Pyöräilykausi alkanut

 Reipas kyytiläinen kulkee pyörällä.

 Koittipa tuo ryökäle maistaa narsissiakin mutta ehdin kieltämään, minä ilkeä.

Keväästä tulee takuulla puuhakas... pieni nenä kun haistaa pihassa kaiken ja jalat kuljettavat turhankin vikkelästi paikasta toiseen. Aita on vihdoin suunnitteilla.

Näin kuvataan koiranpentua

 Tältä näytti meno, kun koitin 8 viikkoisia pentuja kuvata kasvattajan luona.

 Liike ainakin tulee ilmi kuvista...

 Ja ei vois vähempää kiinnostaa poseerata, sille mustalle möykylle.

 Väsytysvoitto, lopulta malttoi istahtaa-ainakin hetkeksi.

 Tai kurkata mökistä...

 Nyt jo väsyttää...

Tämä on jo kotiutumisen jälkeen kun vanhus kelpuutti pienen karvapallon kaverikseen samaan koppaan.

Ajatuksissa

TÄHTI


Tiedän että kivut ovat poissa.

Ahdistava suru

Ystäväperheen tyttö on kuollut. Hän taisteli urheasti mutta katala syöpä vei viimeisen pisteen. Itkettää. Ei voi edes kuvitella sitä surua ja ahdistusta mitä äiti, isä ja pikkusisko kokevat. Itkettää, tuntuu etten saa happea, ahdistus puristaa rintaa ja kiristää kaulasta. Tärisen .
Sytytin kynttilän. Olen sanaton.

Sain idean!

Helsingin Kaisaniemessä on tulppaaninäyttely ja olen nyt lukenut siitä niin paljon hehkutuksia että tuumasin, jotta minäpä tahdon sinne! Alustavasti olen suunnitellut että otan pikkuneidin mukaan ja teemme sellaisen tyttöjen reissun päiväseltään sinne junaillen. Tunnustan nolona että vaikka olen elämässäni paljon seikkaillut Helsingissä, en koskaan ole käynyt tuolla kasvitieteellisessä. Sillä kohtaa kaupunkia on aina ollut kiire konserttiin tai junalle. Myöhemmin lasten kanssa on aina ollut väärä hetki tai muuta ohjelmaa päivä täynnään.

Nyt menen sinne ihan vain varta vasten. Kevään kunniaksi! Vinkki muillekin :)

Aurinkoista viikonloppua. Minusta tuntuu ihan perjantailta jo, vaikka se on vasta edessäpäin. Niin ihanan raukea olo tänään.

Saamaton

Meidän kirput, siis pikkuneiti, pikkuveli ja väliveli matkasivat tänään retkelle äitini kanssa. Eräänlainen syntymäpäivälahjaretki heille kaikille, kun ovat tässä alkuvuoden aikana täyttäneet vuosia. Junalla yökylään. Mitä sitä enää enempää voisi pieni ihminen toivoa? ( tiedän kyllä että siellä on extra-kivaa tiedossa, mutten paljastunut salaisuutta) 
Minä otin pikkukoiran asemalle, oli hyvää sosiaalistamista sille. Vilkutimme laiturilla varpaat kohmeessa.

Käveltiin kohmeiset varpaat lämpimiksi aseman puistossa. Pikkukoiralle hyvä juttu, uusia hajuja ja ihmeteltävää kiireisessa kaupungissa. Ajettiin kotiin.

Söin lounaaksi salaatin, jonka nappasin valmiina kaupasta eilen. Pesin vanhuskoiran , pesin vessan, huokaisin olohuoneen, keittiön ja makuuhuoneen kohdalla. Istuin sängylle lataamaan kuvia ja tässä se päivä vierähti.

En siis tehnyt tänään mitään. Huono omatunto on suoraan sanottuna mutta muuten ei harmita.
Kai ne kaikki tekemättömät asiat odottavat minua huomennakin? Hermolepoa  tämäkin?

Koirat ottivat ilon irti. Rehellisyyden nimissä, alin kuva on aiemmin kuvattu, vaikka voisi hyvin olla tänäänkin, mutta kun en tehnyt edes käsitöitä!

Kevät(talvi)

Ensin tuntui keväältä, näytti tältä...

 ja tältä.
Seuraavana aamuna pyrytti rakeita ja lunta!

Kevät keikkuen tulevi. Niin sanoi vanha kansa.
Ikävä miten oikeassa ne olivat.
Toisaalta pikkukoiran tassut ja turkki pysyvät ihanan puhtaina. Kaikkialla on kaunista kun lumi on hohtavan valkeaa auringossa. Mieli vain odottaa kevättä kun lupaus siitä on jo annettu.
Eilen lauloi mustarastas iltalauluaan naapurin koivussa.
Ei tainnut sekään tajuta, että koko päivän jatkunut pyry siirtää kaikkea taas pitkälle eteenpäin.
Lumitöitä en enää suostu tekemään. Paitsi siirtelen vaikka kuvassa näkyvään kivikkoon lunta, etteivät ennen aikojaan auringon paljastamat kasviparat kuole yöpakkasiin tai kuivuuteen.

 Puutarhan ylitarkastaja.

 Hih, mulla on pitkä kieli!

No ota nyt jo se kuva!

 Saisinko jotain herkkua???

No mä istun, kato nyt!

Ai herkkua?!? Mäkin istun, kato ny.

Olen wanha ja en viitsi hötkyillä...ai puhuuko ne herkuista, pitäiskö tästä nousta?

Toin kevään sisälle ja ostin rosmariinia, timjamia ja oreganoa keittiöön.

Myrsky ulvoo

Vaikka asummekin vanhaa rintamamiestaloa, harvoin meillä tuuli ulvoo nurkissa ihan kirjaimellisesti.
Nyt se ulvoo. Ryskuu ja vinkuu. Aurinko paistaa aina kun ohikiitävien pilvimassojen takaa kykenee.
Oikeasti aika hurjan näköistä kun tuntuu että naapurissa männyt heiluu, aivan kuin olisivat alhaalta vain jossain pomppuvieterissä kiinni! Mielessäni mittailin, että vaikak ne kaatua rojahtaisivat sieltä kalliolta, ne eivät yltäisi meidän talon päälle. Entä naapurin koivu siinä kasvihuoneen päällä? En mene olohuoneeseen katsomaan, ettei pelota.

Koko aamun on kuulunut jännä jyrinä. En ole nähnyt mitään ja ääni kuulostaa ison koneen möyrimiseltä. Mietin että kaivaako joku jossain lähettyvillä koko peruskalliota ylös kenties?

Nyt syylliset paljastuivat. Kaksi isoa ja vanhaa tiekarhua.
Halleluja! Tie onkin muistuttanut jotain rallisarjan erikoiskoerataa.
Lumi sulaa päivisin sohjoksi, osa tiestä ei ehdi sulaa, joten se on paksuina jääklöntteinä ja tekee urat, joihin auto uppoaa toistakymmentä senttiä.
Uskalias koittaa väistää vastaantulijaa kun tiessä on vain kolmelle renkaalle ura, josta ei pois pääse. Yöllä kaikki sohjokin jäätyy ja aamuisin autolla tuntuu kuin ei olisi rattia lainkaan. Pomppiva epämääräinen kappale vain, jonka kanssa voi toivoa pääsevänsä sinne minne itse ajatteli. Ja huomautan että automme on iso ja painava-että en edes kuvittele miltä tuntuu jonkun pienen kirppu auton kuskista.

Olen monena päivänä salaa toivonut että tiekarhut hoksaisivat tulla paikalle.
Nyt oikein kaksissa miehin. Voinen sanoa mies? Tiekarhu on minusta maskuliininen vehje ja olivat nuo kuskitkin miehiä.

Kaksi karhua ajoi tien päästä päähän jylisten ja muristen. Tuntuu että talokin lähtee mukana, se ääni ja jytinä oli niin hurja.
Hetken päästä peruuttivat hurjaa vauhtia takaisin. Kääntyivät risteyksessä.
Kuin olisi kaksi norsua koittanut tanssia tangoa lasikaupassa.
Peruuttivat tien päähän ja tulivat sitten sieltä taas auraten ja muristen takaisin.
Nyt kelpaa auringon sulatella viimeiset rippeet.
Lapset saavat fillarit esiin varmasti nopeammin kuin uskovat.

Minä en lapsena saanut koskaan keväällä pyöräillä ennen kuin jokainen lumihippunen oli sulanut.
Voi että olin katkera.
Itse pyöräilin nuorena aikuisena töihin kesät ja talvet, vakuutin arvosoittimeni niiksi vuosiksi ihan vain siksi, ettei sille vain satu mitään ulkoillessa.
Mies pyöräilee töihin pääsääntöisesti kesät talvet-tämä talvi vähän huonosti kun joululomalla jättivät tiet auraamatta, niin se tilanne ei sitten parantunutkaan hänen työmatkansa osalta kuin viime viikolla. Jolloin hän siis työpaikan pihalla pyörää kävellen taluttaessaan mursi kätensä.
Siihen loppui hiihtokausi kuin seinään (kyllä olikin murheinen mies) ja ei vielä pyöräkausi päässytkään alkamaan.
No tätä menoa kipsi saadaan pois ja silloin onkin jo tiellä ihan kesäkeli-ellei takatalvi yllätä.

Lapset eivät meillä pyöräile talvella, kun ei apupyörillä tai pikkufillarilla tuolla hangessa minnekään pääsisi.
Esikoinen kyllä pyöräilee ympäri vuoden kouluun ja harrastuksiin. Vain kovat pakkaset saivat hänetkin jättämään pyörän hetkeksi talliin tänä vuonna.
Nyt taas jo viuhahtaa koulumatka pyörällä.
Josta toki alkoi pientenkin kinuaminen "koska pyöräillään?" Minä lapsuudentraumani vuoksi, tyydyn toteamaan vain että kun tie on sula, sitten. Muista lumista viis!

Potkukelkkailu jäi tänä talvena harmittavan vähiin.
Pakkaslumessa kun ei kelkka kulje kun jalakset uppoaa asfalttiin siellä alla.
Kun keli sulatti ja jääti pinnan hyväksi-kiersi traktori kovaa vauhtia ja hiekoitti ihan millilleen koko tien leveydeltä.
Kun Lopulta tuli nämä kevättalven kelit, jolloin yleensä pääsee hienosti liukuen kelkalla. Aurinko sulatti huimalla vauhdilla tiehen sellaisia pälvipaikkoja ettei lasten kanssa matkanteosta tullut mitään. Kun ei kelkkaa voi tienposkeen jättää huonossa kohdassa-joku vielä varastaisi sen :(
No pitää roudata kelkat varastoon. Turhaan kököttivät ulkona talven säiden armoilla.
Tosin ne harvatkin kerrat se kelkkailu on vain ihan sairaan kivaa!
Voi kun täälläkin voisi päättäjät sopia kuten tiedän pohjoisemmassa tehdyn. Pyörätielle puolet hiekatonta ja aurattua, johan kelkka liukuu!
Kaikkea ei voi saada.

Jäin oikein miettimään vielä sitä, mikä sai minut lopulta ihan kokonaan hajoamaan tuossa taannoin. Alamäki muuttui syöksyksi jo edellisviikonloppuna kulminoituen tähän alkuviikkoon. Siis viimeviikkokin meni jo sillai sumussa.
Vanhat sanonnat eivät todellakaan ole huonoja. On puhuttu siitä miten se viimeinen pieni korsi katkaisee kamelin selän jne.
Kaikki kasautuu aina kasautumistaan ja sitten vain *naks* ei enää pysty.

