo 6-vuotiaan kuuluu.

Isoveljen ja väliveljen reippaus on ihanaa. He tekevät välillä itse iltapalaa, välipalaa, aamupalaa ja tarjoavat jalomielisesti sitä samalla myös muille.
Väliveli ja pikkuveli leikkivät dinosaurusta, ritaria ja rosvoa.
Ulkona on syntynyt lumilinna, jossa on salakäytäviä ja ovia.

Maailman syvin kuoppa jonka pohjalta löytyi IHAN OIKEAA HIEKKAA!



Kovettuneista lumihangen pintapaloista tuli eilen hieno torni lumikasan päälle.


Nyt pikkuväki sulattaa lunta rännistä valuvassa vesinorossa. Siihen kun sekoittaa maailman syvimmästä kuopasta esiin kaivetun auringonkukanjuurakkoa tulee kuravelliä-anteeksi- suklaata. Halvat on pienten huvit.
Kukaan ei tullut vinkumaan ovelle "äiti sitä ja äiti tätä" vaan he vilistivät pihavajaan ja kaivoivat hiekkaleluja esiin ja ryhtyivät hommiin.

Piha näyttää ehkä hiukan sotatantereelta. Kymmeniä lumikasoja ja tallattuja polkuja, risuja ja keppejä rakennelmissa ja lelut pitkin poikin siellä missä niitä viimeksi joku käytti.
Lumi on kuitenkin ihanan valkoista ja puhdasta ja siksi siitä ei saa edes valokuvaa- ainakaan että se näyttäisi miltään.

Minä kärräsin eilen lunta aurinkoon sulamaan. Pois talon seinustoilta.
Tänään etelälape vihdoin hulahti tyhjäksi. Hyvä uutinen: Koristeomenapuu ei ollut tulilinjalla-muutamasta millimetristä oli kiinni. Huonompi uutinen: Onnenpensas jäi putoavan lumen alle ihan täysin. Nyt vain toivon ettei se murjouotunut pahoin vaan lumen sulaessa paljastuu alta taipuneena mutta hengissä.
Tiedän. Minä tyhmä puutarhuri. Muiden pihassa kyllä ajattelen ettei ole putoavan lumen alla mikään kasvi. Omassa pihassa en ajatellut. Nämä kaksi kasvia itse istutin vain siihen missä kiva kohta sattui olemaan-kun eihän lunta ole vuosiin satanut kunnolla... Tyhmästä päästä kärsii tässä tapauksessa pihakasvit.

Aurinko hellii mieltä. Kyllä kelpaa odotella kevättä!

Huomenta

Talvi ei sitten todellakaan vielä loppunut. Yritystä oli yhden viikonlopun verran.
Viikon lumisade ja pakkanen kyllä taitavasti korjasivat kaiken sulamiselta näyttäneen.

Hankikanto takaa rusakoille liiankin hyvät olosuhteet pitää piirileikkejä maaliskuisena yönä minun puutarhassani. MURRRRR!

No kaunista ja valkoista, se on kiva. Me pääsimme kuluneena viikonloppuna vihdoin koko perhe lenkille. Kävimme molempina päivinä siis tosiaan koko konkkaronkka kiertämässä kunnon lenkin potkukelkoilla ja kävellen.
Ihanaa! Aurinko paistoi, lumi kimmelsi ja aurinko lämmitti niin että koirillakin oli kivaa.

Eilen innostuin vielä tekemään toisen lenkin ilman perhettä kun sain lenkkiseuraa.
Illalla hiukan kantapää kiukutteli-talvikenkäni eivät ole montaa kilometriä kävelleet ja sen huomasi jälkeenpäin.
Ne on ostettukin sitä varten että pääsen lasten kanssa umpihankeen ei siksi että voin tehdä pitkiä kävelylenkkejä kovalla tiellä.

Aurinko oli ilmeisesti viikonloppuherkkua?! Nyt se ei ainakaan suostu näyttäytymään.
Minä joka en kesällä niin ole auringonpalvoja tarvitsen aurinkoa tähän aikaan-se kertoo että kevät on ihan oikeasti tulossa.


Hyvää naistenpäivää kaikille naisille!

Talvi loppuu rytisten

Talossamme on kaksi kattoa. Vanhassa osassa tiilikatto ja uudemmassa peltinen.
Jo viikonloppuna pakkasen noustua plussalle-hulahti ensin katon toinen lape kertarysähdyksellä kauas talosta. *helpotuksen huokaus* Pelkäsin nimittäin että jos lumipatja alkaa roikkua katon reunalta se tipahtaa pahimmillaan tulevan kasvihuoneen lasien päälle, ne kun on varastoitu talveksi räystään alle.
Hetken päästä rysähti toinenkin lape kauhealla äänellä ja vauhdilla alas. Sillä puolen-takapihalla meni yksi jasmike aika lyttyyn. Se ei haittaa sen voi leikata siistiksi kun lumet sulavat pois tieltä ja mitään ei ole menetetty- jasmike on siellä kasvanut vuosikymmeniä kaivonkannen ympärillä joten sen niskaan on takuulla tullut lunta katolta kerran jos toisenkin.

Laitoin puutarhasahaan jatkovarren ja siihen jatkovarren. Törkin tiilikatolta suoraan rappujen päällä roikkuvia lumipatjan reunoja alas.
Eilen vesisade liu'utti lumipatjaa pikkuhiljaa alemmas-lopulta se roikkui katon reunalla hiukan vajaa puolimetriä ja näytti aika pelottavalta.
Muutama hetki kului ja sitten kuuluikin mahtava kumahdus kun koko katon reunan matkalta jääpohjainen n. 30cm paksu lumipatjan reuna rojahti alas.
Yöllä sama toisella puolella-koko talo tärähti putoamisen voimasta!

Aamulla meinasin napata kuvan mutta mies otti minun sahakikkani käyttöön ja sorkki alas uuden patjareunuksen rappujen päältä.
Kyllä se siis paloina alas tulee.
Meillä periaatteena on että katolla kuljee nuohooja.

Esikoinen leikki urheaa ja putsasi leikkimökin katon-oli kuulemma kivaa :)

Paistaisi nyt AURINKO!!! Sulakeli ja ankea harmaus ei kyllä yhtään miellytä vaikka miten päin miettisin...

Kuvahaaste: 4. kuva

Sain Anskukalta hauskan haasteen:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.

2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.

3. Selitä kuva.

4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama



Hain ulkoisen kiintolevyn. Olen jo viikon verran järjestellyt ja siivonnut kuvakansioita.
Neljäs kansio oli täynnä yksityiskohtaisia kuvia ihmisistä joten en niitä tänne voinut laittaa.
Kansio jonka vihdoin avasin, melkein neljäntenä sisälti iloisen kuvan pupukattauksesta.
Pari vuotta sitten vietettiin aivan pääsiäisen korvalla syntymäpäiviä ja siten pöytä sai koristeekseen pieniä suklaisia munia, höyheniä, ohranversoja ja hauskan pupukoristeen. Pupukoristeen lapset saivat miehen työkaverilta ja lapset sen myös pöytään asettivat.

En keksi kenet haastaisin. Monen olen nähnyt tähän jo osallistuneen mutta nappaa haaste matkaasi jos haluat ja kerro minulle :)

Päivän kysymys:

"Äiti millainen hattu tai päähine sillä presidentillä oikein on?"

Äiti: "Miten niin????" :-O "Öööö, hmmmm, siis ei niillä mitään hattua ole."

"No miksei ne käytä edes kruunua? Kun käyttäähän kuninkaat ja prinsessat ja kaikki- poliisikin."

Äiti: *päässä raksuttaa ja mietin sopivaa vastausta hiljaa itsekseni*

"Miksi kuninkailla, kuningattarilla, prinsessoilla,prinsseillä ja presidenteilläkin on hengenvartijat?"

:D

Miettikää näitä minä menen laittamaan lounasta kyselijöille...

YSTÄVÄNPÄIVÄ

Hyvät ystävät ovat kuin lyhtyjä tiellä
-ne eivät lyhennä matkaa,
mutta tekevät sen valoisammaksi kulkea.

- Marleena Ansio -


HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Liukasta laskiaista

Vietimme monta tuntia lasten kanssa ulkoillen.
Päiväkerho/srk järjesti laskiaisriehan.
Oli poniajelumahdollisuus ja napakelkka, pulkkailua sekä hiihtoa.
Ylitse kaiken riemun kohosi kuitenkin lumivuori.

Alueen lumet oli traktorin toimesta kasattu korkeaksi kasaksi.
Lapset saivat kiipeillä ja liukua ja touhuta kasan kimpussa mielin määrin.
Yksi lastenohjaaja ja vanhemmat halunsa mukaan auttoivat lapsia jotka halusivat rakentaa lumilinnan.
Lapset kaivoivat monta tuntia posket punaisina ja tekivät hienot muurit lumikokkareista, suuren luolan kasan sisään ja tunnelin jonka kautta pääsi kulkemaan.
Kotiin ei olisi malttanut kukaan lähteä mutta nälkä ajoi ja väsymys-jota lapset tietenkään itse eivät nähneet/tunteneet.
Toivotaan etteivät mitkään nuorisohuligaanit keksi hajottaa lasten upeaa lumilinnaa ja he voivat nauttia siitä niin kauan kuin lunta piisaa aina kerhoillessaan!

Kotona kattilallinen pinaatikeittoa ja kananmunia, sekä uunipellillinen herkullista pannukakkua (jonka esikoinen teki!) purkillinen itsetehtyä omenahilloa ja kermavaahtoa hiukan päälle.
Kaikki katosi nälkäisiin vatsoihin nopeammin kuin arvaattekaan.