Nyt kaikkien niiden oikeiden huolien ja murheiden päälle tosiaan lapset päivä toisensa jälkeen olivat riiviöitä. Minun pienet enkelikullanmuruset!?
Koirat saivat vatsansa sekaisin mystisistä syistä, joka aiheutti löysiä kakkoja sisälle. Ylimääräistä pyykkiä ja siivoamista.
Pentu pikkuruinen keksi pissata useita kertoja yhteen koirien nukkumapaikkaan.
Minä pesin sen, kuivasin sen ja toin koirille ja kun silmä vältti, pentu pissi siihen ja sama koppa lensi heti uudelleen pesuun, ilman että kukaan ehti käyttää sitä välillä sen nukkumistarkoitukseen.
Itku tuli niistäkin. Pieni pentunen, joka niiiiiiiiin kiltisti menee ulos hädälleen ja toimii kuin enkeli, osaa käydä paperilla kylässäkin, jos hätä yllättää eikä ulko-ovi aukene. Se pieni murunen pissii toistuvasti juuri pestyyn petiin.
Mitä minä tein väärin? Mikä pentua vaivaa? Ollaanko hulluja kaikki?

Se rikkoutunut astianpesukone.
5 vuotias, joka juhlii syntymäpäivää kakka housussa, koska häntä ei huvittanut mennä vessaan tai sanoa, että vahinko kävi.

Niitä pieniä risuja ja kun kuorma on liikaa se vain on liikaa.
Tulee niitä hetkiä kun ihan oikeasti miettii, missä kohtaa olisi pitänyt paeta johonkin hoitoon ettei olisi ottanut yhtään koiraa, hankkinut yhtään lasta tai edes miestä ja taloa. Olisiko sitä kuitenkin onnellinen asuessaan jossain ulkosaaristossa pienellä kallioluodolla yksin. (haavekuva, jonka ihan vakavasti olisin joskus ollut valmis toteuttamaan-tosin nykyisessä haavekuvassa kallioluoto saisi olla mieluummin puutarha-mutta kuitenkin)
Ei olisi tullut mieleenkään myydä lapsia tai koiria, olisin antanut heidät kelle vain, joka olisi huolinut!

Eilen ne lätäkön tyhjäyksessä kastuneet vaatteet jätettiin suoraan pesuun.
Kävin illalla esikon viemässä viimeisin hiihtotreeneihin tällä talvea ja kävin pikaisesti kaupassa. Unohdin koko toppavaatteet!
Illalla myöhään muistin ne ja ajattelin että ei hätää. Pienille on toiset ja väliveljenkin vanha haalar kelpaa hvyin tänään vaihturiksi eskariin.
Aamulla herätessä kuin salama löi aivoihin ajatus: "Se haalarikin on pesussa!
Laitoin sen pesuun odottamaan jotain muuta vastaavaa pyykkiä, kun ei sitä haalaria oikein enää käytetä kun on hiukan nafti, jää ensi talvelle pikkuveljelle...siellä se ihan hiljaa on pyykkikorissa. (tai no nyt jo pesukoneessa mutta aamulla oli pyykkikorissa)

No nyt kyllä vain nauratti. Väliveli pukeutui kerrosmeiningillä. Eskarissa kerroin, kuinka kävi etteivät ihmettele onko lapsi lähetetty ilman vaatteita eskariin.

Myrkyinen aamu sai meidät laukkomaan autosta takaisin sisälle pienten kanssa. He ovat viihtyneet puuhissaan.
MInä katsoin ensin aamu TV:n loppupätkän ja näin siellä hyvän kouluaikaisen ystäväni yllättäin. Tuntui hyvältä, vaikkei hän nähnytkään minua tv-ruudun läpi.
Katsoin _vihdoin_ puutarhaetsivät Rosemary & Thyme. (jokainen voi itse tehdä päätelmiä blogini nimeen).
Katsoin aikanaan kaikki jaksot ja nyt kyllä huomasin että ne taas tulevat televisiosta. Kun piti alkaa, tuli jotain tsunami-uutisia ja kaiken tämän muun myllerryksen keskellä ovat etsivät puuhastelleet televisiossa ja minä en ole ehtinyt enkä muistanut etsiä lähetysaikoja että olisin nauhalle saanut. Sekin harmitti ja nyt kun vihdoin vahingossa avasin television ja näin niin olipa hyvä mieli. Että sitten tykkään siitä sarjasta. Näyttelijät ovat meleeni, rakastan brittiläisiä maisemia ja dekkaritkin on mieleen. Oikea unelmien ja haaveiden täyttymys.
Pam Ferris on ihan yliveto näyttelijä. Olen nähnyt varmasti kaikki sarjat joissa hän on esiintynyt. Muutenkin brittiläisissä sarjoissa, näissä kunnon sarjoissa pyörii paljolti samat hyvät näyttelijät, se kai kiehtookin.
Parempi pyy (näyttelijä) pivossa (sarjassa) kuin kymmenen oksalla :D

Istuin siis sängyllä kaksi koiraa vierelläni, pentu sylissäni ja katsoin puutarhaetsiviä. Terapiaa parhaimmillaan. Aurinko lämmitti lasin läpi-hyytävä tuuli pysyi ulkona.

Nyt menen laittamaan meille ruokaa. Sitten haemme eskarilaisen ja ajamme tällä kertaa sileää ja ihanaa tietä.

Auringonsäteitä teille muillekin-ettei tämä risukasa leimahda liekkeihin :)

p.s. Lukaisin Wikipediaa ja en ihan ole nähnyt _kaikkia_ sarjoja joissa Pam Ferris näyttelee. Ei paljon puutu. Harry Potter on myös "ei huvita katsoa" listalla.

p.p.s. Se astianpesukonekin korjattiin eilen. Kiitos sen että sattuu takuuhuollon mies olemaan meidän tuttu ja soitti miehelle että edellinen keikka oli saatu kuntoon aiemmin kuin luuli etukäteen ja voisi kotimatkallaan ohiajaessa käydä meillä. No sehän sopii.

p.p.s. Ulkona sataa lunta! Ehkä kuvittelen vain ja ei se ainakaan enää lumimäärää lisää. Aurinko sulattaa sitä nopeammin. *NIH*

Aurinko paistaa ja vesi valuu

Vietimme iltapäivän lenkkeillen lähimetsässä.
Siellä menee ihana siisti, luminen polku. Tervetullut vaihtoehto kahdelle koiralle, joiden mielestä tiellä oleva vesi/floska on ällöttävää isolla Ä:llä. Kolmannelle pentuselle siksi, ettei aina tarvitse mennä suihkun kautta kotiin.-
Tänään aurinko kuitenkin oli ehtinyt sulattaa polun pehmeäksi. Muuten vielä ihan ok MUTTA jalka upposi joka toisella tai hämäyksen vuoksi joka kolmannella-koskaan et voinut tietää. Eikä se mitään jos hiukan hoipertelisi mutta kun kerralla hulahtaa koko nainen reittä myöten toisella jalalla, niin lenkki oli jokseenkin mielenkiintoinen. Lapsilla oli lystiä ja koiratkin ehkä nauttivat.
Ollapa lumikengät!
Mainittakoon että koska nyt on KEVÄT, minulla ei tietenkään ollut talvisaappaita jalassa, vain tavalliset kävelykengät. Nilkoissa hiukan kylmäsi sohjoinen jäämurska.

Hiukan pani ärsyttämään kun joku ison koiran omistaja jättää koiransa ruskeat tuotokset keräämättä. Mitä siitä, jos koira tekisi ne jonnekin pöpelikköön mutta kun metsäpolulla, niin se nostaa minun verenpaineeni.Kiva siinä hankeen humpsahtaessaan miettiä että eihän osunut !?!
Vihaan joka keväisiä koirankakkakeskusteluja, sillä olen samaa mieltä valittajien kanssa mutta harmistunut siitä että yleisesti viha kohdistuu koiriin ja niiden omistajiin, kun itse kerään joka ikisen läjän.

Pihalla riemuitsin kun parkkipaikan iso lammikko on kuivunut-kiitos öisen myrskytuulen.
Kellariin tulvii vettä. Tottakai kellarin edustan pieni kaivon tapainen ja siitä lähtevät salaojat ovat umpijäässä. Olen hakannut jäitä pois kellariin viettävästä mäestä mutta en ole yhtä nopea kuin aurinko. Lapsilla riitti lystiä jälleen.
Saivat ämpäreillä ja lapioilla tyhjätä veden ja juoksuttaa sen pihalle sellaiseen paikkaan, jossa se sulaa nurmikkoon/ojaan.
Vaatteet ovat mielenkiintoisen näköiset ja litimärät-toki. Pyykkikone saa laulaa!
Nyt kaivon tapaiseen mahtuu taas vettä-että voidaan sitten huomenna ämpäröidä. Pumppu olisi, mutta sen virittely on niin hankalaa että minuutin tyhjennyksen valmisteluihin menee 30 minuuttia, ei kannata.
Kellarin betonilattia on märkä paikoitellen, mies saa slaagin-tiedän ja tunnen.
Toisaalta tässä tämä tölli on seissyt puoli vuosisataa-että ei kai se tähän sorru.
Huomenna olen kaukaa viisas ja varustan lapset kuravaatteein.
Tänään pikku koiranen upposi siihen lammikkoon myös-voi surkeutta.
Se koitti tulla perässäni kellariin eikä tajunnut että märkä sen edessä yltää vatsaan asti ja on kylmää ja kastaa koko turkin.
Lämmin suihku ja nyt pieni karvapallo nukkuu sängyn alla.
Lapset lahjottu eilisillä piispanmunkeilla.

Nyt sinne pyykkivuorelle...

Rumasanarumasanarumasana!

Olo on aiemmin mainitsemistani syistä ollut erityisen kurja.
Jotenkin voimattomuus ja surkeus sen edessä, ettei voi auttaa kulminoitui taas alkuviikkoon. Olin siis suoraan sanoen aivan loppu -jos joku olisi sanonut jotain väärää olisin purskahtanut itkuun. Kaiken kukkuraksi, mies mursi kätensä viikko sitten ja on nyt kipsattuna 4 viikkoa. Tiskikone keksi sanoa työsopimuksensa irti maanantaina. Korjaaja pääsee loppuviikolla-ehkä. Malja vain läikkyi yli.

Autossa ajaessa itken. Se on paikka jossa ei aina ole kukaan näkemässä. Lapsia en halua huolestuttaa, he eivät tiedä eivätkä ymmärrä, miksi olen surullinen. Eihän meillä ole mitään hätää.

Sain alkuviikosta veripalvelusta sähköpostia ja muistin että juu, pitääkin marssia pikimiten vapaana hetkenä (siis että olen yksin) veripalveluun. Koko talvi on mennyt pienten taudinpoikasten kanssa, niin aina jää se verenluovutus.
Eilen sitten vielä tuo ystävä, jonka lapsi kipeästi verta tai siitä valmistettuja tuotteita tarvitsee mainitsi facebookissa että juuri nyt on esimerkiksi verihiutaleiden tilanne hälyyttävä, ei meinaa olla tarpeeseen saatavilla lainkaan.
Ajattelin heti että menen viivana illalla kun mies saapuu kotiin.