Lapsissa ei näy muuta merkkiä kuin punaiset posket. Itse voisin vaikka kömpiä sänkyyn ja käydä nukkumaan. On niin raukea olo. (Tunnustan että osa raukeudesta on omaa syytä kun en saanut nukuttua viimeyönä tarpeeksi)

Jälleen sataa hiljalleen lunta. Jostain syystä enää ei nouse kauniita lauluja mieleen kun katselee lumisadetta. Ennemmin ajatukset ovat keväässä ja kauhulla mietin minne kaikki pienet taimeni sijoitan jos kasvihuonetta ei päästä lumikinoksien tilalle pian rakentamaan...

Uskomatonta

Olen aina ihmetellyt miksi lasten ei anneta kasvaa ja aikanaan itsenäistyä vaan (yleensä) äidit roikkuvat lapsissaan.
Edelleen vaikka olen itse äiti en ymmärrä sitä. Ehkä syynä on malli jonka olen saanut.
Minuun on luotettu ja uskottu. Minua on kannustettu tekemään omat ratkaisuni ja valitsemaan oma polkuni elämässä.
Olen siitä kiitollinen.
On kuitenkin asia joka tuntuu aina yhtä käsittämättömältä: Ajan katoavaisuus.

Viikonloppumme oli rankka. Tarkoittaa että eilen tuli valvottua pakottavista syistä hirveän pitkään. Lapset pääsivät nukkumaan vasta ilta yhdeltätoista, jonka vuoksi laitoin pienimmät tänään päiväunille. Päiväunet eivät enää ole kuuluneet pikään aikaan säännölliseen päivärytmiin.

Vietin päiväuniaikaa nostalgisesti väliveljen kanssa sängyllä pötkötellen ja luimme Tatun ja Patun hassuja aakkosseikkailuja.
Höpötimme kaikkea. Lähinnä siis vastailin katkeamattomaan kysymystulvaan.
Tuli sitten puheeksi esikoulukin, joka hänellä syksyllä alkaa.
Sitten mietimme serkkuvauvaa joka juuri vasta sai nimen.
Seuraavaksi hauskuutin väliveljeä laskuilla. Hän mietti että kun serkkuvauva on kuusi niin kuinka iso hän itse on? Saimme vastaukseksi 12 vuotta. Hänestä oli hullunkurista ajatella että silloin hän itse on hiukan isompi kuin isoveli nyt ja pieni serkkuvauva on yhtä suuri kuin hän nyt.
Seuraavaksi hän laski kuinka vanha isoveli on silloin ja sitten puhuttiin miten hänkin on ollut sellainen pieni nyytti kuin serkkuvauva nyt ja isoveli ennen häntä.
Kertaakaan ei tullut sellainen olo "että minun vauvat on kasvaneet isoiksi", lähinnä vain epäuskoinen ajatus että miten aika voi kulua niin nopeasti.
Tuntuu nyt ajatellen hurjalta että 6 vuoden päästä jotain ja kun olemme siellä kuuden vuoden päässä, huomaa että kuluneet hetket ovat olleet ohikiitäviä.
Luin ystävältä saamaani viime syksyistä lehteä. Siinä oli kirjoitus äidin silmin tyttären lähdöstä vaihto-oppilaaksi. Yllätin itseni ajattelemasta että minneköhän oma esikoiseni haluaa vaihto-oppilaaksi. Itse olisin aikoinaan halunnut muttei olisi ollut varaa. Tyydyin viettämään usean vuoden kesät Au Pairina. Niitä kesiä en kadu vaikka niiden vuoksi uhrasin paljon. Edelleen sydämessäni on kaksi "kotimaata". Toivottavasti omat lapseni haluavat joskus nähdä avaraa maailmaa...

Juurikin viikonloppuna puhuimme siitä että joskus ei huomaa miten aika kuluu. Toisinaan pieni muutaman minuutin odotus on pitkä kuin nälkävuosi.
Jännä miten ihmismieli käsittelee aikaa ja sen kulumista.

Usein pysähdyn siihen ajatukseen että pitäisi muistaa tarttua hetkeen. "carpe diem"
Mielestäni olen oppinut siinä paremmaksi koko ajan. Ehkei ihminen voi olla kuitenkaan aina täysin hetkessä-pelkästään. Sillä ilman unelmia ei ole elämää.

Juuri nyt elän hetkessä. Nautin pienistä sirkkalehdistä ikkunalaudalla. Iduista jotka kohta ovat kelvollisia lautaselle.
Unelmoin keväästä ja puutarhan heräämisestä-tätä unelmaa ihan hiukan häiritsee se että koko päivän on satanut uutta lunta. Tähän asti talvi on ollut kivaa. Nyt olen sitä mieltä että riittää. Näin voisi nyt säilyä tämä olotila kuukauden ja sitten lumet sulaa hetkessä ja imeytyy maahan ja alkaa kohiseva kasvun kausi kevät. Ei mitään ankeaa sadekautta-kylmää-takatalvea peräkkäin-eihän?!? Tässä hetkessä puutarha uinuu vielä lumivaipan alla, minä teen suunnitelmia päässäni ja nautin lumen suomasta lököilyrauhasta.

Märkäturpainen lehmä

Ajattelette että "nyt se on tullut hulluksi". Ei kuitenkaan.
Tuo lausahdus on rakkaan mieheni ja minun keskinäinen ajatusleikki joka pistää hymyilemään.
Luin joku vuosi sitten artikkelin uhmaikäisen kanssa selviämisestä. Se tuli tarpeeseen kun perheessä on ollut nyt monta vuotta uhmaikäisiä-tai nykyään kai sanottaisiin tahtoikä?!
Siinä yhtenä konstina välttää se viimeinen eli vajoaminen uhmiksen kanssa samalle tasolle karjumaan pää punaisena kerrottiin mielikuvaharjoitus. "Kuvittele olevasi vaikka rauhallinen märkäturpainen lehmä" Se mielikuva vain yksinkertaisesti oli meidän mielestä niin hullunkurinen että jäi siis elämään arkeemme.
Kun jollain on kaikki huonosti ja koko perhe ihan tyhmiä niin virnistämme miehen kanssa keskenämme nurkan takana "nyt ollaan märkäturpaisia lehmiä-möööh" ja jaksaa taas keksiä jonkin konstin että saisi mutrunaaman oikenemaan. Ainakin silloin kun oma olo on niin hyvä että on 110% voimat tallella ja energiaa keksiä kasvattavia keinoja selvitä uhmakohtauksista.

Märkäturpainen lehmä nousi heti mieleeni kun luin Susikairan akan hersyvän kirjoituksen aamuista ja AAMUista.

Mikä siinä lähtemisessä voi olla niin vaikeaa? En ymmärrä. Vaikka miten ennakoisia ja tekisi asiat valmiiksi niin se lähtöaamu menee katastrofiksi useammin kuin onnistuu suunnitelmien mukaan.

Meillä ei ole ongelmia aamuheräämisessä yleensä ikinä. Lapset heräävät klo. 06-07..
Aloittavat -kuinka ollakaan- Legoleikin. Tänään juuri näin.
Yleensä sovussa (koska nyt on sopuisa kausi menossa-kuiskaan aivan hiljaa).

Riippuen heräämisestä kömpivät alakertaan vaatimaan aamupalaa tai katsomaan lastenohjelmia. Nykyään legoleikit ovat yleensä vieneet kaiken huomion ja ainaostaan nälkä ajaa heidät keittiöön televisiota ei ole kaivannut kukaan. Hyvä niin.

Sitten puetaan ja jää usein aikaa leikkiin ennen lähtöä.
Puetaan ulkovaatteetkin ilman suuria mutinoita ja päästään autoon ja kaikki sujuu hienosti.

Tässä yhtälössä ihmeellistä on se että tänään kukaan ei ruttuillut. Sillä väliveli ja pikkusisko pääsivät mummin luo hoitoon kun me pikkuveljen kanssa lähdimme sairaalaan vuosikontrolleihin.

Selvisimme lumisen kaupungin halki ja onnistuimme vieläpä löytämään autolle sairaalassa parkkipaikan. Se pelotti minua etukäteen oikeasti, sillä alue on ongelmallinen hyvälläkin kelillä-saati nyt kun joka toisessa parkkiruudussa on lumivuori.

Jotta aamu ei olisi ollut liian täydellinen. Tajusin autosta kömpiessäni että olemme menossa ensimmäiseksi labraan-siis LABRAAN! Unohdin laittaa pikkuveikan käteen Emla-laastarit verikokeita varten. Mietin salamana miten asiasta selvitään. Hän antaa ottaa näytteet niin hienosti kun on tottunut ja tietää ettei se satu, etten sitä riskiä halua ottaa että napataan ne ilman puudutetta jonka jälkeen helppous loppuu ikuisiksi ajoiksi.
Keksin että voin pyytää laastarin osastolta, jonne muutenkin menemme, he varmasti auttavat pikkupotilasta ja näin kävi.

Kaikki sujui hienosti, kuljimme paikasta toiseen sairaalassa ja törmäsimme myös sairaalaklovneihin monta kertaa. Voi riemua!

Jokaiselle aamulle ei vain voi keksiä mitään hyvää syytä lähteä jonnekin ja pukea.

Yleensä tiistaiaamu on tällainen: 06.00 heräävät kiljuvat lapset. Heillä ei ole hätää. Legokaupungissa vain juuri tänään on sekä palohälytys, formula-ajot, kilparalli, poliisihyökkäys, ambulanssia tarvitaan ja kaikki ulvoo, huutaa ja piippaa samaan aikaan tottakai niin kovalla äänellä kuin lähtee. Lisäksi myös vauva itkee kotileikissä. Ikävä kyllä meidän lapsista ääntä totisesti irtoaa.

Sitten rymistään alas rappusia kuin lauma meteoriittia pakenevia dinosauruksia.
Aamupalalla ei löydy yhtään kaunista pöytätapaa. Kuulostaa lähinnä samalta kuin laulussa "Kuningas EI" : MÄ EN TAHDO SYÖDÄ MUUMILAUTASELTA; MÄ EN TAHDO SYÖDÄ MITÄÄN....MÄ EN TAHDO ISTUA RUOKAPÖYDÄSSÄ MÄ EN TAHDO TEHDÄ MITÄÄN!..."