Ajoin veripalveluun ja marssin reippaana sisään. Täytin kaavakkeet ja menin vastaanottohuoneeseen tottuneesti.
Otettiin hemoglobiiniarvo ja sitten isku päin naamaa.
Sinun hb on kuule aika alhainen, että oletko juonut erityisen paljon tänään?
Minä HOOmOilasena että HÄH?!
Minun veriarvot alhaalla??
Näytin varmasti puusta pudonneelta ja samalla mietin että ei *rumasana* voi olla!

Hoitaja kysyi, voiko ottaa varuiksi toisesta sormesta testin myös, että jos näytteessä on kudosnestettä tms.
No tottakai!
Sama tulos-jopa pykälää alempi!
Yritin sitten sopertaa, että en oikein ymmärrä???
Hoitaja ystävällisesti selitti että stressi, väsymys, tietty aika kuukaudesta tms. voi toki vaikuttaa. Ihan kuin en tietäisi mikä voi aiheuttaa alhaisen hb:n!
Minä mietin vain että miten olen purskahtamatta itkuun.
Minä en saa luovuttaa verta!?!

Karuinta tässä on, että tuon *rumasana* hb näytteen vuoksi tulee sama karenssi kuin luovutuksenkin, eli minä en saa luovuttaa kolmeen kuukauteen!
Hoipertelin typertyneenä ulos veripalvelusta, vähääkään ei lohduttanut että tarjosivat "Mene ihmeessä kahville ja kiitos ajatuksesta-nähdään pian!" (mikä *rumasana* pian ?!? on kolme (3) kuukautta???!!!
Hississä purin huulta ja alaovella aloin itkeä. Siis itkeä, koska en saanut luovuttaa verta.
Varmaan ne olisi soittaneet sinne valkotakkisia jos olisin menettänyt itsehillintäni siellä vastaanotolla!

Minä, jolla nuorena hemoglobiini huiteli sellaisissa lukemissa, että hoitaja pyöritteli silmiään. Nauroi, että nämä luvuthan on kuin raavailla miehillä vaikka olet tuollainen sorja neito.
Hiihtojupakoiden aikoihin hoitajat virnuilivat ettei olisi sinullakaan asiaa niihin kisoihin.

Vuosia meni välissä etten voinut luovuttaa raskauden/imetyksen vuoksi, sille ei mitään voinut. Mutta NYT minä en voinut luovuttaa koska hemoglobiini oli 121!
Siis haloo 121. Juuri nyt kun tiedän että verta tarvitaan kipeästi. Veripisarat siellä veripalvelun sivulla itkee tyhjyyttä!!! Minä en saa luovuttaa. Luovutusraja on naisilla 125.

Tiedän, että se on ihan normirajoissa. Ei siis oikeasti syytä huoleen.
Naisilla hb voi olla jopa vain 117 ilman että se on oire mistään.
Mutta kun minun hb on 168 tai 175 tai edes 132 EI 121!
Viimeksi luovutuksessa se siis oli tuon 132 ja pistin sen vain kuuman kesähelteen piikkiin, että olin juonut paljon, niin kuin olinkin. Sehän oli siis hoitajien silmissä ihan ok arvo, itselleni vain jo silloin pöyristys.

Mieleeni ei vain todellakaan ole juolahtanut että se voisi laskea lisää.

Olen elämässäni kerran ollut kuulemma melko kalpea (äiti kertoi jälkeenpäin, ettei ole nähnytkään minua niin kalpeana eläissäni) kun toisen synnytyksen jälkeen leikkauksessa menetin liikaa verta ja hb romahti jonnekin alle 100. Oliko 90 tai jopa 70?
Olisivat ehdottomasti halunneet tankata minuun verta mutta vakuutin, että en tarvitse enkä halua. Käyttäkööt ne sellaisille jotka ihan oikeasti niitä tarvitsevat. Että jahka saan syödä ja juoda normaalisti ja elää kuin ennenkin, hb korjaantuu nopeasti.
Lisärautaakin tyrkyttivät, mutta kieltäydyin itsepäisesti.
Neuvolassa ekoilla kerroilla, täti oli huolissaan. Kerroin, että en pyörtyile enkä koe heikotusta, joten ei hätää. Itseasiassa silloin sairaalassakaan ei pyörryttänyt-hoitajat sitä kyllä kyselivät. Väsytti mutta ketäpä ei synnytyksen jälkeen väsyttäisi? Ainoa oire oli se ettei naamani punastunut. (sen oireen voisin kernaasti pitää)
Ei mennyt montaakaan viikkoa kun testi jo näyttikin että hb kolkuttelee 140:ä.

Tällä taustalla siis minä aloin itkeä eilen keskellä kiireistä kaupunkia kun en saanut luovuttaa verta.

Otti päähän ihan rankasti-ottaa vieläkin. Nyt voin jo kirjoittaa sentään tästä.
Mietin että minne menen tai mitä teen, etten poksahda kiukusta ja harmista.
Menin kauppaan shoppailemaan.
Löysinkin lapsille yöpukuja tarjouksesta, itselleni hauskan tarjottimen kesää ajatellen. Aina sama miettiminen, miten kantaisi astiat pihalle ja takaisin.
Terapia ei oikein auttanut, aina kun mietin asiaa, alkoi uudestaan itkettää.
Ajattelin, että mahtavat ohikulkijat pitää minua outona.

Ostin eteerisiä öljyjä, kun moni on päässyt loppumaan. Ostin luonnonmukaista rautaa ja vitamiinivalmistetta. Olen aina ollut hyvin skeptinen purkkivitamiineihin mutta nyt päätin, että piru vie! Jos ei muusta niin sitten purkista.
Tunnustan syöneeni koko talven huonosti. Tunnustan että stressiä on aiemmin mainituista syistä johtuen. Murehdin liikaa-eli henkinen stressi.
Muuten elämäni pitäisi olla hyvin tasapainoista ja hyvää, nukun kuten kuuluu.
Olen ollut normaalia väsyneempi ja miettinyt salaa itsekseni että missä vika?
Nyt sen ymmärrän, hb alhaisuus voi aiheuttaa väsymystä. Se ei vain tunnu kovin konkreettisesti jos arvo pikkuhiljaa liukuu alaspäin.
Se oireilee vain jos arvo romahtaa esim. suuren onnettomuuden vuoksi.
Elimistö ikään kuin sopeutuu koko ajan alempaan hemoglobiiniarvoon.
Se selittää esimerkiksi sen että ihminen voi sairastua vaikka vakavaan syöpään, ja tulla sairaalaan ihmetellen "kun vain hiukan väsyttää" ja oikeasti veriarvot ovat sellaiset ettei pitäisi olla edes elossa.

Illalla tulin kotiin ja oletin lasten olevan nukkumassa.
Minua odotti melkoinen näky. Mies lapioi yhdellä kädellä lunta ja jäätä rappusilta kun se oli siihen katolta romahtanut. Motkotin että ois kipsikätisellä parempiakin keinoja parannella itseään, että olis nakittanut lapset apuun, ne ois tyhjentänyt lumet suit sait ja olleet iloisia kun saavat auttaa! Kyllä hän kuulemma ne saa ihan hyvin yhdellä kädellä.... Nostin kauppakassit sisälle.
Lapsilla oli täysi maailmansota päällä. Tyynyt lensivät ja mäiske kuului meidän makuuhuoneesta.
Minulta paloi pinna ihan täysin ja totaalisesti. (olimme nimittäin monena aamuna pitäneet keskustelua aika tiukkaan sävyyn siitä, etten tykkää kun meidän makuuhuoneeseen tuodaan miljoona leluja ja vaatetta ja jätetään lojumaan. Meidän makuuhuone on pedattu aj ahaluan nauttia siististä huoneesta. Huoneeseen näkee suoraan eikä ole kiva että sieltä vyöryy sekamelska vastaan AINA kun selkäni käännän!)
Karjuin pää punaisena että miten voitte unohtaa päivässä ettei tyynysotaa leikitä eikä meidän makuuhuonetta sotketa eikä taloa pistetä hyrskynmyrskyn heti kun minä poistun paikalta. Että miksei kukaan mennyt purkamaan energiaansa auttamalla iskää?!!!
HYVÄÄ YÖTÄ!
Oli ihan hitusesta itsekuria kiinni etten kääntynyt kannoillani ja marssinut autoon ja ajanut samantien niin pitkälle kuin bensaa piisaisi.
Sen sijaan teatraalisesti riisuin vaatteni, kävin pikaisella iltapesulla ja menin peiton alle mököttämään. Itkukurkussa.
Halasin pörröistä koiranpentua ja mietin että tulen hulluksi NYT.
Jätin ruokien jääkaappiin latomisen miehelle ja murisin vielä jotain siitä että olisi joskus kiva palata kotiin, niin että tulee hyvä mieli, eikä niin että juuri kun selviää kotiin, kaikki räjähtää ja tekee mieli paeta sinne mistä tuli.
Kävin nukkumaan. Mies herätti minut kuuntelemalla illalla myöhään vielä katastrofiuutisia Japanista ja sodasta ja minua otti aina vain rankemmin aivoon.
Nukuin toooooooosi huonosti, ja mietin että aau ei tule koskaan.

Aurinko nousi kuitenkin aikaisin ja heräsin hengissä.
Aamu sujui melko mallikkaasti lasten kanssa. Kertasimme sitä, että äidistäkään ei ole reilua eikä tunnu kivalta kun tehdään jotain toisin kuin on sovittu.
Kruunasin taas keskustelun esimerkeillä. Olisiko kivaa, jos äiti lupaisi lounaaksi pastaa ja Pestoa ja tekisikin kaurapuuroa? Olisiko kivaa, jos äiti lupaisi pitää karkkijuhlat ja tarjolla olisikin vain käpyjä ja kiviä?
Onko reilua, että äidin huone sotketaan kun oma on jo niin sekaisin ettei sekaan mahdu?

Eskarin aikana karautettiin pikkuisten ja pennun kanssa eläinkauppaan hakemaan murkinaa. Tultiin kotiin syömään ja sain tiskattuakin.

Tänään kaikki on ihan ok. Päätin etten anna murheiden viedä minun voimiani.
Voin kaataa ne vaikka tänne. Te voitte virtuaalisesti suodattaa ne. Lukea tai olla lukematta.
Aluksi ajattelin että haluan blgissani tavallaan uloskirjoittaa kaikki ilot ja onnen aiheet. Vähän samalla lailla kuin lapsia ja koiria kiitän kun tehdään hyvin.
Se tuntuu kuitenkin petolliselta.
Sillä vaikka elämä olisi miten hyvin, lapset kiukuttelevat, elämä potkii. pienet asiat kasaantuvat ja murtavat henkisen padon.
Minussa ei asu japanilaista zen-henkeä. Jos ottaa aivoon, niin ottaa aivoon. En voi vain tyynenä todeta että ei tässä mitään.

Joskus olen sanonut että haluaisin osata hymyillä tyynesti kuin Madonna.
Ehkä teen niin haudassa.

Nyt purettuani pahan olon, hengitän syvään, menen ulos aurinkoon ja haen kotiin eskarilaisen.