Esikoinen villitsee koiraa ja se nappaa jonkun aamupalan kädestä-varoituksistani huolimatta.

Etsin vaatteet valmiiksi ja pyydän pukemaan: "Mä en halua kerhoon, mä en halua ulos, mä en halua vaatteita, mä en halua vessaan, mä en halua mitään, mä en halua että hiukset harjataan" Tässä pitää huomauttaa että EN HALUA JA EN OSAA JA EN JAKSA kiukuttelua harrastavat siis väliveli ja pikkuneiti yhdessä ja erikseen. Pikkuveli pukee reippaasti kun sanotaan. Hän vain huonoina aamuina itkee: Kun pyydän pukemaan mutta en muista sanoa että laita ensin pikkukalsarit huomaan hänen jo saatuaan vaatteet päälle että ne kalsarit ovat sängyllä ja kun kysyn asiaa hän ei muista onko hänellä kalsarit. Tarkistamme asian ja tietysti riisuminen ja uudelleen pukeminen ei aina ole kovin mieltäylentävää. Siitä tulee itku. Sitten se itku tulee kaikesta sen jälkeen.

Esikoinen villitsee koiraa. Viheltelee tai ääntelee niin ettei intoa pursuava koirapolo voi olla riekkumatta muiden sekopäisessä joukossa.
Esikoinen ei löydä reppuaan, sukkiaan, luistimiaan, tai vannoo pyhästi niiden kaikkien olevan siellä missä pitää ja huomaa ovella etteivät olekaan. (sanottakoon että hän on hoitanut asiansa hyvin koulun suhteen mutta nyt juuri on joku vaihe että on unohtanut kahden viikon sisään enemmän asioita kuin koko kouluaikanaan tätä ennen!)

Kiristäen, lahjoen ja uhkaillen kaikki pääsevät ulos ovesta ja autoon: "mä en osaa laittaa turvavyötä, mä en halua kantaa mun reppua, ma en halua auttaa tota..."

Sitten minä saarnaan autossa siitä miten on kurja kun kaikille tulee paha mieli kun joutuu ihan perusasioissa kiukun kanssa kaiken tekemään....ihme että pääsemme kerhoon hengissä kun tuijotan enemmän peruutuspeiliin kuin tuulilasiin! Kaikki istuvat hiljaa kyydissä, tuijottavat minua siitä peilistä ja vannovat etteivät enää koskaan ikinä milloinkaan kinaa lähtiessä mistään. NÄKISIPÄ!

Kun tullaan kerhon pihaan. Yksi kipittää autosta reippaasti, yksi istuu siellä ja mököttää kun ei halua kerhoon edelleenkään. Yksi mököttää kunn ei halua viedä toisia sinne kerhoon.
Ilmoitan että viimeinen hetki tulla ulos autosta ja ovi menee kiinni!

Kaikki haluavat tulla. Kerhoon juostaan kilpaa ja se mököttäjä on ensimmäisenä ovella menossa sisään. Kerho on ihana paikka mutta sinne meneminen jostain syystä kauheaan vaikeaa.

Asiaa ei valitettavasti yhtään helpota jos rakas mies on kotona kun pitää lähteä. Meiltä puuttuu vain ne saamenkiliset uutiset :D Muuten se jumiutuminen on niin samanlaista ja tuttua.
Juuri kun pitäisi pukea ja olla jo menossa-niin on miehen mielestä aivan loistava aika tyhjentää IHAN RAUHASSA astianpesukonetta tai etsiä jotain kadonnutta tavaraa, joka on ollut hukassa jo kaksi viikkoa ja jota olisi ollut aikaa etsi milloin tahansa muulloin...

Miksiköhän tosiaan kotiädille karttuu herkkukiloja? Kun talo hiljenee. Se yksi mököttäjä on saatu roudattua kerholta kotiin kun hän ei jaksa kävellä 50 metrin matkaa kerholta autolle eikä ainakaan 10 metrin matkaa autolta kotiovelle.
Kun ne keskimmäiset ovat siellä kerhossa jumalaiset kolme tuntia ja esikoinen koulussa.
Istun totisesti sohvalle ja syön palan suklaata ja juon kupin kuumaa teetä tai kaakaota.
Luen sähköpostit ja vain olen. Mököttäjä leikkii onnellisena ihan yksin, keräten voimia uuteen kiukutteluun kun pitää lähteä hakemaan kerholaisia. *huoh* Kun aamu on ollut sellainen AAMU, se yksi pala suklaata ei riitä vaikka kuinka yrittäisi.

Ehkä olen vain luonteeltani heikko?!

AAMUistakin selviää jos itsellä on siis energiaa hassutella ja kääntää lasten kiukuttelu voimaksi tai olla provosoitumatta kiukuttelusta-jääräpäisesti vain mitään selittelemättä tehdä asiat tai jos muistaa ajoissa ajatella olevansa se märkäturpainen lehmä - MÖÖÖH!

Merirosvojuhlat

Kuvat puhukoot puolestaan :)

Sivistystä

Taas hymyilyttää.
Lapset istuvat sohvilla kääriytyneinä viltteihin ja odottavat pian alkavaa luonto-ohjelmaa.
Juuri tässä ennen tulee matkailuohjelma jossa tällä kertaa ollaan espanjassa.
Alkujuonnossa oli kauniita kuvia espanjalaisesta kaupungista(jonka nimi meni minulta ohi lasten höpinässä).
Väliveli tyypilliseen kaiken huomioivaan tapaansa hämmästyneenä totesi:
"Äiti ei noi kyllä ihan fiksuja voi olla ja aika huonosti käyttäytyviäkin noi on kun noin epäsiistiä on kaikkialla!"
Minä ihmettelemään että miten niin?

"No kun semmoisessa talojen välissä olevassa sähkölangassa roikkui jonkun lenkkarit sillai narusta ja polkupyörätkin oli vaan sullottu parvekkeille sillai "trumps": Ne menee varmaan ihan rikkikin!"

Aih ja voih-nauruhermoja koetellaan kun koitan peitellä yltiöpäistä hirnumista ja selittää miksi monissa suurissa kaupungeissa ihmiset kuljettaa polkupyöriään asuntoon tai vaikka sinne parvekkeille.

Että näin taas sivistyimme illan päätteksi :)

Valmis!

Erätauko - siivouksesta nimittäin ja ajattelin näyttää mitä olen saanut aikaan.

Aloitin tämän jo ennen joulua, sillä urakkaan tarvittiin rakkaan apua. Hänen piti nautiskella neljä tölkkiä ulkolaista olutta saunailtojensa kunniaksi-pantittomista tölkeistä kiitos.
Minä halusin ne tyhjät tölkit.

Vuosi sitten nurkkiin jäi pyörimään tuo lampun kanta ja lamppu, itse koristeosan hajottua perinpohjaisesti. Mietin silloin-tyypilliseen tapaani-että tästä voi vielä tehdä jotain...

Sain ihanan idean vieraillessani virtuaalisesti Parolassa. Siellä joulukalenterin erään kirjoituksen takaa löytyi aivan samanlainen lampunkanta uusiokäytettynä-juuri sellainen kuin minä haluaisin!

Projekti jäi hieman joulun ja monen muun asian jalkoihin. Roikkui olohuoneen katossa etten unohtaisi kokonaan. Suurin operaatio oli maalaus-kun en voi maalata sisällä ja ulkona on ollut niin oikea pakkastalvi että maali ei oikein toimi optimaalisesti.
Mutta nyt se on valmis. TADAA!


Valot pois.


Valot päällä.

Kiirettä pitää

Hengissä ollaan. Kukaan ei saanut mitään tautia.
On vain merkkipäiviä tulossa. Pikkuveli ja viikon perään väliveli.

Elämää on ilahduttanut parikin ihanaa kutsua ystävien luo.
Ensi viikolla on siis kaikkea kivaa tiedossa.

Juuri nyt pitäisi siivota-mutta ihan kohta :)

Viikonloppuna talon valtaavat hirmuiset merirosvot-toivottavasti eivät vaadi suuria lunnaita!

Kirpakoita pakkaspäiviä!

Sunnuntaina

Juhlittiin. Sain kunnian verestää taitojani ja tehdä tuoreimman serkkuvauvan nimenantojuhliin pöytäkukat. Tänään oli pienen ihmisen suuri päivä ja juhlat sujuivat mallikelpoisesti kaikinpuolin. Vierailla oli mukavaa, päivän pääsankari oli hyväntuulinen ja tyytyväinen keikkuessaan vuoroin kaikkien aikuisten sylissä.
Pöytäkukat onnistuivat. "Tilaaja" oli oikein tyytyväinen lopputulokseen ja se on tärkeintä.
Oman kriittisyyden voin pitää omana tietonani. Kauniit niistä minunkin mielestäni tuli. Eikä niitä tietenkään kukaan muu katsonutkaan sillä silmällä kuin itse katsoo omaa työtään.




Kiireessä kuvaukseen ei tullut oikein keskityttyä ja valkeiden liinojen kuviointi ikävästi heijastuu salamn voimalla. Oikeasti se ei onneksi noin pahasti häirinnyt silmää.
(muistan taas että pitäisi tarkistaa että onhan pöydissä yksiväriset valkeat liinat)

Meidän kohdalta ilta päättyi hieman ikävästi kun pikkuprinsessa oksensi autoon kotimatkalla.
Nukkuu nyt ja toivotaan että on vain jotain jännitystä eikä mikään pahuksen hyppykuppa joka taas tulee ja kiertää koko talon!?!