Ai niin jotain hyvääkin: Ensi vuodeksi eskarilainen menee ekalle juuri siihen kouluun kuin toivoimme, ja pikkuveli samaan eskariin kuin väliveli nyt. Arki on siis hallussa.
(tätäkin jo olen ehtinyt murehtia moneen kertaan mielessäni)
Pahin kauhuskenaario kun olisi ollut: pikkusiskon kerho, eskari, ekaluokka ja isoveli-kaikki eri paikoissa ja siitäpä riemu olisi revennyt.
Nyt koululaiset ja eskarilainen ovat samassa paikassa. Syvä helpotuksen huokaus.
*HUUUUUUOOOOOH*

Greipin tuoksu piristää, samoin Rosmariinin, Eucalyptuksen, Mandariinin ja Appelsiinin. Niitä tiputtelin maton kulmaan aamulla ja jos voisin lisäisin ne tähän virtuaalisesti.

Ystäväni, ajattelin sinua kun luin tämän runon

Todellisuus

"Kahdella lauseella
murskasin kuplan
ja todellisuus tunki väliimme.

Silmäsi revähtivät auki,
katsoin kun kylmyys valui sisimpääsi.
Tai polttava tuska.

En osaa elää
tekotodellisuudessa.
Mieleni vaatii aitoja timantteja.

Niiden valossa
tunteet välkkyvät
vapaina ilman verhoja.

Otan osaa- mutta
this is my way-
darling. "
~Anneli Lähteenmäki

Kirjasta: Unelmia ei voi aidata.
Muistatko kun annoit tämän kirjan minulle syntymäpäivälahjaksi?

Tyhjäkäyntiä

Ajatukset ovat muualla. Mieli surkea muiden puolesta.
Monta juttua on tehnyt mieli kirjoittaa, muttei ole jaksanut.
Kuvia kamerassa vaikka kuinka.

Ystävän perheessä painitaan raskaan, lapsen sairauden kanssa. Sairaus ei ole uusi mutta käänteet koko ajan huonompia. Toivo alkaa olla kadonnut lääkäreiden arvioista.
Ajatus kuristaa. Esikoiseni on saman ikäinen.
Me kävimme sairaalassa vain kontrollissa kuulemassa että kaikki on pikkuveljellä hyvin. Tuntuu pahalta toisen puolesta, joka ei saa koskaan niitä hyviä uutisia.
Miten ihminen jaksaa kantaa aina uuden taakan kun vanhakaan ei helpota?
Kaikki hyvää tarkoittavat lauseet kaikuvat korvissa kuin kliseet: Parane pian! Kyllä pian kaikki kääntyy parempaan! Kyllä tämä varmasti auttaa! Toivoa on! Kukaan ei saa kantaakseen enemmän kuin kestää... Kaikki pelkkää puppua. Silkkaa huijausta. Irvokkaita lauseita.
Enää ei ole sanoja.
Itkettää.

Toinen ystävä kovilla. Halaus. Tiedän että luet, tiedän että tiedät että olet(te) ajatuksissa. Huoli on kova. Tämä on voimalaulu sinulle.

Viikko pari mennyt kuin sumussa. Menen kauppaan ja ostan jotain, millä ollaan hengissä tänään. Huomenna mietin että tulipa käytyä kaupassa, kah mitä tänään syötäisiin???
Ei vain ajatus pysy hallussa. Harhailee muiden murheissa. Miettii. Pysähtelee.

Juuri kun saa koottua itsensä, ettei näyttäisi punasilmäiseltä särjeltä. Soi autoradiossa tämä
-ja taas tarvitaan nenäliinoja.

Maailman toisella laidalla hirveä katastrofi, sekin tuntuu kurjalta mutta ajatukset eivät jaksa todella murehtia tuntemattomien kohtaloa.

Onneksi keväinen aurinko paistaa ja voin rapsuttaa pientä karvaista pörröistä pentua. Jaksaa hymyillä kyynelten läpi.

Uusi perheenjäsen

Syntyi joulukuussa ja näytti pienenä tältä:

Kasvoi:

Nyt pikkuinen on asunut meillä viime sunnuntaista asti.
Pienet, pehmeät tassut

ja untuvan pehmeä turkki.

Ulkoilee reippaana.

Kiinanharjakoira, puuterihuisku sellainen.
Kaikilla on ollut touhukas viikko. Meillä pieneen oppimisessa ja pienellä meihin tutustuessa.
Olen kyllä itse nähnyt syntymähetkestä asti tätä suloista.
Silloin joulukuussa olin kätilön apulaisena...monetta kertaa ja tällä kertaa tämä pieni halusi meille.

Väsyttää. Siksi ei ole juttua tännekään jaksanut kirjoittaa. Iltaisin olen käynyt pennun ja lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan ja herännyt yöllä tai viimeistään aamulla 05.00 kun pentukin. Normaali päiväohjelma höystettynä pentuilulla on vaatinut veronsa. Ihanaa silti.

Koska tehdään taas ihan kaikkea....

...kun maassa on lunta ja pakkasta!

Hiihtolomamme muodostui oikeaksi aktiviteettiretkeksi-loma sanan itse käsitän ehkä erilaiseksi.
Olimme 5 päivää koko perheen voimin Kylpylässä. Kuulostaa siltä että makoillaan lämpimässä altaassa ja ollaan vain.
Totuus oli hieman toisenlainen.
Niin paljon lomaan kuuluvaa oheisohjelmaa, että suurin osa piti jättää suosiolla välistä. Olisi ollut mahdollisuus käydä vaikka monta tuntia päivässä erilaisissa jumpissa, niin kuivalla maalla kuin vedessä. Oli mahdollisuus kokeilla jousiammuntaa, sulkapalloa, pilkkimistä, jääkolkkaa (alppi-curling), hiihtoa, luistelua, pulkkamäkeä ja oli leikkihuone pienille pallomerineen ja toisessa paikassa loman kunniaksi isoille pelihuone, josta löystyi biljardia, pingistä ja vaikka mitä muuta.
Lisäksi täysihoidolla kolme buffet-ateriaa päivässä. Niin ja siellä kylpylässä lilluminen ja kauneuhoitoja ja hierontaakin olisi voinut lunastaa itselleen. Kysyn vain: Missä välissä?

Ulkona paukkui aamuisin napakka -26 tai enemmän pakkasta ja päivällä laski "vain" -20 pakkasasteeseen. Sanomatta selvää että ulkoilu jäi aika minimiin.
Kävimme kuitenkin pilkillä urheasti-lapsilla oli kivaa vaikkei saalista saatukaan.
Luistelimme ja jääkolkkasimme.
Uimme lämpimässä vedessä ja lapset muuttuivatkin oikeiksi vesipedoiksi.
Esikoinen onkin aina ollut loistava uimari mutta nyt myös väliveli ja pikkuveli alkoivat oikeasti uida ja sukeltaa. Pikkuneitikin sukeltelee, kuten ennenkin.
Sitten syötiin, syötiin ja vielä vähän syötiin.
Ruoka oli herkullista ja lapset olivat taivaassa: Joka päivä sai kaksi kertaa jäätelöä jälkiruoaksi.
Aikuisia hieman työllisti se, että asuinhotellimme oli n. 500m päässä kylpylähotellista. Ei homma eikä mikäään kesällä. Tässä pakkasessa sitä väliä ei niin vain "hilpaistu", siis piti aina roudata hirveä määrä tavaraa mukana.
Samoin paikasta toiseen siirtyminen ärsytti lapsia, koska aina piti pukeutua kunnolla. Meidän lapsethan tunnetusti inhoavat pukemista.
Hullusta pakkasesta huolimatta isäntä pääsi useimpina aamuina hiihtämään. Yhtenä iltapäivänä myös isommat menivät jäälle hiihtelemään iskän kera kun pienet ottivat nokoset, että jaksoivat illalla vielä.

Kotiin tultiin hieman kiertotietä ja kipattiin esikoinen ystävänsä luokse vielä yökylään. Hänet pitäisi tänään hakea junalta.

Ihan mukava reissu. Nyt on kiva kun alkaa taas normaali arki.

Siskokulta hoiti perheineen koiriamme. Niillä oli oikein autuas viikko takan vieressä köllien.
Kotiin tultua nekin kyllä nukkuivat kyläilystressiä pois sylissä koko päivän.

Juustosydän

 

Tällainen syntyy, kun jääkaapissa on juusto, jonka olin unohtanut käyttää.
Gruyere-pala
Emmental-pala(punainen)
Feta-pala, kaikki raasteeksi/muruksi
Pinaattia pakastepussillinen
Persiljaa pakastimesta
Yrttisilppua pakastimesta (omassa sekoituksessani oli rosmariinia, timjamia, vuohenputkea,voikukkaa,persiljaa, basilikaa, meiramia, minttua, nokkosta ja kenties vielä jotain mitä en enää muista)
Sipulin vartta työpöydältä
Purjoa pakastimesta
Valkosipulin pikkuruinen kynsi
vielä pienempi chili
hiukan pippurisekoitusta
4 kananmunaa
ihan pieni liraus kermaa
Olin ajatellut lisätä parsakaalia ja kaurahiutaleita.
Parsakaalit eivät mahtuneet vuokaani tällä kertaa ja kaurahiutaleet unohdin.

Kaikki sekoitetaan kaamean vihreäksi mössöksi ja isketään juuri käsillä olevan uunivuokaan.
(itselläni näppärä silikoninen)
Uuniin arvoin summamutikassa 180 astetta ja iskin vuoan uuniin lämpenemään.

Lounasta tehdessä ja samalla kylään tulleen äitini sekä lasten kanssa höpöttäessä meinasin unohtaa koko paistoksen uuniin!
Onneksi ei käynyt kuinkaan.
Koko iltapäivän paistos odotteli uunin päällä viilenemässä lautasella. Mies söi siitä hyvällä halulla palan.

Iltasella urheilun jälkeen lapset pisteli siitä puolet nassuun tyytyväisesti mussuttaen.
Kuulemma oli heidänkin mielestään tosi hyvää.

Ihanan suolainen, sellaisenaan viileänä suussa sulava.
Kaurahiutaleet olisivat ehdottomasti parantaneet koostumusta ja hieman tasoittaneet suolaisuutta mutta kukaan muu ei eroa huomannut.
Fetan voisi korvata myös hyvin raejuustolla, sen koostumus olisi samanlainen ja suolattomampi.

Hyvää oli ja täyttävää.

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ

 

"Mikään ei tee maailmaa avarammaksi kuin se että ystäviä asuu etäällä."


Hyvää Ystävänpäivää kaikille teille!

Ulkona paukkuu -23 asteen pakkanen. Aurinko nousee taivaarannasta kirkkaalle taivaalle.
Helmikuu kauneimmillaan.

Lauantaina lounasaikaan

Eilen kauppareissulla oli kalatiskissä iloisia yllätyksiä.
Villiä merilohta. Ostin kokonaisen VALTAVAN suuren fileen ja pyysin kauppiasta leikkaamaan sen kolmeen osaan ja paketoimaan osat erikseen. (yksi osa kerrallaan mahtuu uuniin!)
Ne solahtivat pakkaseen odottamaan sopivaa päivää.

Kalatiskissä oli myös muuta houkuttelevaa. Nimittäin kampelafileitä.
Olen syönyt kampelaa monessa muodossa eräillä upeilla juhlaillallisilla Göteborgissa pari vuotta sitten. Samoin pari kertaa ravintolassa bongannut paistettua kampelaa.
Itse en ole tietääkseni koskaan sitä valmistanut.
Utelin kalamyyjältä että voiko sen paistaa pannulla kuin kuhan tai ahvenen konsanaan?
Myyjä tokaisikin reippaasti, että toki mutta hänen herkkuaan se on leivitettynä.