100 aineen pommipihvit

Ainakin melkein. Ensin tein taikinan omasta päästä.
Hah en ihan kirjaimellisesti tietenkään :)

Taikinaan tuli kilo porkkanoita hienona raasteena.
Muutama kuutio soseutettua lanttua pakastimen uumenista.
Isohko punasipuli silputtuna.
Amaranttia, qvinoaa ja täysjyväohraa keitettynä.
Suuri kourallinen yrttejä, joiden joukossa oli ainakin basilikaa, oreganoa, timjamia, meiramia, rosmariinia.
Valkosipulin kynsi silputtuna.
Purkin pohja paprikan marinadina ollutta oliiviöljyä.
4 Kananmunaa.
Ripaus juustoraastetta jääkaapin uumenista.
Sekä hamppupihviaines
Hiukan Herbamare Spicy suolaa
Pippuria.

Jos kaikki nuo ainekset lasketaan pikkuriikkisiä osasia myöten yhteen tulee varmaankin osapuilleen sata ainesosaa.
Lapset kun uteliaana kysyivät mitä lautasella olevissa pihveissä on sanoin että 100 sorttia vaikka mitä. Olkoon vaikka vitamiinipommipihvejä :)

Ensin kokeilin paistaa näin suuria-siis melkein pannun kokoisia mutta niiden kääntäminen oli aika haasteellista.

Siirryin paistamaan pikkuisia pihvejä, joita mahtui pannulle monta.

Päälle hiukan kermaviili-yrttikastiketta ja nam nam!

Onko noi oikeita?

Lapset katsovat lastenohjelmia.
Sohvan uumenista kuului utelias kysymys:
" Äiti onko noi oikeita? "

Istun tässä vieressä ja ihmettelin että en oikein ymmärtänyt kysymystä.

" No siis onko noi ihan oikeita? "
Näytin edelleen kysymysmerkiltä.

" No siis noiden täytyy olla oikeita tuolla telkkarissa kun niiden ympärillä ei ole niitä mustia viivoja! "

Lopulta välähti äidinkin päässä :)
Ne hahmot olivat oikeita ihmisiä, jotka näyttelevät.
Piirroshahmoissa on ääriviivat.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Elokuvissa

Pääsin pitkästä aikaa elokuviin ja hyvässä seurassa.
Tällä kertaa tosin tyttöjen kesken, kutsuin äitini elokuviin. Yleensä kun kutsun hänet lastenvahdiksi-joka hän tosin on mielellään- mutta päätin kerrankin että me voimme nauttia yhdessä. Tiesin hänen ihastuvan elokuvaan samoin kuin itsekin.

Bongasin aivan sattumalta ranskalaisen elokuvan Seraphine.
Se oli sellainen "pakko nähdä tämä"-elokuva minulle.
Rakastan ranskalaisia elokuvia ja tämäkin oli jälleen luottamuksen arvoinen.
Tässä elokuvasta lisätietoa suomeksi.

Suosittelen lämpimästi. Itse en ole kyseisen taiteen ystävä alkuunkaan mutta se ei näyttele elokuvassa pääosaa vaan henkilöhahmot ja miltei hypnoottinen tarinankerronta.

Kun vauhtiin pääsin (ja sattuu olemaan vapaa viikonloppu eikä suuria ohjelmanumeroita perheessä) menen tänään uudelleen elokuviin - rakkaan siskoni kanssa. Odotukset ovat korkealla mainostrailerin perusteella.

Vuorossa on Le concert
Suomeksi tietoa tässä.

Rentoa viikonloppua kaikille!

EDIT: HUOKAUS.(sellainen syvä ja autuas)
Le concert elokuvan voisi tiiviistää siskoni sanoihin: "viimeksi itkettiin varmaan näin paljon kun katsottiin Mamma Mia!" Itkin sekä ilosta että liikutuksesta. Siihen ei paljon tarvita kohdallani mutta nenäliinoja kyllä tarvittiin ja se on jo merkki jostain suuremmasta :D

Tshaikovskin viulukonsertto D-duuri op.35 on aina kuulunut ehdottomiin ikisuosikkeihini.
Äkkiselailulla löysin kaapistani kolme eri versiota ko. teoksesta.

Viulistina Nathan Milstein, orkesterina Wienin Filharmonikot, johtajanaan Claudio Abbado.
Viulistina Vladimir Spikakov, orkesterina Lontoon Sinfoniaorkesteri, johtananaan Seiji Ozawa.
Sokerina pohjalla Pinchas Zukerman, Israelin Filharmonikkojen kanssa, johtajana Zubin Mehta.
Kaikki toki vanhoja mestareita-pitäisi ehkä siirtyä C-kaseteista nykyaikaan ja hankkia joitain nykyisten tähtien levytyksiä...

Tässä muutama bongaus You Tuben suuresta valikoimasta:
Vilmos Szabadi On ehkä lähinnä elokuvan musiikillista versiota. En ehtinyt bongaamaan kuka elokuvan solistina soitti. Orkesteri kuitenkin oli Unkarin filharmonikot.

Täältä löysin oivan arvostelun elokuvasta. Olen kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla.
Tosin eroan hänen loppukommentistaan-minä tiedän että joku voi soittaa juuri niin jumalaisesti ja odotin sitä toki musiikilta ennakkoon.

Pojat lähtivät uimaan. Pikkuprinsessa otti eilen illalla yhteen potilaskoiran kanssa-tuloksena päivystyskäynti, antibiootti ja teippi poskessa sekä uimakielto pienen sievän haavan kanssa :(
Me siis teimme täällä ruokaa, piirsimme ja leikimme ja taustalla soi koko talon täyttäen Tsaikovskin viulukonsertto.

Palatakseni elokuvaan, jos siis yhdistetään yksi maailman mestariteos hyvään elokuvaan, jossa on aika mainio juoni traagisin mutta toisaalta lohdullisin kääntein...mitä muuta voi saada kuin loistavan elokuvan.

Käyn aika harvoin elokuvissa. Yksin ei huvita mennä, mies ei ole mikään elokuvafani (nukkua voi kotisohvalla ja paljon edullisemmin kuin elokuvateatterissa) mutta jokin tarkoitus oli sillä että aivan sattumalta surffailin katsomaan leffatietoja ja bongasin nämä kaksi elokuvaa. Hyvä vainuni takaa sen että laatu korvaa määrän mennen tullen.

Pari päivää tässä kulkee pää pilvissä-ne tosin eivät ole kovin korkealla kun roikkuvat harmainan lumisen maailman yläpuolella mutta ei haittaa.

Rikos ja rangaistus

Rikoksen tapahtumapaikka kuvattuna tänä aamuna päivännäöllä. Sohvalta on suora näköyhteys puutarhaan jonne illan pimeydessä loikki tunkeilijoita. Mitä muuta voi tehdä pieni tarkkanäköinen Whippet kuin loikata ikkunaan vartioimaan kotiaan jättiläisrusakoiden hyökkäykseltä?!

ONNETTOMUUS. Ilkeä patteri (kuvassa osoitettu punaisella nuolella) hyökkäsi viattoman vartijakoiran kimppuun...

ja PURI suoraan jalkaan!

Apua en voi istua!(pitihän haava ensiavuksi sitoa että lakkaisi vuotamasta)

Apua en voi liikkua! (koiralla on draaman tajua, kun siteen ja pöntön poistaa ei liikkumisessa ole _mitään_ ongelmaa)

"Olisin vain nuollut sitä haavaa ja nyt rangaistaan" *humph*

Yö sujui niin että koira kaikista säännöistä poiketen pääsi sänkyyn kainaloon. (sillä en halunnut nukkua sohvalla-olohuoneessa on kylmä) Pönttö päässä ettei koko yötä nuolisi jalkaa.
Sillä seurauksella että koira makasi liikkumatta vieressäni koko yön ja tuijotti. Kumpikaan ei nukkunut kovinkaan hyvin.
Aamulla jonotin kahteen eläinlääkäriaseman puhelimeen TUNNIN! Kolmas paikka tärppäsi ja saimme ajan iltapäivälle. Haava nimittäin ei näytä lakkaavan vuotamasta vieläkään.
Onneksi ei käynyt pahemmin...saa nähdä mitä eläinlääkäri iltapäivällä lausuu.

Vasta pesty

puhdas koira, kuka rontti meni sen harjaamaan...

"en puhu sulle enää ikinä"


"ai saako tästä jotain palkkaa?"


"MJAMNAM"


"no okei, ikuisesti uskollinen ystävä"


"lisää?!"

Dog Friday - "Malttamaton joulu"

Dog Friday-haasteeseen vastamme näin:
"Joulu on jälleen! Nipsu jo tälleen huutaa innoissaan...."
Ihmiset on kummallisia.
Heti joulukuun alussa ne keksivät alkaa herkuttelun ja sitä edeltää hurja siivoaminen.
Siivouksen päätteksi juhlavieraat roudasivat kotiin tuollaisen oudon otuksen.
Emäntä kehui sitä hienoksi-me ei oikein ymmärretty mitä virkaa moisella talossa on?! Kyllä me täällä vahditaan. Onneksi emäntä sentään älysi nostaa sen lipaston päälle, me ehditään ovelle vieraita vastaan ekana!


Jouluaaton aattona isäntä kantoi uuden vesiastian sisään. Hieno rautainen ja tukeva hökötys.
Kehtasi rontti samantien virittää siihen pystyyn myös sen ilkeän pistävän kuusen kaikkine havuineen. Kuka sieltä astiasta muka voi kunnolla juoda? Kysyn vain! No tuo vanhus kyllä on näemmä vuosien saatossa oppinut taitavaksi-on niin pieni kokoinen köppänä että mahtuu kuusen alle.
Täällä ihan oikea talvi ilkeine pakkasineen ja valtavine lumihankineenkin ehti paikalle jo ennen joulua. Yrittävät ihmiset pistää meille kolttua niskaan ja olisi muka sitten mukava ulkoilla...
Ei siitä niin väliksi mutta sohvalla on kiva makoilla kyllä lämmin takki päällä ja kinkkua voi kerjätä jääkaapilla eikä peppua yhtään keittiön lattialla palella.

Sitten voikin hautautua taas sohvalle sulattelemaan kinkkua ja muita herkkuja.