Tänään kun vain esikoinen puuttui kotoa, tein perunamuussia, höyrytettyä kukka- ja parsakaalia, appelsiinikastiketta ja paistettuja kampelafileitä.
Vievät kielen mennessään!
Kampela sai pintaansa kuivattua tilliä, luomusitruunaista suolaa ja pippurisekoitusta sekä ruisjauhoa.
Pannulla voissa nopeasti paistettuna herkullista.

Tekaisin myös kastikkeen, jonka resepti tuli taas ihan vain "hyllynreunalta" tai "päästä" eli kuten yleensäkin kokkaan: mututuntumalla.

Pieneen kasariin reilu nokare voita, annetaan sulaa hiljalleen.
Lisätään kasvisliemimöykky (sellainen mainoksista kuuluisia Fond du Chef-kasvis)
Annetaan sen sulaa voin joukkoon.
Lisätään ruisjauhoja ja annetaan niiden kypsyä. Sekoitetaan toki koko ajan hyvin.
Hiukan (1-2dl) kermaa ja kun seos on tässä vaiheessa aivan paksua kuin perunamuussi, laimennetaan appelsiinimehulla sopivaksi kastikkeeksi.
Meillä syödään aina melko paksuja kastikkeita kun lasten lautasille on turha mitään huislierua laittaa-hukkaanhan se menee.
Kuivattua tilliä ja ruohosipulia vielä reilusti.

Kastike on sopivan suolainen kun kaverina on melko mietoja makuja.

Ruoka oli hyvää, sen kuitenkin kruunasi normaalisti ärsyttävän nirso väliveli huokaisemalla. "Äiti sä olet oppinut tekemään hyvää ruokaa!" (joo kiitos vain kun ruokani kaikkien muiden maailman ihmisten mielestä on aina hyvää)
"Tämä kampela on hirveän herkullista, saako sitä lisää?" (juu mitä ei äiti lapselle antaisi-ostin kaupasta alunperin vain vähän kun luulin ettei mies ole kotona lounasaikaan ja pelkäsin lasten yököttelevän kampelalle ja ajattelin etten itse jaksa syödä kaikkia yksin)

Väliveljen puolustukseksi sanottakoon että syö melkein kaikkea kyllä mutta aloittaa aina ruokailun sanomalla mistä ei tykkää ja mitä ei suostu ainakaan syömään. (jolloin pikkuveli iloisena kuuluttaa "minä kyllä syön ihan mitä vain!" ja totta se onkin)
Rakastaa lukea keittokirjoja ja syö silmillään kaikkia ruokaohjelmia MUTTA kun ne päätyvät omalle lautaselle on hirveän epäluuloinen. Tänään voi rakastaa kukkakaalia mutta huomenna ihmettelee miksi hänelle kehdataan sitä tarjota?
Kuluneella viikolla paluu arkeen syntymäpäiväherkkujen jälkeen ei miellyttänyt, kun tein soijanakkikeittoa ja sitä syötiin monena päivänä.
Kaloista lohi uppoaa, koska siinä ruodot ovat selkeitä.
Ahven ja kuha, joita rakastan, saavat aina hieman nyrpeän vastaanoton lapsissa kun pitää pelätä ruotoja.
Itse vihaan pieniä ruotoja mutta olenkin siksi kiltisti perannut lapsille kalan ja sitä syödään meillä paljon ja monipuolisesti. Tämä kuitenkin selittänee sen miksi en uskaltanut ostaa enempää kampelaa. Seuraavalla kerralla uskallan :)

Jäi itsellekin pitkästä aikaa hyvä mieli ruoan jälkeen.

Viimeaikoina kun meillä on ollut jokin "ollaan kuin siat pellossa, kinataan ja kikatetaan ja tehdään äiti hulluksi keittiössä"-vaihe.
Tulen hulluksi juuri siksi, että lapset osaavat käyttäytyä todella hyvin ruokapöydässä. Heidän kanssaan kehtaa mennä syömään minne vain.
Yhtäkkiä nyt kotona kaikille vuorollaan pitää huomauttaa tauotta miten tuolilla istutaan, miten syödään, kuinka juodaan, ja ettei kaiveta nenää eikä huudeta toisille kilpaa eikä kerrota tyhmiä vitsejä eikä sitä eikä tätä ja koko ruokailu on pelkkää kieltämistä ja itsellä nousee lopulta savu muualtakin kuin korvista. Kun on useampi kerta uhattu lakata ikinä enää tarjoilemasta mitään ruokaa kenellekään on lopulta itsellä aika huono fiilis. Tosi ihana yhteinen ruokailuhetki-fiilistä ainakin saa etsimällä etsiä.

Tänään oli toisin.
Ihanaa. Ostan kampelaa toistekin.

Kakkuja

Tässä komeilee lähileipomon sitruunainen kuivakakku, jonka kruunasin sitruunaisella tomusokerikuorrutteella ja keväisillä rakeilla.

Tässä taasen varsinainen syntymäpäiväkakku. Toisen leipomon kääretorttu, joka sai päälleen ohuen hunnun kaulittua sokerimassaa. Koristeeksi legopalikoita.
Mietin pääni puhki miten kruunaisin sukulaiskestit kun herra 6v. kyllä tykkää kakusta mutta herra 7v. ei sitä syö. Marsipaani ei myöskään uppoa.
Tuntui hassulta tehdä monta kakkua kun ei niitä kukaan jaksa syödä.
Yleensä teen jäätelökakkua mutta nyt tiesin etteivät kaikki ehkä saavu samaan aikaan ja jäätelökakku ei kestä pöydällä notkumista.
Sitten näin tuon suuren kääretortun-tiesin vierasjoukossa monien rakastavan kääretorttua. Lisäksi se oli täysin laktoositon.
Siitä se idea sitten lähti.
Sokerimassa kelpasi kummallekin päivänsankarille ja siitä oli helppo tehdä legopalikoita. Sopi loistavasti legomiehille.

Olen hieman hassu emäntä kun tykkään leipoa ja tehdä mutten syö leivonnaisia juurikaan itse. Pullan tai jonkun herkun maistan heti tuoreeltaan pelliltä ja siinä se. Suolaisia piirakoita jne. kyllä uppoaa.
Tällä kertaa menin pitkälti sieltä missä aitaa ei ole lainkaan.
Jotenkin matalalentoa oli ne pari viikkoa juuri tuossa syntymäpäivien aikaan eikä leipomisfiilistä tahtonut löytyä. Pääasia että lapset saivat juhlansa ja olivat iloisia.
Muita herkkuja en suuremmin tullut kuvanneeksi, nämä syntymäpäivän merkit vain.

(Tämän kuvan otti siskokulta kamerallani, en tiedä mitä teki mutta hieno tuli! Ottaen huomioon että juhlat olivat kyllä talvisena päivänä)

Sitten legoteemaa harjoiteltuani päätin, että lastenkutsuthan menevät sillä samalla idealla. Lapsille lähti pienet kutsukortit, joiden askareteluun osallistui miltei koko perhe. Helppoa mutta sorminäppäryyttä vaativaa, leikkaa-liimaa touhua.

Legohahmoksi sai pukeutua jos halusi. Aika moni pukeutuikin ja mielikuvitusta oli käytetty ihanasti.

Lapsille tein jäätelökakun, koska arvelin että lauma poikia tuskin söisi kakkua.

Kuva on otettu sillä sekunnilla kun sain jäätelö kasattua. Tomusokeri näkyy vielä legopalikoiden pinnalla ja salama oikein saa sen loistamaan. Pakastimessa H-hetkeä odotellessa kosteus onneksi teki tehtävänsä ja lopulta sokeri ei enää näkynyt vaan palikat olivat yksivärisiä.
Hyvin kelpasi kaikille. Vaniljaista toffeejäätelöä legopalikan mallisina paloina, legopalikoita sokerimassasta ja kirkuvan turkooseja rakeita.

Lisäksi juhlakalujen omasta toivomuksesta karkkia ja sipsiä ja keksiä.
Meillä kun niitä ei muuten mutusteta alvariinsa niin toteutuin toiveen. Pääsi leipomisesta kun hautajaisten jälkeen oli muutenkin hoppu kasata juhlat sunnuntaille.

Kummitus

Eli kummi. Minulla on ilo olla monen ihanan lapsen kummi.
Leikilläni puhuttelen itseäni usein kummitukseksi.

Vanhin kummityttö(mme) täyttää tänä vuonna jo 10v.
Seuraava kummityttö(ni)on hiukan yli 4v.
Nuorin kummityttö(mme) on hiukan yli 2v.
Kummipoika(mme) samoin reilu 2v.

Tuorein, ihana uutinen: (tattadadaaa!!) Ystäväni sai pienen pojan Runebergin päivänä.
Eilen sain puhelun sairaalasta ulkomailta ja meitä pyydettiin tämän pikkuisen pojan kummeiksi. Menin ihan sanattomaksi. Onnistuin juuri sopertamaan että tottakai suostumme ja tämä on suunnaton luottamuksen osoitus.

Sitä se mielestäni juurikin on. Hieno kunnia.

Olen iloinen, jokaisesta kummilapsestani ja -mme.
He ovat tosin niin pieniä, että harvan kanssa sinänsä olen voinut tehdä mitään kovin konkreettista. Toisaalta lämpimät ajatukseni kulkevat heidän mukanaan aina.

Kuljen varmasti muutaman päivän jalat ilmassa :)

Lepää rauhassa

Perjantaina ajoimme hautajaisiin kolmestaan äitini ja siskoni kanssa.
Paikalle saapuivat myös äitini elossa olevat sisarukset melkein kaikkine lapsineen.
Meitä oli koolla 10, lapset ja lapsenlapset. Kummassakin polvessa yhtä lukuunottamatta.

Ukki siunattiin pienessä, ihastuttavassa ja valoisassa kappelissa.
Arkku jäi kappeliin mutta kukat kävimme laskemassa haudalle.

Tunnelma oli koko ajan leppoisa. Kuulostaa hullunkuriselta.
Ukki oli kuitenkin minun mielessäni aina melko hupaisa. Heittoni Spede Pasasesta on ihan tosi. Uskoin vakaasti pienenä että he olivat kaksoisolentoja.
Koska en nähnyt ukkia viimeisinä vuosina, en nähnyt hänen sairauttaan tai vanhenemistaan. Minulla on mielessäni ne muistot, jotka ovat lapsena sinne painuneet.
Ukki lökökalsareissaan, puhumassa hassuja. Ei sellaista ihmistä muistella kärsivä ilme naamalla.
Ihan hävetti, että itseäni hautajaispäivänä enemmän nauratti ja hymyilytti.
Siunaushetkellä ei kyyneleiltä vältytty, jokainen minut tunteva tietää, ettei niiltä vältytä-missään tai koskaan.
Kuitenkaan en voi sanoa surevani surullisena. Lähinnä olo on hieman typertynyt mutta ajattelen että näin on hyvä. Ukki sairasti paljon viimeisinä vuosinaan, enemmän kuin tiesin. Ajattelen että hänen on nyt hyvä olla.
Hän uskoi vahvasti ja uskon hänen olleen tietoinen matkansa määrästä ja että aika oli koittanut, uskon hänen olleen valmis, jos nyt sanan varsinaisessa merkityksessä kukaan koskaan on.

Kävimme yhdessä arkisesti syömässä ja kahvilla ja sen jälkeen ukin asunnolla.
Lapset hoisivat perikunnan asioihin liittyvät paperijutut, me muut olimme.
Kaikilla oli pitkä päivä mutta ainakin oma mieleni on levollinen. Ukki sai elää kuten itse halusi-jos katui valintojaan joskus, en tiedä sitä. Minulle selvisi joitain surullisiakin asioita menneisyydestä-mutta kukaan ei niille mitään voi.
Ei voinut silloin kauan sitten, eikä voi nyt. Toisaalta itse aina olen viimeiseen asti rehellinen ja tuntuu pahalta ajatella millaisen murheen kanssa ukki on elänyt ja uskotellut kaikille asian olevan tietyllä tapaa, lopulta uskonut siihen itsekin ja kieltänyt tosiasian. Kantanut häpeällistä (siihen maailman aikaan etenkin) mustaa möykkyä sisällään.

Tajusin kuinka vaikeaa ihmisen on kuolla-byrokraattisessa mielessä. Paperisota on hirmuinen. Se on surullista.

Arkku oli kaunis. Kukkalaitteet olivat kauniit, alan ihmisenä ajattelen että niiden tekijä oli onnistunut enkä tiedä tiesikö hän vainajan taustan.
Ensin äitini pyysi minua tekemään surukukat meiltä ukille. Ennen kuin ehdin asiaa edes hoitaa, tuli kuitenkin tieto että, kukat järjestyisivät kätevästi kaikki samalla kertaa kun arkku ja muutkin kukat. Äitini totesi että kerran hoituu, niin hoituu.
Toisaalta se oli minusta surullista. Olisin mielelläni tehnyt kukat ukilleni-jonka jalanjälkiä seuraan alunperin tietämättäni-kohtalon vuoksi.
Toisaalta olin hyvin tyytyväinen kun ei tarvinut talviaikaan stressata ja miettiä, miten kukat parhaiten saa kulkemaan pitkän matkan ja onko kaikki kuten piti.
Sain olla hautajaisissa vain lapsenlapsi. (Tunnen itseni ja tiedän olevani ylikriittinen omille tuotoksilleni tuollaisessa tilanteessa ja stressaavani ajatuksissani kaikesta-turhaan).

Viikonloppumme kiteytyy siihen miten lähellä kuolema ja elämä ovat aina toisiaan.
Edellisviikonloppuna ukki kuoli, viikko sitten juhlimme pikkuveljen 6v. syntymäpäivää ja tänään väliveljen 7v. syntymäpäivää.

In Memoriam

Sain juuri puhelun äidiltä.
Ukki on kuollut.

Jännää, että juuri tänä viikonloppuna ukki oli ollut pitkästä aikaa mielessä.
Olen tehnyt kylvöjä. Miettinyt, miten niitä tehtiin silloin 50-luvulla.
Ukki oli nuorena puutarhuri, kukkakauppias ja hautausurakoitsija.
Hänellä oli oma puutarha, kukkakauppa ja hautaustoimisto.
Sain äidiltä vuosi sitten ukin puutarhakoulun aikaiset muistiinpanot. Niitä olen monet kerrat selaillut ja lukenut. On hauska verrata niitä nykytietoon, itselleni opetettuhin. Salaa olen ollut ylpeä siitä, että sattumien summana, minulla on se ammattitaito, joka ukillakin oli.
Voin hyödyntää tietojani omassa elämässä ja puutarhassa.

Lapsuudessa muistan pitkät kesälomat ukkilassa, puutarha, kissanpentuja, valkoherukoita, punaherukoita, salaatit lavassa, kukkia ja viherkasveja verannan ikkunalaudat notkuen.
Aikuisena tajusin, että ukkini oli silloin lapsena todella nuori.
Hän olisi tänä keväänä täyttänyt 80 vuotta.
Ukki oli syntynyt Laatokan rannalla, tiedän että minussa virtaa karjalainen veri.
Ukki oli kuitenkin sairaseläkkeellä jo silloin kun minä olin lapsi.
Lapsena sitä ei ymmärtänyt. Ukki oli ukki. Ukin luo päästiin kesälomalla kun vanhemmilla ei lomaa ollut.
Ukin luona käytiin usein viikonloppuisin, vaikka matkaa olikin.
Ukin luona syötiin aina vohveleita, karjalanpiirakoita ja juustoa, sekä suolakurkkua ja sinisiä Mynthon pastilleja.
Laskimme leikkiä, että ukille ei voi eutkäteen ilmoittaa tulostaan, kun hän varaa ruokaa koko komppanialle. Se oli kyllä ihan totta.

Ukin talo oli aina vanha. Se ei ollut koskaan "esivanhempien koti", ukki muutti monta kertaa. Siivosin isompana hämähäkinseittejä kellarista, kun ne inhottivat minua ja saunaan/pesulle oli kellariin mentävä.
Imin huomaamatta puutarhatietoa ukin hassuista jutuista.
Ukin talo oli aina täynnä tavaraa-äidin kauhuksi meille lapsille tarttui mukaan monenlaista vuosien varrella. Ukki kiersi huutokaupat ja loppuunmyynnit ja osti kun halvalla sai.
Ukin luona katsottiin aina televisiota, televisio huusi kovalla äänellä ja ukki vielä kovemmalla, että kuuli sen yli. Ukin luona luettiin aina vinot pinot hömppälehtiä, Seuraa, Apua, jne. Kotona sellaisia ei koskaan ollut.

Lapsuudessa minulla oli mukava ukki. Ukki oli pitkä ja kalju. Ukin iso sänky oli kullan värinen ja pehmustettu. Ukki aina sanoi että kalju johtuu siitä, että pää hankaa sängynpätyyn kun on niin pitkä!
Esikoisella on kenties ukin geeni, hänkin on hurjan pitkä.
Ukki näytti hiukan Spede Pasaselta ja puhuikin ihan yhtä hassuja.

Pikkuhiljaa elämä vei erilleen.
Ukki ei saapunut ylioppilasjuhliini, häihini, lasten ristiäisiin. Ukki kyllä kutsuttiin. Luvattiin vaikka hakea, ettei voi vedota pitkään matkaan/hankaluuteen.
Hän ei koskaan tullut.
Esikoinen on ollut ihan pieni- tarkalleen 7kk kun vietimme isommalla porukalla ukin 70 vuotisjuhlia.
Sittemmin kävimme pikaisesti häntä tervehtimässä yhden tai kaksi kertaa. Kun ajoimme asuinpaikan ohi. Esikoisella on hämärä mielikuva ukista. Väliveli ei häntä tiedä kuin sanoina ja tarinoina.

Ukki on ollut pitkään enemmän tai vähemmän sairaana. Ei syönyt lääkkeitään kuten piti, sairastui lisää, oli hyvin sekava. Joutui sairaalaan milloin mistäkin syystä.
Halusi aina pois sairaalasta omalla luvalla. Pääsi kotiin, jätti ja unohti tai sekoitti lääkkeet ja sekoili kotona. Kukaan ei oikein tarkalleen tiennyt missä kunnossa hän lopulta oli. Hän itse oli sitä mieltä ettei häntä mikään vaivaa ja hoitavat suotta. Murtuneet kylkiluutkin paranevat ihan vaan kun niin päättää.
Soitti usein äidilleni ja äiti hänelle. Aina saimme terveisiä ja lähetimme. Välillä puhui aivan sekavia, välillä oli selvästi sairaanhoitajien vahdittua selkeämmässä kunnossa.
Itsepäinen, jääräpäinen, miten sellaista hoidat.
Välimatkan vuoksi me emme asiaan puuttuneet.

Tuntuu kylmältä mutta ukki valitsi itse oman elämänsä.

Sen olen oppinut, että ihmissuhteita ei kannata pitää yllä yksipuolisesti, se käy liian raskaaksi ja vie energiaa, jota tarvitaan muuhun.

Surullista mutta uskon että että näin on hyvä. Ukin on varmasti nyt parempi olla.
Kaikella on aikansa.

Lasten suusta

Kun lukee Aku Ankasta vain kuvia, on hahmoilla erikoisia nimiä: Musta Pahis, Hessu Hopolainen...
" Äiti kato tässä tää Hessu Hopolainen on supermies..." *virn*

Meillä lasten leikeissä on hyviksi ja pahikset. Pienennä väliveli käytti niistä sanaa pahus. " Nyt nää pahukset tuli täältä ..."

Olen kuullut että etenkin moni pikkupoika on oppinut lukemaan Aku Ankkaa lukemalla.
En enää ihmettele. Eilen väliveli luki sanat: lattia, ankka, kuut, puku, kilpailu.

Nauru pidentää ikää

Miehelle oli soitettu autokorjaamosta: "Niin teillä oli silloin ja silloin auto täällä ruostesuojauksessa, että alkais olla pikkuhiljaa uusintakäsittelyn aika...voitais tehdä tarjous"

Mies: "Juu vissiin, ei vaan voida autoa tähän aikaan vuodesta seisottaa montaa päivää että palataan asiaan toukokuussa."

Korjaamo: " Niin näkyykin tiedoissa olevan tuommonen pitkänmallinen...meillä on kyllä tuossa vara-autokin olemassa, mitäs sillä kuljetetaan oikein kun on noin pitkä...jotain tavaraako?"

Mies: "Ei kun lapsia. Tarvitaan ne penkit niille..."

Korjaamo: " Jaa no ei se sitten tosiaan oikein käy laatuun...palataan asiaan."

Kyllä meillä oli miehen kanssa hupia, ihan vatsaan sattuu kun nauratti niin :D

Vakavasti, huoltamo oli loistopaikka, hyvin tekivät työnsä ja ainoa mihin näillä seuduin ylipäätään tuo auto mahtuu tuohon kyseiseen toimenpiteeseen. Hyvää huolta pitävät asiakkaistaan. Mutta kyllä silti nauratti :D

Lisää hassuja otoksia

Tällainen hassu letti tehtiin kiertämään pikkuneidin päätä kerran.
Yleensä teen letin, joka menee pään ympäri. Juteltiin siinä, että hiukset on tosi pitkät kun ne ihan pään kiertää että kohta ne kiertää monta kertaa ja sitten äkkäsin, että voihan ne kiertää ;)

Hassu kuva

Saanko esitellä: Päätön koira

Kuva oli ihan pakko napata, kun kerran koirat olivat nukkumassa ja kuljin ohi ja tältä näytti :-O

Iltaa sängynpohjalta

Päivällä ensiavuksi otetut tropit tepsivät. Kun ei tehnyt mitään turhaa, ei sattunutkaan.
Haettiin väliveli eskarista (pienet leikkii yleensä tosi nätisti aamupäivän, niin tänäänkin) ja kaikki kolme viihtyivät ulkona. Lykin lumet pihasta hissuksiin kunnes oli ihan pakko tulla sisälle.
Tuntui ettei voi seistä hetkeäkään enää.
Kun kaikki lopulta tulivat sisälle ihan horkassa käperryin sängylle hetkeksi. Vilutti ja jomotti koko kroppaa. Varmaan tunnin makasin, muksut leikki ylhäällä, äänet kuulin mutta silmät kiinni aivan kramppasin.
Sitten helpotti.
Esikoinen tuli kotiin, ja otti pienet kanssaan huoneeseensa leikkimään-uusi rauha laskeutui taloon kun melu siirtyi kellariin.
Mieskin tuli pian ja ruokki muksut. Lähtivät sitten esikon kanssa hiihtämään.