Kyllä kintut venyy ja taipuu vaikka vatsa oiskin pullollaan.

Mitä sitä koira elämältä muuta voi toivoa kuin rauhaa ja rakkautta tänäkin vuonna!

Kiiltää jo jää...

Kyllä. Ostin luistimet ennen joulua itselleni. Siis ihan minulle vain.
Viimeksi olen luistellut yläasteella ja siitä on kauan.
Totuuden nimissä sanottava että kyllä pidin siskon luistimia jalassa kerran joitain vuosia sitten, mutta ei sitä voi luisteluksi sanoa-huomasi vain että taito ei unohdu kokonaan- ruostuu kyllä :)

Näin jo viime talvena kauniit luistimet. Sellaiset joissa kirjailua sivuissa-ei siis ihan perusvalkoiset.
Pienenä koulutyttönä minulla oli äidin lapsuusaikaiset palokunnan punaiset taitoluistimet ja niihin suhteeni oli viha-rakkaus mallia. Toisaalta ne olivat hienot mutta oli ahdistavaa kun kaikki aina huomasivat ne joka paikassa. Harmi että ne mahtuivat vain hetken ja äitini on aina ollut kovin ahkera kierrättämään maallista tavaraa eikä säilönyt niitä tuleville sukupolville.

Joulun taudit versus pakkanen saivat meidän pysymään sisällä ja ihailimme maisemia vain ikkunasta.

Alkuviikosta oli mukava leppeä -3 asteen pakkanen ja menimme potkukelkoilla lasten kanssa luistelemaan. Itse pysyin vielä kengillä. Ulkona kolmet luistimet sidottuani kun tiesin että ei huvita enää änkeä omia luistimia nauhoittamaan. Isoveli selviää hokkareistaan mutta tarvitsee hänkin uusien kovien luistimiensa kanssa apua eli neljä kertaa sormet kipeinä kiskoin naruja.

Eilen kuitenkin loppiaisen kunniaksi menimme jäähalliin yleisövuorolle. Ulkona paukkui nimittäin parikymmentä astetta pakkasta eikä noita pikkukirppuja siinä säässä kauan voi ulkoiluttaa tottumattomia ovat. Saati että siinä kelissä ei kyllä sido yksiäkään nauhoja!

Jalat tulivat luistellessa kipeiksi. Miten voivatkin tuntua niin kauhealta sillä hetkellä-onneksi kipu ei jatku. Tunnin aikana oli pakko lepuutella jalkoja.
Oli hauska huomata että tosiaan pystyy luistelemaan ihan katu-uskottavasti edelleen.
Piruetit jätin kyllä suosiolla muille...mutta kivaa se oli kuten muinoinkin. Tämä talvi on vielä tämmöistä vedä-kisko-nosta-roikota-kanna-maanittele-luistelua.
Pikkusisko haluaa luistella mutta ei osaa ja hänen ympäripuhumisensa on taitolaji.
Pieni vetelä kiukutteleva MYY makaa jäällä ja ulisee ettei osaa luistella ja kun hänet vain nostaa pystyyn mennä viuhtoo hurjaa vauhtia naama hymyssä! Kun kompastuu -aika pian- sama alkaa alusta.
Pikkuveli on tässä asiassa sisukas. Vuosi sitten kun sai luistimet jalkaansa kuvitteli heti olevansa valmis luistelija. Mielikuva romuttui ensimmäisellä askeleella ja murhe oli suuri. Pelkkää itkua ja tyhmää koko luistelu! Otin sitten kaikki pedagogiset rippeeni käyttöön ja opetin miten hienoa on osata kaatua kuin spaghetti. Miten kaikki parhaat luistelijatkin opettelee ensin kaatumaan ettei satu ja sitten vasta luistelemaan.
Sama auttoi tänäkin vuonna ja sisulla on suomalainen ennenkin pärjännyt.
Puolet luistelusta oli pelkkää kaatumista-tahallista- niin että piti jo välillä huomautella ystävällisesti että voisi keskittyä nyt siihen pystyssä pysymiseen kun kaatuminen sujuu jo niin hienosti!Pääsee paremmin eteenpäin kun on pystyasennossa :)
Väliveli sitten. HUOH, syvä HUOH.
Hän haluaa luistella mutta ei osaa ja ei uskalla. Jalat tikkuina ja kauhusta kankeana pitää kiinni kaukalon laidoista ja huutaa kuin palosireeni jos yrittää puhua irrottamaan.
Suostui sentään posket punaisina luistelemaan pikkulapsille tarkoitetut tuen kanssa. Se vaan on väliveljelle turhan matala kun pitkä poika on.
Yrittänyttä ei laiteta...mutta kyllä varmaan ulkopuolinen mietti vähintäänkin että lapsi vastoin tahtoaan on jäälle kärrätty sen sortin huutoa kuului.
Häntä ei huijata millään spaghettitempuilla. Yritetty on.Hän tarvitsee tukea eikä yritä muuta ettei epäonnistu. HUOH.
Samanlainen tuo isoveli oli muinoin-muistan hämärästi. Tietty raja pitää ylittää ja homma lähtee sujumaan ihan itsestään. Se raja on jossain lapsen sisällä ja kukaan ei voi auttaa sen yli.
Toivottavasti tätä talvea piisaa vielä niin ehtii harjoitella sitä rajan ylittämistä jokainen...
ennenkuin koittaa kevät ja sama show apupyörien kanssa :D

Untuvaan...tiemme kulkee..

Tämä ehkä kuulostaa jonkun pohjoisemmassa asuvan korvaan jo hieman höntiltä ihastella talvea.
Talvi vain on nyt niin ihana. Viimeksi tosiaan oli näin oikeaa talvea eteläisessä suomessa ihan vuosituhannen alussa. Muistan sen hyvin. Silloin mietin miten pukea pieni esikoinen, jonka oli vaikea kävellä paksuissa talvivaatteissa korkeissa nietoksissa.

Sitä ennen oli paljon lunta ja pakkasta joskus vuonna -98.
Senkin muistan hyvin. Olimme miehen kanssa vastikään tutustuneet, elimme jo kuitenkin yhteistä elämää. Päätimme viettää hiihtoloman appivanhempien silloisella mökillä saaristossa.
Meillä oli käytössä heidän pikkuruinen autonsa ja joka yön aikana se auto hautautui tienposkessa lumihankeen. Ensin satoi hurjasti lunta koko yön ja homman viimeisteli traktori joka aamutuimaan ajeli ohi ja aurasi tieltä KAIKEN lumen auton päälle.
Me sanan varsinaisessa merkityksessä kaivoimme auton joka aamu hangesta. Ihan vain siksi että kaksi kertaa viikon aikana miehen oli ajeltava kaupunkiin pakollisille luennoille, jotka eivät keskeytyneet hiihtolomankaan ajaksi. Pelkäsimme että jos emme kaiva autoa joka aamu esiin, se ei enää jonain kertana onnistu!
Teimme koko viikon vain lumitöitä ja istuimme kaminan lämmössä saunamökissä.
Jos mieli ulos piti aloittaa lumityöt uudestaan kun lunta vain pyrytti ja pyrytti.
Mies hiihti lähipellolla urhoollisena-latu umpeutui samaa tahtia takana kuin hän jatkoi matkaansa eteenpäin. Ainakin se oli superliikuntaa!
Toinen koiramme oli hoidossa sillä juoksuaikainen narttu oli mielestäni epäilyttävä yhdistelmä vapaana juoksenteluun upeissa talvimaisemissa.
Nuori harjakoiramme oli mukana mutta reppana ei voinut liikkua kuin kapeilla poluilla joita hikipäässä kaivoimme aina uudelleen ja uudelleen esiin. Lunta oli niin paljon että koira olisi hukkunut hankeen-ihan kuin joululaulussa-vedimme koiraa peittoon käärittynä pulkassa perässä. Mies hiihti koira repussa vatsan päällä. Meidän talvikuvat olivat aika erikoisia sinä vuonna.

Sitä ennen en muista kunnon talvia kuin hämärästi ja lopulta ollaan omassa lapsuudessa kun talvet olivat oikeita ja siitä on jo kauan. Silloin näytti juuri tältä kuin nyt.
Puut ja pensaat notkuvat lunta ja pakkasta on välillä niin paljon että pitää miettiä tarkeneeko ulkoilla-kun ei ole tottunut niin koviin pakkasiin.


Tänään pakkasen pitäisi olla hieman hellempi ja menemme nauttimaan lumesta pihalle.
Pienet ovat olleet koko joululoman niin köhäisiä ja nuhaisia että kunnon pakkasiin heitä ei ole voinut viedä paljonkaan ja olemme todella lojuneet sisällä-alkaa piisata!
Nyt ylös ulos ja pihalle!

LUMISTA VIIKKOA JOKAISELLE..te jotka töihinne jo kiiruhdatte-älkää hermostuko kun maailma on sekaisin loman ja lumen jäljiltä. Te joilla on aikaa nauttia, tehkää niin!

Vuoden viimeinen päivä

Elän hyvin vahvasti vuodenkierron mukaan.
En tule asiaa useinkaan ajatelleeksi.
Jouluna olen ilosta huolimatta usein surumielinen.
Nykyään tuntuu ettei ole joululaulua joka ei saisi minua itkemään.
Olen aina rakastanut joululauluja mutta nykyään niin moni niistä osuu vieläkin enemmän sanoituksillaan ja jos ei sanat niin joku tietty melodia saa aina kyyneleet silmiini.

Uuden vuoden koittaessa puhkun yleensä intoa.
Kevät on jo oven takana. Vaikka nautinkin kunnon talvesta, upeista lumisista maisemista.
Odotan jo kevättä, sitä miten kasvit nousevat maasta ja puutarha alkaa kukoistaa.
Haluan unohtaa sen tosiasian että pitkään piha on kurainen lillinki ja manaan kevään syvimpaan pimeyteen minkä tiedän. Nyt on talvi ja koko maisema on talven ihmemaata joka muuttuu keväällä kukkamereksi. Se valaa ihmiseen hyvää mieltä. Kesä vilahtaa aina yhtä nopeasti ohitseni. En nauti helteistä mutta kesän vehreys ja kauneus huumaa minut joka vuosi uudelleen.
Syksyssä odotan kuulaita kirpeitä päiviä. Haluan unohtaa monen kuukauden harmauden ja sateen.
Syksy on aina hieman synkeää aikaa mutta loppusyksyllä alkaa jo odottaa joulun tunnelmaa...

Nyt vanhaa vuotta katsoo viisaana. Näkee mitä kivaa on tapahtunut vuoden mittaan.
Huomaa että kurjat asiat eivät kuitenkaan olleet maailmanloppu.
Tämä on ollut jonkinlainen selviytymisvuosi omalla kohdalla.
Takana vuosia joiden aikana tapahtui niin kamalia, että tänä vuonna on ollut uupunut.
Ei sairaassa mielessä, vaan nimenomaan niin että on tajunnut miten paljon aikasemmin tapahtuneet asiat ovat kuluttaneet ja sitoneet energiaa.Nyt on saanut olla väsynyt.
Nyt on voinut opetella elämään ilman että aina on surua ja pelkoa..se on vaikeaa.
Tajuta että kaikki on hyvin - ihan oikeasti.
Ihminen on vahva ja selviää.
Olen usein ennenkin huomannut, että kaikesta huolimatta olen onnellinen.
Elämämme on onnellinen. Murheille en halua antaa jalansijaa.
En koe olevani mikään "super" positiivinen. Enimmäkseen olen kai positiivisen realistinen.
Vanha viisaus sanoi jotain sellaista että: "Elämä ei ole voittamattomia vaikeuksia vaan vaikeuksia jotka pitää voittaa."

Toisaalta tämän bloginkin jo aikoinaan muualla aloitin siksi että tallennan niitä hyviä asioita pääosin muistiin. Blogin myötä, vihdoinkin olen tehnyt jotain säännöllisesti, olen saanut lukea ihanien ihmisten ihanasta elämästä-kiitos jokaiselle blogissaan kirjoittelevalle.
Usein saa nauraa silmät kyynelissä, ihastella toinen toistaan upeampia valokuvia, lukea liikuttavia tarinoita.

En varmasti ehdi koneelle juuri silloin kun vuosi vaihtuu, vaikka rakastan kaikki käännekohtia ja juuri silloin olisi ihana toivottaa Uutta Vuotta. Perinteisesti kuitenkin lasten kanssa illalla on aika paljon puuhaa, mies huhkii töissä aina tämän yön.

Ihanaa, onnellista tai onnellisempaa ensi vuotta ihan jokaiselle!

Tunnelmaan pääsee hoilottamalla ABBA: tahdissa

Lumipyry

Joulu sujui rauhallisesti, jos nyt tällä kokoonpanolla koskaan rauhaisa tarkoittaa samaa kuin suurimman osan muuta ihmiskuntaa huusholleissa.
Pääsimme jouluruuista eroon kolmen päivän aikana. Olen oikein tyytyväinen.
Kuitenkin kaapit notkuivat ruokaa joulun alla, kun aatoksi ruokapöytään kokoontui 6 aikuista, neljä lasta ja sylivauva. Joulupäivänä söimme omalla porukalla tuhdin brunssin jouluruokaa.
Tapanina vielä kokosimme siskon kanssa kaikki tähteet ja tuhosimme ne yhdessä neljän aikuisen ja seitsemän lapsen voimin.
Sunnuntaina täytimme lapsille annetun lupauksen, että kun jouluruoat on syöty reippaasti pois, pidetään pizzapäivä. Eilen minun toiveeni täyttyi ja söimme intialaista ruokaa. Rakastan intialaista ruokaa. Liian harvoin on mahdollista käydä ulkona syömässä. Nytkään edes loman kunniaksi emme voineet lähteä vaikka koko porukalla kun on tautia.
Intialainen ruoka on jostain syystä sellaista etten osaa sitä tehdä. En ole löytänyt sopivia reseptejä.

Jouluna oli paljon lunta ja kunnolla pakkasta (suom.huom. -10 asteessa keikuttiin) ja se on oikeasti ihmeellistä täällä kolkassa Suomea nykyään.
Totuus paljastui kyllä eilen kun satoi kaatamalla vettä koko päivän.
Tilanne ei kuitenkaan ole vielä toivoton, sillä maa pysyi kaatosateesta huolimatta valkeana.

Ollaan edelleen plussan puolella mutta taivaalta pyryttää suuria lumihiutaleita.
Eilisen sateen jäljet ovat jo peittyneet kauan sitten ja kohta on taas tehtävä lumitöitä.
Pakkasta on ehkä tulevaisuudessa luvassa.

Kasasimme viikonloppuna pienelle kohoumalle lunta, siihen tulee perinteisesti lapsille pienen pieni liukumäki. Mäki ainakin tiivistyi vesisateessa ja saa nyt uutta nuoskalunta niskaan...tulee hyvä liuku!

Pikkuveli potee akuuttia laryngiittia ja olemme valvoneet kolme yötä enemmän ja vähemmän vahtien että henki pihisee. Käyty haukkomassa kylmää ulkoilma ja toivottu että tauti menee yhtä nopeasti ohi kuin tulikin.
Tauti sotkee hiukan lomasuunnitelmia. Sen lisäksi että ulkoilu on jäänyt liian vähälle, ystäväni perheineen ulkomailta on Suomessa. Emme kuitenkaan voi tavata jos ollaan sairaina...pitää toivoa että tauti helpottaa tai yrittää sopia vain aikuisten väliset treffit.

Isoveli sai vihdoin "omaan" käyttöön vanhan kannettavan. Meillä on kaapissa lojumassa vanha kone, jota mies kutsuu "poljettavaksi" koska se toimii niin huonosti ja hitaasti.
Esikko on pitkään vonkunut sitä omaan käyttöön. Sovimme nyt että saa kirjoitella sillä ja opetella tekstinkäsittelyä. Nettiin sillä ei pääse- periaatteeni kun on, että kaikki käyttävät nettiä olohuoneessa kaiken kansan nähtävillä.
Meillä ei sulkeuduta omaan huoneeseen pelaamaan ties mitä. NIH!
Tosin nyt ei viikkoon pelattaisi mitään muutenkaan. Huono käytös kulminoitui nimittäin niin että ilmoitin koko katraalle että viikkoon ei katsota yhtään lastenohjelmaa eikä pelata tietokoneella sekuntiakaan.
Peliaika ja tv ovat meillä muutenkin hyvin rajoitettua toimintaa ja rangaistus on siksi kova mutta toimiva. Lapset ovat nytkin koko aamun pelanneet kortti-ja lautapelejä ja leikkineen rauhassa.
Meillä perinteiset lautapelit ovat suuressa suosiossa -olleet aina.
Väliveli ja isoveli ovat olleet aina oikeita pelihirmuja. Pikkuveli alkaa nyt olla kärryillä ja neiti prinsessa ei vielä useimmiten halua pelata kun ei jaksa odottaa vuoroaan kuin kaksi kierrosta. Hän keskittyy palapeleihin, niitä kun voi koota juuri silloin ja juuri niin monta kertaa kuin hänen ylhäisyytensä pikku myy haluaa :)Itse yleensä seuraan tyytyväisenä vierestä kun iskä pelaa lasten kanssa tai lapset pelaavat keskenään.

Lumipyry sankkenee koko ajan. IHANAA!!!

Jouluaatto on nyt herttaisin...

Tähtitaivas on sysimusta ja ollaan onnellisesti jouluaaton puolella.

Otetaan kimppu punaisia joulutulppaaneja-paljon punaisia joulutulppaaneja.
Sytytetään kynttilöitä. Kuusi koristettuna tuoksuu olohuoneessa.
Lapset uinuvat ja näkevät unia tontuista.
Muutaman tunnin päästä herään keittämään riisipuuroa- joku saa tänäkin vuonna mantelin.

Jos kurkistaa sohvan taakse, voi nähdä tontun-tai villakoiran mutta kynttilänvalossa ei näe niin tarkasti. Tuijotan mieluummin Helleborusta, joka sulostuttaa sohvapöydällä jouluani.
Kukkapenkissä sen sukulaiset ovat valkoisen hangen uumenissa turvassa.

Yöllä omenapuun oksille on laskeutunut hopeisia koristeita-odotan milloin lapset huomaavat tontut työt...

Maa on valkea ja pakkanen paukkuu-en toivo joululta mitään muuta.

Joulun taikaa, ilon aikaa - juuri sinulle!

Turun linnan tonttu-ukko

Edellä mainittu tonttu on meidän perheessä kuumaa kamaa.
Turun historia on mielenkiintoinen ja lapsetkin siitä mielellään lukevat ja kuulevat tarinoita.
Satuin sitten bongaamaan että juuri tänään pääsee kiertelemään Turun linnan tonttu-ukon yllätysretkellä.
Tällä porukalla aikamoinen suoritus päätyä autoon kaupunkivaatteissa, joissa kestää pakkasta, noin tunnissa.(Eikä kukaan saanut itku potku raivaria!)
Siis lähtökohtana kaikki aamupalan jälkeen lorvimassa yöpuvuissa.
Esikoinen oli ensin vastentahtoinen lähtemään kanssamme. "Tontun on ihan tyhmiä"-kuulemma.
Pistin sen yleisen väsymyksen piikkiin-alkaa olla vuosi ja energiat selvästi loppu ja kinaa tulee aivan käsittämättömistä asioista. (kuten vaikka viikko sitten siitä että ei halua lukea kokeisiin ollenkaan-lapsi joka nyt lukee niihin noin 10 minuuttia ja osaa sitten kaiken)
Siis pääsimme kaikki onnellisesti linnaan asti ajoissa. Kierros kun alkoi tiettyyn aikaan.