Lapset on juuri tällaisina hetkinä jo niiiin ISOJA :-O kun ne tajuaa että on leikittävä, niin ne tosiaan leikkivät. Ääni välillä nousee kovaksi kun on ritaritaistelua tai dinosauruselämää. Siihen riittää että huutaa itse hiukan kovempaa ;) että elkää huutako!
Nytkin on kauppa-postileikki menossa. Kiva kuunnella sitä toisella korvalla.
Selkä on mustelmilla ja takapuolessa kämmenen kokoinen KUHMU ja mustelma! Niska toimii.
Lohikäärmesalva tekee ihmeitä ja lepo.

Koirat uinuvat omalla paikallaan. Joululomalla mies päästi ne turhan usein päivällä sängylle viereensä tai aina joku istui sohvalla tai nojatuolissa ja piti koiraa sylissä, että ne ovat kyllä hellyyttä saaneet ja huomiota.
En siis voinut ottaa nyt koiraa viereen kun juuri eilen ääneen huomautin että ei niitä kyllä voi aina iltaisin päästää sängylle kun ei ne sinne yölläkään tai päivällä omin päin saa mennä, että ei ne tunne kelloa vaikka mies tuntee :)
Kieltämättä nukkuva whippet peiton sisällä on parempi kuin kuumavesipullo.

Voihan banaani!

Jostain syystä, jos kompastun, lennän kuin Hessu Hopo.
Sillä lailla kuin Aku Ankassa...Hessu Hopo kävelee ja *Flirps!* liukastuu banaaninkuoreen ja lentää ilmassa ja lopulta pään päällä lentää pikkulintuja *tsirp tsirp*

Ehkä jollekulle toiselle on joskus käynyt samoin, kun se on päätynyt Aku Ankkaan?

Mene ja tiedä. Tänään taas vastoin omaa tahtoani kokeilin painovoiman lakeja, enkä edelleenkään osaa lentää.

Aamulla tuli lopulta kiire lähteä kun se jonka piti (lue: väliveli) olla eskarissa klo 9.00 ei osoittanut elettäkään herätäkseen vielä 8.30.
Suivaannuin siitä, että illalla hänkin meni kyllä teoriassa ajoissa nukkumaan mutta palasi tunnin päästä pissalle, ja juomaan ja sen jälkeen ilmoitti ettei vielä(kään) väsytä. Eli meni siis nukkumaan paaljon myöhemmin kuin piti.

Ilmoitin sitten (ensin toivotettuani ystävällisesti HUOMENTA), että nyt on lähdettävä, aamupala kutistuu yhteen pieneen jogurttijuomaan, muuhun ei enää ole aikaa.
Pue päälle reippaasti-jos alkaa vikinä, ei tietokonetta viikkoon...pue pue pue.

Jokaiselle vuorollaan sanoin ovenraossa "VAROKAA RAPPUJA NE ON HIRVEÄN LIUKKAAT!".
Sekunti ehkä ja menin itse perässä. Kops, ovi kiinni. Kops ekalle rapulle ja "VIIIIIIIIIIUUUUUUUUUUUUUUUUUH RÄMINÄÄ ja karjaisuni" Makasin selälläni ja mietin että voi rumasana.
Siinä lentäessä ajattelin vain että onneksi esikoinen meni pissattamaan koiran, että jos kuolen tai rampaudun, niin osaa ainakin soittaa apua. Paljon ehtii ajatella sekunninsadasosan murto-osassa!
Onnekseni häntäluuni ei osunut pahasti. Talvitakki pehmitti, puuporras ei ole terävä.
Lapaset olivat vasta menossa käteen, joten hiekka (siis ne raput oli liukkaat hiekasta huolimatta kun koko ajan on ihan jäätymisen rajoilla ja räystäältä tippuu kuitenkin vettä) raapi rystyset auki toisesta kädestä.
Tunsin kuinka märkä rappunen imeytyi ohuehkojen housujeni läpi takapuoleen ja alaselkään. Hiekka karisi kun puistelin itseäni.
Nousin kontalleni ja itkin tuskasta.
Tajusin että käsilaukkuni oli ollut vielä auki, ensimmäiseksi ajattelin vain että miksi kännykkä-uusi kallis kännykkä lensi lumihankeen! Miksi minä tyhmä en sulkenut laukkua. (myöhemmin tarkasteltuna, ei se onneksi kärsinyt)
Nyt on kankku tunnoton mutta kipeä, niska sattuu. Juuri kun eilen sain sen kuntoon.
Niskani jumiutui ilmeisesti vilusta ja lumitöistä. Toinen puoli vain. Nukkuessa se jotenkin aina jäi jännitykseen eikä parantunut edes niillä lisälumitöillä.
Juuri eilen huokaisin, että on taas ihan ok niska.
No ei ole enää.
Sanotaan vaikka että aamu alkoi sairaan huonosti.

No tuli pakosta löhöpäivä. Piti muka siivota vaatehuone. Ei paljon pysty.
Epämääräinen taivuttelu ja kurottelu tuntuu inhottavalta.
Ikävä kyllä vaatteet eivät karkaa vaan odottavat minua kiltisti myöhempäänkin.

Sataa lunta. Jää ulkona peittyy mukavasti hangen alle. Kun lumi hiukan tiivistyy, ei taas toivottavasti ole liukasta. Pääkallokelit hetkeksi helpottavat-ehkä.

110111

" Hetken viel, tämä puoli maailmaa...."
Ei kun oikeasti; hetken vielä tätä päivää jäljellä.
11.1.2011 , kai loppuvuodesta sitten marraskuussa on taas vihkikirkot täynnä?
Ihan kuin tietty päivämäärä voisi taata ikuisen onnen?

Itse tykkään erinäisistä päivämääristä ja kellonajoista, koska ne ovat hauskoja tai ne on kiva kirjoittaa. Näin tietokoneella sillä ei ole niin paljon merkitystä kuin vaikka kalligrafiassa. Noh ehkä jos intohimona on galligrafia voi olettaa että tykkään muistakin ihmeellisistä asioista?

On erinomaisen vinkeää mennä kohta nukkumaan kun kello kilahtaa 23.45 esimerkiksi.

Oikeasti uni tulee kun on tullakseen. Toiset lukevat kirjaa. Minä surffaan. Kannettavan koneen etuja: surffailupaikka voi olla vaikka pää tyynyllä, peiton alla.

Kauniita unia!

Uusi tuulia

Tuntuupas kummalliselta. Ilmoitin juuri väliveljen perusopetukseen ja pikkuveljen esiopetukseen ensi syksylle!
Eihän siitä ole kuin hetki kun meillä oli neljä alle kouluikäistä. Olkoonkin että sitä sanamuotoa ei voinut käyttää kauan kun esikoinen meni jo sitten eskariin ja vuoden päästä kouluunkin. Se kyllä kuulosti omaankin korvaan alkuun melko hurjalta!

Mihin aika menee? Kohta nuo on kaikki koulussa!

Väliveli opettelee kovaa vauhtia lukemaan, luulen että lukee enemmän kuin itse osaa uskoa. Lopettaa herkästi kesken nauraen-luullen ettei osaa.

Pikkuveli menee siinä ikäänkuin siivellä. Matkii kaiken perässä ja sinnikäs luonteensa korvaa puutteet.

Joululoma meni ja arki alkoi. Tavallaan aika huojentavaa. Elämä rullaa.
Mukavaa alkanutta viikkoa!

Lukijoille tervehdys!

Pakko vielä lisätä tämä.

Huomasin, että minulla on lukijoita, uusia lukijoita.
Terve teille!

Tuntuu samalta kuin joskus lapsena ja nuorena kun kirjoitin paljon kirjeitä.
Ei kirjoita pelkästään itselleen.

Vaikka tämä blogi onkin minulle ensisijaisesti yhteys ulkomaailmaan.
Päiväkirjoja olen aina halunnut pitää-siinä koskaan onnistumatta.
Miten monta joskus aloitinkaan.
Meni viikko ahkerasti. Alkoi jäädä päiviä väliin, totesin että jos kirjoitan päiväkirjaa kerran viikossa, hyvä.
Jäi viikkoja väliin. Kerran kuussa...Ihan turhaa. Koko touhu loppui, koska järjestelmällinen luonteeni halusi siistin, kauniin päiväkirjan. Esimerkillisen ja tarkasti kirjoitetun.
Odotin vuodenvaihdetta aloittaakseni puhtaalta pöydältä-päätyäkseni samaan lopputulokseen.

Tähän mennessä lukijoitani ovat olleet lähinnä ihan oikeasti tutut-ystäväni.
Sen lisäksi muutama ihana blogiystävä.
Nyt teitä on jo muitakin.
Vilkutus teille kaikille!

Jättäkää ihmeessä kommentteja. Luen ihan jokaisen.
Joskus en ehdi tai saa aikaiseksi vastata, joskus vastaan pitkän ajan jälkeen kun muistan että piti vastata-asia oli jo mielessä.

Sain loppuvuodesta uuden kännykän ja luen nykyään usein sen pieneltä mutta minulle riittävältä näytöltä nettiä.
Sen kautta en yleensä jaksa kommentoida tai kirjoittaa, kun sen kanssa kirjoittaa niin herkästi väärin tai lähettää viestin jonnekin bittiavaruuteen.

Olette siis olemassa rakkaat lukijat.
Lukemisiin!

Tiistai tammikuun 4.

Jäin oikein tuon yhden kommentin kautta miettimään.
Miten eri tavoin ihmiset ovat vieraanvaraisia tai huushollaavat.

Itse olen huono kyläilemään. Menen toki mielelläni kylään ja viihdyn siellä mutta harvoin ehdotan että voisimme kyläillä.
Etenkin ystävien luona, joilla ei kenties ole lapsia tai muuten vain niin suurta perhettä kuin meillä.
Koen herkästi että en halua olla vaivaksi että koko tämmöinen revohka menee heidän rauhalliseen ja seesteiseen kotiinsa.
Kyse ei ole siitä etteivät lapsemme osaisi käyttäytyä. On vain jotenkin sellainen olo, että me olemme liian suuri pala purtavaksi :)
Tiedän ettei useimmiten näin olekaan mutta ajatusta on vaikea vältellä.

Olen sensijaan hyvin vieraanvarainen.
Meille voi aina tulla, jos nyt vaikka rimpauttaa pihaportilta, että ehdin housut jalkaani pistää. Ovikello ei toimi. Kolkutin on ostettu mutta sille ei vielä ole paikkaa :D
Meille saa tulla yökylään ja meille saa tulla niin moni kuin haluaa.

Moni kokee että minulla on kädet täynnä työtä ja että ei he halua olla vavaksi ja kyläillä kun sitten minun pitää leipoa tms.
Esimerkiksi jouluna "voimmeko tuoda sitä tai tätä, ettei sinun tarvitse yksin niistä murhettua".
On hirveän vaikea saada ihmiset uskomaan, että ei ole kovakaan ponnistus leipoa seitsemää sorttia pöytään.
Minua stressaa siivous ja tavararoiden lojuminen väärissä paikoissa.
Se minua stressaa aina-tulee meille vieraita tai ei.