Turun linnan tonttu-ukon aarretta vartioiva susi opasti meitä ja monia muita lapsiperheitä, jotka olivat kierrokselle saapuneet, puuhakkaasti läpi linnan.
Kierros oli antoisa lapsille ja aikuisille. Itse olen linnan kiertänyt lukemattomima kertoja elämäni aikana joten oli kiva kun ei "maistunut puulta" vaan itsekin oppi ja muisti taas asioita.
Huippua oli se että ihan oikeasti tapasimme tonttu-ukon ja vieläpä useita kertoja. Kuulemma tonttu-ukko karttaa alle 120cm ihmisiä sillä niistä pääsee niin paha ääni. Uskomatonta mutta meidän revohkamme oli hiljainen ja innostunut ja törmäsimmekin tonttuun tämän tästä linnassa seikkaillessamme. Löysimme jopa pienen kiven, jonka pikkuveli sai kunnian antaa tontulle torniin tullutta aukkoa korjaamaan. Opassusi kovin toivoi josko tonttu muuttaisi kiven kultakimpaleeksi mutta tonttu ei virkannut mitään.

Ystävämme Tatu ja Patu seikkailevat myös parhaillaan Turun linnassa kertoen suomalaisista ja suomalaisuudesta. Lapsille löytyi sielläkin siis erityistä katsottavaa.
Olipa konkkaronkka niin kiltti että lopussa tonttu-ukko antoi aarteistaan jokaiselle pienen muiston ja vilkutuksen.Yllätys oli suuri kun säkistä löytyi myös se löytämämme kivi-kullaksi muuttuneena!
Olen periaatteessa vastaan kaikenlaista ylilmääräistä hurlumheitä mutta juuri näin pienetkin lapset innostuvat historiasta, museoista ja ne jäävät heidän mieliinsä elävinä. Kun ne joskus putkahtavat historian kirjasta nenän eteen-ehkä sieltä muistilokeroista löytyy pieniä yksityiskohtia ja hauskoja tarinoita.

Sitten pikaisesti kävimme keskikaupungilla ihailemassa jouluikkunoita. Se juontaa jo omaan lapsuuteeni. Turussa perinteisesti kaksi suurta tavarataloa laittavat suuren jouluikkunan lapsille. Nykyikkunat ovat aika kaukana niistä mitä muistan omasta lapsuudesta-siis lähinnä määrältään. Laatu kyllä ainakin osittain on sentään säilynyt.
Lapset ainakin olivat haltioissaan kun metsäneläimet viettivät joulua ja pieniä yksityiskohtia jaksettiin tutkailla kauan.

Söimme lasten toiveesta pitsaa ja illan hämärtyessä palasimme kotiin. Nyt on legoleikit parhaimmillaan. Isäntä lähti hiihtämään esikoisen kanssa. Pääsivät eilen ensimmäistä kertaa suksille. Pienet toki pulkkailivat samalla. En muista milloin tällaista olisi tapahtunut täällä ennen joulua!
Nyt siis otetaan ilo irti talvesta.

Joulumietteitä

"Mistäköhän tuo suklaarasia oikein on voinut ilmestyä tuohon?! Voin vannoa ettei se ollut siinä aamulla" (Minä hajamielisesti: No, jospa tonttu on tuonut sen.)
"Niin varmaan, ne kyllä osaa hiippailla niin hirveän hiljaa..saanko mä maistaa edes yhden suklaan?"
(Et)
Kulmat ovat merkitsevästi kurtussa ja voi oikein nähdä miten pienessä mielessä surisee.
(väliveli kuvaili pienenä että hänen päässään kaikki ajatukset surisee ja pörisee kun hän ajattelee)

*kuuluu kynien rahinaa kun pojat jatkavat piirtelyä*

"Tilaakohan tonttu joka vuosi ison tavarankuljetuslentsikallisen uusia tarvikkeita sinne pohjoisnavalle-tai siis sinne pohjoiseen- että voi taas tehdä lisää lahjoja?"

Jaa-a, varmaan...siinäpä teillekin pähkinä purtavaksi.

Suklaarasiassa on aivan ihana Minna Immosen piirtämä kuva. Tonttuperhe kulkee jonossa. Juuri samanlainen kuin meidän perhe :) tätä rasiaa ei avata aivan ensimmäisen himon iskiessä vaan ensin ihaillaan ja syödään muut suklaat...

Joulutunnelmaa

Joululaulu soi a la Rajaton.
(tiedän että toistan itseäni. Se vain on niin koukuttava.

Nauttikaa

Huomenta

Hengissä ollaan. Olo ei edelleenkään ole mikään " Ooh heräsinpä virkeänä tänään taidankin tehdä suursiivouksen!"-olo mutta eilen olin tolpillani koko päivän eikä tauti ainakaan palannut, joten ehkä tässä uskaltaa luottaa että tämä tästä.

Eilen kirjoitin joulukortteja. Anteeksi te jotka saatte kortin, jos niissä lukee jotain outoa-se laitetaan kuumehuurujen piikkiin tänä vuonna. Kuvittelen kyllä etten tehnyt pahoja painovirheitä.
Kortit kun sinällään olivat valmiit kyllä ajoissa-kirjoittaminen oli tarkoituksella aikataulutettu viikonloppuun, jolloin en sitten ollutkaan kirjoituskunnossa ja eilen sitten kirjoitin kynä sauhuten...seliseliseli...

Samalla kahlatessani toinen toistaan ihanampia joulurunoja-joita muistiin olen kirjannut paljon, päätin ilahduttaa teitä täällä blogissa noilla runoilla. Joulukortteihin ne eivät koskaan kaikki ehdi.
Osa niin pitkiä että pitäisi aloittaa joulukorttien kirjoittaminen tammikuussa niin ehkä ehtisi postiin ajallaan ensi jouluna :D
Joka joulu myös aina löydän jotain uusia ja siten aina on jonossa niitä "tämänkin haluaisin laittaa"-runoja.

Maaria Leinonen on kirjoittanut useampia sykähdyttäviä joulumietelmiä.

"Käsillä hetki jonka soisit viipyvän
tahtoisit pidätellä.
Onni odotuksessa ja muistoissa suurempi
kuin täyttymyksessä,
on joku sanonut.

Aatto, odotus pian ohi
vaan ei joulun tarvitse olla
eikä olekaan,
jos oikea- se jatkuu
jotain säilyy
pysyy
säteilee
ensi jouluun
joulusta jouluun.

Oikea joulu on
jotain muuta
enemmän kuin sammuva kynttilä
kuihtuva kuusi
särkyvä lelu.

Niin tuulista tähän aikaan:
tahtovat sammua kynttilät
tai ainakin lepattaa ristivedossa,
niin myrskyistä
levotonta
että sirpaleita tulee helposti
huomaamatta
vahingossa. "

Mukavaa päivää!

Kun maas on hanki

ja järvet (ainakin lammikot) jäässä...
laulaisin täyttäkurkkua jos voisin saamatta kauheaa kohtausta.
Ulkona paukkuu huima 11 asteen pakkanen,
joka juuri hiukan kiristyy auringon kurkotellessa esiin taivaanrannasta.

Iloani sumentaa vain se että tauti ei ole vielä jättänyt minua.
Eilinen Lucianpäivän aamu herättiin kauniiseen pikkupakkaseen. Lapset olivat täydessä vauhdissa kuinkas muuten kuin jo kello kuusi.
Itselläni olo ei ollut vielä häävi mutta päätin että jostain on aloitettava ja puimme päällemme ja marssimme koko perhe nelijalkaisine ystävinemme lähimetsään. Paino sanalla _lähi_ sillä matkaa on jotakuinkin 50m. Koko metsä ei yhteensä ole kuin pieni kumpare mutta piisaa meille.
Otsalamput lasten päissä, kynttilälyhty mukanani, miehellä eväät repussa teimme aamiaisretken.
Pysähdyimme metsikköön juomaan kuumaa glögiä ja pipareita sekä suklaata. Koska oli niin pimeää uskalsin päästää tuon vauhtikoirankin vapaana kurvailemaan. Uskoin että se ei löytäisi rusakoita siinä pimeydessä.
Kotiin palasimme ja kaaduin sänkyyn. Oloni muuttui aivan kauheaksi ja päivän aikana taas nousi kuume.

Minä joka aina sanon että puolikuntoisena ei urheilla eikä tehdä mitään. Mutta kun ihan oikeasti tuntui siltä että oma olo aamulla oli kehno vain siksi että oli maannut monta päivää vähällä ruoalla ja juomalla. Kyllä kadutti. Koko päivän oli karmea olo.
Sanotaan että jokaiselle annetaan kannettavaksi sen minkä he kestävät-on näemmä minun onneksi siis niin etten tiedä mitä on migreeni. Pelkkä taudin mukana tuoma päänsärky teki hulluksi.
Miten lapsista voi lähteä niin julmetun riipaiseva ääni. Jos pitäisi valita vuoden pahin päivä se varmasti oli eilen. Pystyasennossa yskä äityy-nurinkurista, yleensä se on toisinpäin!

Onneksi oli aamun ihana lumihöttöinen hetki metsässä. Illan kruunasi se että mies päätti leipoa lasten kanssa pipareita. Sanottakoon että keittiö noin muuten on minun ristini.
Pipareiden leipominen ei ole mikään suosikkipuuhani, kokoan kyllä kernaasti muumitalon ja koristelen ja vaikka mitä kun vain joku on tehnyt ne palat. Mies on monena jouluna jo hoitanut sen kaulin, syön taikinaa, teen pipareita -osion kunnialla koko katraan kanssa.
Pipareiden tuoksu oli huumaava-tosin jopa ahdistava sillä mausteinen tuoksu jostain syystä pahensi kurkkukipua ja muruakaan ei tehnyt mieli maistaa.