Olen päätellyt tätä eroa osittain kulttuurisena. Minussa virtaa karjalainen veri.
Siellä on oltu vieraanvaraisia ja pahimmillaan evakot joutuivat turvautumaan vieraisiin nurkkiin, että pääsivät jaloilleen. Toisia on autettu kyselemättä.
Jos ystävä on hädässä, minulla on aina aikaa auttaa.
En ole se joka soittelee kerta viikkoon kyselläkseen kuulumisia. En puhu puhelimessa kuin silloin kun on pakko.
Ystävät ovat kuitenkin päivittäin mielessä.
Mies on kotoisin täältä ja jso hänen pitäisi kutsua meille vieraita, meillä tuskin koskaan kävisi ketään. Ei siksi että hän ei viihtyisi vieraiden kanssa. Hän ei vain tule ajatelleeksi että joku pitäisi kutsua, kukaan ei kutsumatta tule.

Kulttuurieron huomaa kun eskarilaisen tai kerholaisen kanssa tutustuu uusiin ihmisiin.
Kokee olevansa tungetteleva jos heti alkuunsa pyytää kylään leikkimään tai kahville.

Eräs ihana ihminen sanoi osuvasti vuosi sitten, että kai se on tämä hiukan ujo tai jäyhä täkäläinen luonteenlaatu, että rohkenee mennä kylään tai edes ehdottaa toiselle asiaa. Oli puhetta juurikin siitä että väliveli ja pikkuveli kovin tykkäävät leikkiä tuon kerhokaverin kanssa, että meille kyllä on tervetullut koska vain vaikka kerhon jälkeen leikkimään.
Hauskaa oli puolin ja toisin!

Toisaalta meillä ei ole kovin läheisiä sukulaisia.
Vanhemmat ja sisaret perheineen siinä se.

Ei mitään serkun tädin kissan kummin kaimoja. Tiedän sellaisia olevan, mutta emme ole olleet yhteydessä vuosiin, miksi olisimme nyt?
Vain siksi että olemme sukua teoriassa?

Jos ainoa yhteys on joulukortti kerta vuoteen, se ei ehkä ole kovin tarpeellinen yhteys.
Suorastaan ärsyttää nykyään tämä "kadonneen jäljillä"- mentaliteetti.
Jos ei ole 30 vuoteen tavannut isäänsä, kummitätiään tai mummoaan, entä sitten?
Varmasti sille on jokin syy tai en jaksa ainakaan ymmärtää että jos asia oikeasti kauheasti surettaisi, miksi sille ei sitten ole tuon 30v. aikana tehnyt mitään?

Itselläni on tästä hyviä esimerkkejä.
Oma virkaatekevä isoäitini. Nimike siksi juuri, että hän on minulle hyvin rakas ihminen, kuin isoäiti vaikkei ole minulle mitään sukua.
Omat isoäitini ja mummini molemmilta puolilta ovat aikanaan jättäneet yhteydenpidon.
He ovat aikuisia, minä olin lapsi. En kaivannut heitä enkä kaipaa nytkään.

Ainoastaan silloin tuntuu kummalliselta kun lapset miettivät sukupuuta, että kuka sitten oli sinun mummi? Niin no hän on edelleen olemassa, jossain.
Lapsille eivät kuulu kuitenkaan aikuisten riidat ja sanomiset tai tekemättä jättämiset. Varsinkaan kun ihan loppujen lopuksi minäkään en niistä 110% ole perillä.
Olisi toki tietyllä tapaa hienoa (tykkään historiasta) sanoa että tuntee sukunsa niin ja niin monenteen polveen. Ihmiset ovat kuitenkin valintansa joskus tehneet.
Joka kerta joudun taistelemaan etten vain mene siitä missä aita on matalin ja totea että heitä ei ole enää olemassa. Selitän korrektisti että he elävät omaa elämäänsä jossain. Joskus vain käy niin.

Tämä virkaatekevä isoäitini on jo yli 80 vuotias ja itse perheetön, hän pitää minun lapsia ja siskon lapsia ja monen muunkin ihmisen lapsia kuin omiaan.
Hän aina toteaakin hymyssä suin, että "ajatella, minulla ei ollut yhtään lasta mutta kuitenkin on näin monta lastenlasta ja lastenlastenlasta!"

Perheemmekin on esimerkki, kun kaikki lapset eivät ole biologisesti meidän, eivätkä siis biologisesti kaikki keskenään sisaruksiakaan.Kaikilla on joku mummi toisilla useampia. Jotkut läsnä enemmän toiset vähemmän.
Silti elämme kokonaisena perheenä hyvässä ja pahassa. Kaikki yhtä rakkaita.

Olen vankasti sitä mieltä että verisukulaisuus ei takaa mitään eikä ole mikään mittari vaan se, että ihmistä rakastetaan ja hänen ympärillään on tärkeitä ihmisiä.

Miten eksyin tähän aiheeseen?
Pohtiessani sitä mikä on perhejoulu? Kyllä meillä oli perhejoulu ja toivottavasti monta lisääkin vielä.
Koko perhe yhdessä. Perheitä on onneksi nykyään niin monenmuotoisia että perhejoulu voi myös olla kovin erinäköinen teillä tai meillä.

Edelleenkin tykkään huushollata, tervetuloa siis meille-ovi on aina "avoinna" ystäville!

Tänään on (taas) tehty lumitöitä, ulkoiltu ja leivottu hyviä ruokia.
Kala muhii uunissa ja odottaa että ahkera iskä kotiutuu töistä pyöräillen, josko hänelle vaikka maistuisi lämmin ruoka?

Kohta on loppiainen-taas pieni irtiotto arjesta. Pieni loma.
Ettei tule arki liian rajuna vastaan ensi viikolla.

Vuosi 2011

Numeroita pitää taas hetki treenata, ettei tule mihinkään kriittiseen paikkaan kirjattua viime vuotta.

Meillä vuosi vaihtuu aina vähän huomaamatta. Emme ole koskaan olleet mitään juhlijoita.
Monista yhteisistä vuosistamme (mieheni kanssa siis) muistan vain muutaman, että hänkin olisi ollut kotona. Yleensä tuo yö kuluu töissä.
Yhtenä vuonna, syystä jota en muista, hän ei ollut töissä mutta me nukuimme kotona.
Siis ihan tosiaan nukuimme kuin karhut. Heräsin keskiyöllä paukkeeseen tajutakseni että nyt se vuosi vaihtuu, käänsin kylkeä ja jatkoin unia aamuun. Jos muistan oikein, tuo oli esikoisen ollessa 4kk. Olimme muuttaneet viikko ennen joulua.

Seuraavana vuonna esikoisella noin 1v 4kk ikää. Päätimme että menemme katsomaan silloisen kotikaupunkimme uuden vuoden ilotulitusta.
Sille yölle rävähti reilu -20 asteen pakkanen. Menimme kuitenkin.
Muksu oli tuupattu täyteen vaatteita, kärryissä paksu peitto, johon hänet käärin korvia myöten ottaessani syliin. Lämmin suoja melusaasteelta :)
Näimme hienon ilotulituksen.

Viimevuosina on oltu tiiviisti kotona. Nuorempi koira pelkää paukkuja.
Sen ensimmäinen uusi vuosi oltiin siskoni perheen luona.
Siellä se säntäili paikasta toiseen kauhuissaan jos sen sylistä laski. Syytä en tiedä enkä ymmärrä. Tutussa paikassa kun kuitenkin oltiin.
Sen jälkeen olen kuitenkin tajunnut että sen oma häkki on paras turvapaikka.
Häkin päälle paksut peitot, verhot ikkunaan, radio päälle.
Toisena vuonna koira vapisi mutta oli häkissä kuitekin rauhallisempi kuin vapaana.
Viime vuonna se makasi häkissään ihan hiljaa, muttei nukkunut.
Tänä vuonna se oli häkissä levollisen oloisena-sieltä ei halunnut pois eikä ainakaan ulos.
Häkissä on se hyvä puoli, että voimme mennä hetkeksi kotoa katsomaan esim. ilotulituksia lasten kanssa kun vain pistän radion kovalle, niin koira pärjää hetken.
Vanhuskoira ei ole koskaan tulituksille korvaansa lotkauttanut, joten sen seura on ihan hyvä nuorelle.

Olemmekin käyneet tähän mennessä kolmena vuonna kovasta pakkasesta huolimatta katsomassa lasten ilotulituksia alkuillasta. Se on ollut lapsille aina elämys.
Viime vuonna isot pääsivät sen jälkeen siskokullan luo yökylään ihan ex tempore.
Olivat jaksaneet hillua yli puolen yön. Kotona pienet nukkuivat autuaana vuoden vaihtuessa.

Sitä edellisenä vuonna esikoinen jaksoi juuri ja juuri pysyä sinnitellen hereillä vuoden vaihtumiseen ja kävi kurkkimassa meidän tiellä naapureiden tulituksia.
Pienemmät kysyivät jossain vaiheessa valvottuaan että SAAHAN mennä nukkumaan :D

Tänä vuonna koko jengi keikkui hereillä yöhön.
Leikkivät ja pelasivat ja söivät perunalastuja. Minä istuin koirien seurana kaulahuivia neuloen.
Mentiin puoli kahdentoista aikaan pihalle. Tein lumitöitä ja lapset mylläsivät mielettömän suurissa lumikasoissa. Oltiin ulkona yli tunti kaikkiaan ja nähtiin paljon hienoja tulituksia kauempaa.

Aamulla seitsemän aikaan mies kömpi kotiin töistä, sanoi tehneensä lumitöitäkin hetken tultuaan...Minä ihmettelemään että mitä ihmettä?!? Minähän tein lumitöitä keskellä yötä!!!
Lunta oli satanut sen jälkeen 25 cm lisää :-O

Ei lakkaa tämä talvi meitä ihmetyttämästä.
Muistan vastaavia talvia omasta lapsuudesta.
Pihasta ei voi edes kolata kaikkea lunta minnekään kasoiksi. On tyydyttävä lapioimaan polkuja kompostille, pihavajalle, kasvihuoneeseen jne.
Varsinainen luminen labyrintti koko piha.

Meillä on nukuttu nyt monta aamua pitkään.
Siis lapset nukkuvat. Uutena vuonna nukkuivat melkein 11 aamulla! (se nyt on ihan odotettavissa jo on menty nukkumaan yöllä yhdeltä)
Muinakin päivinä ensimmäiset ovat heräilleet 9-10 välillä. Tämä on ihan epänormaalia meidän perheessä.
Väliveljen muutto kellariin esikoisen seuraksi oli ilmeisesti enemmän kuin hyvä ratkaisu. Voin vain hämmästyneenä ihmetellä ja miettiä miten me pääsemme ensi viikolla kouluun, kerhoon ja eskariin. Meillä kun herätään yleensä ihan itsestään seitsemään mennessä.
Ehkä joulukuussa kerätyt univelat nyt nukutaan pois?

Miehellä alkoi tänään arki ja työt.
Me elelemme ihanaa joutilaisuuden viikkoa.
Ei tarvitse mennä minnekään. Nytkin huomaan ettei ole syöty vielä aamupalaa (lapset söivät kyllä eilen illalla kuin hevoset!)
ja kohta on lounasaika-siirrymme suoraan lounaspöytään kenties.
Lapset ovat kellarissa esikoisen huoneessa rauhassa yhdessä touhuten. Käsittämätöntä.

Jatkukoon tämä ihana rauhaisa elo!