Tänään olo tuntuu siltä, että hämärästi muistan olleeni joskus ihminen.
Pystyssä ei kovin kauan pysty olemaan ja puhua ei voi saamatta yskänpuuskaa.
Mutta ulkona on talvi-jouluun on niin vähän aikaa että jouluna ei ainakaan voi sataa vettä! EIHÄN???

Valokuvia? Ei tänäänkään, ei ole sattumoisin ollut energiaa etsiä kameran kadonnutta johtoa :(
Lupaan etsiä sen jahka olen kunnolla tolpillani ja laittaa tänne sitten kaikki ne ihanaiset jouluisetkin kuvat jotka olen kuvannut kameraan odottamaan.

Kuumehoureita

Tämä on sellainen "terveisiä sairastuvalta!"-viikko.
Esikoinen aloitti sairastamisen heräämällä maanantaiaamuna synkeänä.
Valitti että väsyttää muttei kuitenkaan saa unta.
Selvisi se syykin, lämpöä ja selvästi nousussa.
Itkua väänsi ja kiukutteki kun ilkeä äiti ei päästänyt kouluun.
Tunnissa kuume oli noussut niin ettei kouluun enää tehnytkään mieli vaan käpertyi nukkumaan.
Nukkui koko päivän kunnon kuumeessa.
Lepäsi tiistain ja keskiviikkona häntä ei pidellyt enää mikään.

Pienet toki saivat keskiviikoksi sen kuumeen ja nukkuivat sitten päiväunetkin että saatiin kuume rauhoittumaan.

Jotta elämä oikein kruunautuisi, sain kuumeen itsekin. Minä joka harvoin sairastun, sairastun sitten kunnolla.
Aamulla väsytti mutta kömmin suihkuun ja ajattelin että kyllä se elämäksi muuttuu...suihkusta kaaduin takaisin petiin ja en sitten kyennytkään enää nukkumaan.
Kuume nousi iltapäivällä hurjaksi ja laski välillä lepäämällä noustaakseen uudelleen.

Väliveli sai kuumeen tänään uudelleen. Hän kun on sellainen ettei lepää laakereillaan jos on hiukan lämpöä vaan touhuaa täysillä ellei naruilla kahlita sänkyyn.

Sairaana on aikaa ajatella kaikenlaista. Tässä otoksia väliveljen hajatelmista:
"Miksi ihmisillä on nämä?" (kulmakarvat ja kun itsellä on kuumetta 38 ja risat niin en totisesti kyennyt asiaa syvällisesti pähkäilemään)
Tyydyin selittämään jotain ympäripyöreää siitä että jos me ihmiset on joskus oltu apinoita, niin ne karvat voisi olla jäänne niiltä ajoilta...."mutta emmä ole kyllä mikään apina...etkä säkään äiti. Mutta jos vaikka isovanhemmat on olleet apinoita?!"
Koitin sitten muistuttaa että puhutaan sellaisista hyvin kauan sitten tapahtuneista asioista kuin vaikka dinosaurukset...mutta puheeni kaikui kuuroille korville ja nenänpäätään silittäessä päästiin seuraavaan pohdiskelunaiheeseen:
"Jos ihmisen pääkallo on samanlainen kuin merirosvolipussa niin sä äiti valehtelet, koska ei ihmisen päässä ole niitä koiranluita!"
(hetken jouduin nieleksimään hihitystäni, siis ei heti tullut mieleeni että ne merirosvolipun poikittaiset luut ovat lapsen mielessä koiranluita-siis sanan varsinaisessa merkityksessä-sellaisia luitahan koirat syövät)
"Miksi kuumeisena pitää juoda paljon? Miksei vain voisi syödä paljon karkkia?"

Nii-iin, sanopas se!

On hauska huomata että lapset ovat jo niin isoja, että kun en todella voinut sängystä nousta he kiltisti leikkivät ja piirsivät. En tosin halua ajatella miltä lastenhuoneissa näyttää. Olen tänään vielä sopivan puolikuntoinen kiivetäkseni yläkertaan katsomaan.

Joulumieltä

Tämän kauniin tunnustuksen sain Anskulta.
Kaunis kiitos. Joulumieltä ei koskaan ole liikaa.


Haasteen säännöt:
Anna tämä tunnustus kaikille blogeille,
joille haluat toivottaa joulumieltä sekä hyvää joulua!

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa) joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä

Jos luet blogiani, voit poimia enkelin matkaasi tuomaan joulumieltä. Ole hyvä.

Lisäksi haluan ojentaa enkelin erityisesti:
Miimulle
Susikairan akalle

Löysin kauniin enkelirunon ja sen myötä toivotan
paljon lämmintä joulumieltä ihan jokaiselle teille!

Enkelin piparit

"Joulu ovella kolkutteli
ja ulkona ritisi pakkaskeli,
kun hankea kosketti enkelin siipi
ja enkeli portista pihaan hiipi.
Pieni enkeli tahtoi katsella vaan,
kun joulua laittoivat ihmiset maan:
koristeita, lamppuja pensaissa pihan,
ne taivaan tähtiä muistutti ihan.

Vielä enkeli sisäänkin kurkistaa taisi,
että joulusta tarkemmin selvää saisi.
Ja sielläpä uunissa piparit paistui.
"Ne varmasti suussakin hyvältä maistui..."
niin enkeli tuumi. Ja äiti kun veti
piparit uunista, huomasi heti,
että puuttui pelliltä sydän ja tähti
-ne enkelin taskussa taivaaseen lähti! "

Helleborus

Viikko takaperin seikkailin pienempien kanssa puutarhakaupoissa.
Pääasiassa ihan vain huvikseen. Lapset saivat bongailla jouluisista kukkakoreista pieniä lahjapaketteja, possuja, kultaomenoita ja itse sain ihastella vehreyttä.
Kaikinpuolin oivallista kaamosterapiaa siis.

Yhtäkkiä väliveli huudahti kirkkaalla ja _hyvin kuuluvalla_ äänellään:
"Äiti katso tämä näyttää ihan sellaiselta helleborukselta. Se helleborus niger!"
Minä kipitin tottakai katsomaan ja sehän se, ihka aito jouluruusu-kauneimmillaan kukassa.
Harmi että silmäni havaitsivat kasvissa aika paljon ei toivottua elämää ja jouduin jättämään sen kauppaan.
Rakastan jouluruusuja. Ne ovat niin herkän kauniita. Nimikin on kaunis.
Vähän samanlainen kuin kaunis pikkuruinen luonnonkasvimme Vanamo (linnea borealis) tai Kylmänkukka (pulsatilla).Kaikki mykistävän suloisia.

Ihmettelette varmaan miksi 5-vuotiaani huudahtelee kasvien tieteellisiä nimiä?
Käytän itse monista rakkaista kasveista niiden tieteellisiä nimiä sen kummemmin ajattelematta, toisaalta käytän niitä mielelläni-vain siten ne säilyvät muistissa.
Luimme kuitenkin aivan ihanan satukirjan. Se kertoo myös helleboruksesta.

Satu Kukkameri ja lumen ihme

Kirjassa on juuri sitä joulutaikaa mitä itse joululta odotan. Eikä yhtään haitannut että lempikasviani kuvailtiin kirjassa. Väliveli muistaa paljon kasvien nimiä ja tietää paljon eläimistä, helleborus teki häneenkin suuren vaikutuksen. Sopii luettavaksi aikuisellekin joka haluaa joulumieltä. Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt myös Satu ja Päärynäpuun Pyrre Ihastuttava kirja myös.

Jostain vielä löydän jouluruusun jouluksi. Omassa kukkamaassa ne eivät varmasti nouse kukkimaan oli lunta tai ei. Istutin ne vasta myöhään syksyllä...ehkä jonain jouluna ne nousevat sieltä kuin ihme! Minulle riittää että säilyvät hengissä ja sulostuttavat puutarhaa keväällä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Esikoinen ilmoitti että aikoo päästä presidentiksi.

Väliveli tiedotti 5-vuotiaan tarmokkuudella: "Minäkin aion olla isona presidentti. Haluan asua siellä kesämökillä." (Kultaranta on ensi kesän kohteena kun puutarhasta ja linnoista innostunut nuori mies jo tänä kesänä sitä kovin kyseli)

Mitä tähän sitten sanomaan :D
Hyvä kun on tulevaisuus mietitty.

"Kuinka kauan toi oikein kestää?" (siis se että presidentti kättelee kaikki vieraansa)
"Kuinka monta vierasta sinne oikein tulee?"
"Tehdäänkö siellä mitään muuta kuin kätellään?" (syödään kakkua ja herkkuja ja tanssitaan)
"Miksei meitä ole kutsuttu? Haluaisin olla ekana jonottamassa!" (no täytyy tehdä sitä ja tätä tai tuota että voi saada kutsun...)
"No harmi ettette te ole tehny sit mitään tärkeetä"

*umhp* :D .....HYVÄÄ YÖTÄ!

p.s. olen aiemmin pitänyt itsenäisyyspäivänjuhlia televisiossa vähemmän mielenkiintoisina mutta tänä vuonna tuli ihan uusia ulottuvuuksia.

4.12.

On hääpäivä. Saimme viettää eilen mukavan illan rakkaiden ystävien kanssa.
Pikkujoulutunnelmissa vietimme tinahääpäivää. 10 vuotta kulunut.
Tuntuu oikeasti aika hassulta.
Muistan miten aikanaan sovimme tekevämme häämatkan sitten viimeistään 10.hääpäivän kunniaksi ja ajattelimme että siihen on ikuisuus. Kesällä Geneveen pääsimme kuten olimme sopineet.
Kuvia löytyykin aiemmista kirjoituksistani.

10 hääkimpun ruusua komeilee pöydällä-otan kohta valokuvan ja etsin kameran piuhan *taas*
että saisin kuvia tännekin päivitettyä.

Lapset kärttävät eilisiä herkkuja, joita piisaa vielä...pitänee mennä aamupalatouhuihin.

Ihanaa viikonloppua kaikille!